Aika aikaa

Olen täällä yhä. Ajattelen tätä blogia usein ja koen syyllisyyttä sen laiminlyönnistä. Kirjoitettavaa riittäisi, mutta jokin kynnys ainaa kasvaa esteeksi. Ajatukseni ovat repaleisia, mitään lopputulemaa ei niissä ole, ne ovat vain muilta kuultuja jne.

Mutta tällä viikolla on nyt tapahtunut kolme uutta merkittävää asiaa. Ja jotakin hajanaista ajatustoimintaa niiden lisäksi.

1) Vietin 24 tuntia pois kotoa vain aikuisseurassa. WOHOOOOOOOO! Pikkuveljen (2 v 4 kk) syntymän jälkeen olen ollut kertaalleen 5 päivää poissa  imetyksen lopetuslomalla ja sen jälkeen yhden yön  viime kesänä ystäväni nelikymppisissä. Nyt siis yhden vuorokauden sipsuttelin siistissä, eteerisen kauniissa modernissa kodissa, pukeutuneena mekkoon, skumppalasi käden ulottuvilla keskustellen kolme vuotta pimennossa olleista aiheista. Miten a) minulle pääsi käymään näin (että tällaista ei ole tapahtunut enemmän)?  b) minulle pääsi käymään näin (että sain tällaisen mahdollisuuden)?

2) Puolisoni on tunnustanut lukeneensa meille yhteiseksi ostamaani parisuhdekirjaa

WOHOOOOOOO!  Olin lasten kanssa äitini luona pitkällä kesälomareissulla/remonttia paossa, ja jätin kirjan pöydän kulmalle ja pyysin häntä lukemaan sitä. Tänään, riidellessämme puoliso äkäisenä tunnusti lukeneensa melkein koko kirjan. Wohooooo! Äkillinen hyvä mieli täytti keittiömme. Hän haluaa ymmärtää! Hän haluaa välittää!

3) Olen loppuviikon kotona vain Pikkuveljen kanssa.

Alkukesästä kävimme miehen vanhempien luona koko perheen kanssa, ja monien sattumien summana päätin, että mun ei tarvitse raahautua paikalle enää tänä kesänä. En jaksa sitä tolkutonta säätämistä, mikä liittyy kahden päättömästi käyttäytyvän lapsen kanssa mökkeilyyn infrastruktuurittomalla alueella (saaressa, ilman juoksevaa vettä, jyrkässä rinteessä, mustan veden äärellä, metrin mittaisessa nokkospuskassa, luhistuneiden vajojen keskellä, kuuman keittiölieden äärellä) ENKÄ varsinkaan anoppiani, jonka kanssa on oltava kieli keskellä suuta nukkuessaankin. Ilmoitin, että jos Mies haluaa viedä Isonveljen vielä tänä kesänä mökille, niin fine, mutta minä jään vapaaehtoisesti tämän kahelin kaksivuotiaan kamikazekiipeilijän kanssa kaupunkiin.

Ja näin kävi. Tänä aamuna lähti uima-altaalla, pelastusliiveillä, teltalla, trangialla, kylmäkalleilla ja katapultilla pakattu auto kohti mökkisaaren rantaa. Ja me jäimme nauttimaan auringonpaisteesta kotiterassille, vessan ja jääkaapin välittömään läheisyyteen.

Eilen illalla nukkumaan mennessäni, että en ole koskaan lasten syntymän jälkeen (siis viiden ja puolen vuoden aikana) ollut kotonani yötä ilman lapsia. Olen siis ollut lapsista erossa, mutta en koskaan kotonani yötä ilman lapsia. Hmm.

Askartelen nyt näiden ajatuksien parissa. Itselleni tuntuu nyt, että enemmän kuin mitään muuta, kaipaan sitä  mystistä _omaa elämää_, aikaa jossa saan ajatella lauseeni loppuun, tehdä jotakin itse päättämääni juuri sen aikaa mitä haluan, tai mennä minne haluan.

Puoliso ei aivan ymmärrä koko ajatusta. – Tämä koko elämähän on sun omaa elämää, hän tiuskaisee tuskastuneena. Hänen mielestään toistan jotakin kummallista tämän ajan vanhempien muotipuhetta, jota kukaan ei nähnyt aiheelliseksi 1970-luvulla.

En tiedä, mitä sanoa takaisin.

Olen väsynyt ja kärsimätön ja kaipaan jonnekin missä en juuri nyt ole.

Miten paljon tämä liittyy kahden ja puolen vuoden kotiäitiyteen, uuvuttavaan remonttivuoteen, miehen jatkuviin iltatöihin, kuopuksen vaatimaan erityishuomioon

… ja miten paljon se on omaa keskeneräisyyttäni, sitä etten jaksa sitä, mitä äidin pitää jaksaa, olla jatkuvan riippuvaisuuden kohteena.

Tai onko tämä jo neljänkympin kriisiä? Kuka olen, mitä halusinkaan?

Miten sinä, lukijani (mikäli teitä vielä on): Onko sinulla omaa elämää? Omaa aikaa? Mitä se on? Mitä se saa olla? Tarvitsetko sitä? Jos et, miksi et?

7 responses to this post.

  1. Posted by Linda on 25/07/2012 at 16.05

    Hyvä kysymys! Tää oma aika-juttu on ainakin mulle jotenkin hankala aihe. (Meillä 1v 8kk lapsi ja olen rv 33 raskaana). Sitä omaa aikaa tarvis, ehdottomasti, mutta jostain syystä sitä ei tule otettua. Sitten kun saa jotain omaa juttua tehtyä niin tajuaa kuinka tärkeää se on, ”joo pitäis kyllä käydä/tehdä/olla useammin yksin”. Miksi sitä omaa aikaa on niin vaikeeta ottaa? Meillä ainakin mies kyllä tukee ajatusta, ja patistaakin lähtemään, ja hoitajakin olisi helppo saada myös lähipiiristä, joten mahdollisuus kyllä olisi. Mutta sitä mahdollisuutta ei kukaan tule tyrkyttämään, vaan se pitää itse osata vaatia, niin, ja järjestää.

    Yksi mun lapseton kaveri itseasiassa juuri pari päivää sitten kysyi multa et mikä olis mun toive, mitä haluisin tehdä ”omalla ajallani”? En osannut sanoa oikein mitään!:) Nyt pari päivää asiaa palasteltuani tajuan, että kaipaisin sellaisia pieniä rauhoittumisen hetkiä, että saisi juoda rauhassa aamukahvin laiturilla mökillä ollessa, voisi käydä vessassa ovi kiinni, pääsisi rauhassa mustikkametsään. Ei ne toiveet oo, ainakaan mulla, mitään kummosempia matkasuunnitelmia tai rajuja bileiltoja (varsinkaan nyt raskaana). Mut ne ei myöskään ole sellasia et ”haluun olla ens tiistai klo 12-15 rauhassa ja viettää omaa aikaa”. Ehkä sen takia niitä on muka niin vaikea järjestää.

    Mukavaa kesää!

    Vastaus

  2. Posted by Papu on 25/07/2012 at 21.39

    Voi miten hirmuisen tuttuja ajatuksia! Meillä kotona vipeltää 3,5-vuotias uhmariiviö ja voimakastahtoinen 1,5-vuotias pikkusisko, ja ihan päivittäin tuntuu, että vanne kiristää päätä niin että kohta kuuluu poksahdus. Tuntuu hirveän uuvuttavalta olla koko ajan tarpeellinen, joutua riittämään kaikkeen… omaa aikaa on olemattoman vähän, kun mies tekee pitkää päivää ja turvaverkko on jotain, mistä olen ehkä joskus kuullut mutta jota meidän perheellä ei ole (isovanhemmat ja sisarukset kaukana, eikä muutenkaan lapsenvahtitarjokkaita…). Kaipaan ihan hirmuisesti sitä, että saisin välillä olla ihan rauhassa, juoda kahvini yhdellä kertaa joutumatta lämmittämään sitä kahdesti (koska kesken kaiken piti mennä pesemään kakkapyllyä, toimimaan erotuomarina ja niin edelleen), käydä vessassa niin että oven saa laittaa lukkoon ilman että lapset ovat heti toistensa kurkuissa… että todellakin ehtisi joskus edes ajatella ajatuksensa loppuun asti.

    Mutta silti. Näitä aikoja tulee varmasti vielä joskus ikävä, sitten kun aika on valellut tarpeeksi paksun kultakerroksen muistojen päälle. Ihaniahan nuo pienet marakatit ovat. Varsinkin nukkuessaan. 😉 Tsemppiä sinne arjen puristukseen ja kuristukseen, we can do it!

    Vastaus

  3. Posted by Eve on 25/07/2012 at 21.56

    Omaa aikaa, niin. Meillä mies tuskastuu välillä kun marisen haluavani omaa aikaa, enkä sitten kuitenkaan tiedä mitä haluan tehdä. Olen yrittänyt selittää, että kun on reippaat kolme vuotta vastannut päivätyökseen (ja yötyökseen siinä samalla…) kahden pienen ihmisen tarpeista ja taiteillut heidän mielentilojensa kanssa pistäen ne aina omiensa edelle, sekä tietysti yrittänyt huomioida myös työssäkäyvän osapuolen toiveita, ei jää kamalasti energiaa enää miettiä omia tahtomisiaan tai toiveitaan. Puhumattakaan siitä, että jaksaisi raivata tilaa niiden toteuttamiselle.

    Se on ehkä juuri se, mitä haluan omalta ajalta – että ehtisin ajatella joskus minua, etten unohtaisi millaisia minun tunteeni ja tarpeeni ovat, että jaksaisin tavoitella jotain mikä lähtee minusta – ei perheestä tai lapsista.

    Joskus mies tuli töistä ja sanoi, että hän voi hoitaa poikia illan, tee ihan mitä tahdot – ja tajusin, etten yhtään tiedä mitä haluaisin tehdä (paitsi nukkua), koska en juuri koskaan ehtinyt tai jaksanut edes ajatella, mitä MINÄ tahtoisin. Saati sitten, että olisin jaksanut raivata kaikkien muiden perheenjäsenten tarpeiden ja toiveiden keskeltä tarpeeksi tilaa omilleni. Joskus tuntui myös, että ”oman” tilan ja ajan ottaminen vaati niin paljon järjestelyä ja aiheutti niin paljon sähläystä ennen ja jälkeen, että olin uupuneempi oman vapaani jälkeen kuin ennen sitä.

    Luulen että tuota on aika vaikea käsittää, jos ei ole itse ollut 24/7 kiinni muiden tarpeissa, toiveissa ja tunnetiloissa pitkiä aikoja kerrallaan. Välillä mies oikein loukkaantui, kun valittelin oman elämän puutetta – hänhän oli aina valmis järjestämään minulle aikaa, kun sitä pyydän (ja työt sallivat)! Ongelma oli kuitenkin se, että olin liian uupunut keksimään, pyytämään, aikatauluttamaan, valmistelemaan tai ylipäänsä enää tietämään mitä haluaisin.

    Puhun menneessä aikamuodossa siksi, että palasin vuosi sitten töihin ja lapset aloittivat päivähoidon. Sen jälkeen tilanne on helpottanut aika paljon, vaativista töistä huolimatta, ja vasta nyt olen tajunnut, miten onnistuinkin hukkaamaan itseni noita rakkaimpia hoidellessani. Miksi niin kävi? En oikein tiedä, mutta vasta nyt ymmärrän, kuinka uupunut olin – lasten isän ja isovanhempien mahtavasta avusta huolimatta – toisen lapsen valvottaessa päivät (ei päiväunia) ja toisen yöt (ei yöunia) ja molempien ollessa ns. vaativan temperamentin tapauksia, vilkkaita sellaisia. (Itse tosin tykkään ajatella Raising your spirited child -kirjan hengessä, että he vain suhtautuvat maailmaan intensiivisemmin ja energisemmin kuin useimmat muut lapset.) Palautuminen ”normaaliksi itsekseni” tuntuu olevan vieläkin kesken, mutta nyt ollaan jo paljon paremmalla tolalla kuin vuosi sitten.

    Tsemppiä – uskon että sinullakin on suunta jo ylöspäin, päivä kerrallaan!

    Vastaus

  4. Posted by K on 26/07/2012 at 19.20

    Mun oma elämä on kaikki tämä, mitä tapahtuu 24/7. Kolmen lapsen (3v, 2v ja 6kk) kotiäitinä olemista. Omaa aikaa tarvitsen. Sitä mulla on joka ilta, kun saan lapset nukkumaan eli noin kello 21 eteenpäin. Niin pitkään kuin jaksan tai uskallan tietäen, että lapset heräävät viimeistään aamu seitsemältä (ja yöherätyksiäkin on 2-?). Silloin kudon, katson televisiota, istun tässä tietokoneella. Tai siivoan, silitän tms. kotitöitä. Nuo illan hetket ovat tärkeitä. Vaikka sen käyttäisinkin kotitöiden tekemiseen.

    Kaipaan myös sellaista omaa aikaa, kun saa ihan rauhassa, tehdä mitä haluaa. (Iltaisin / alkuyöstä kotona olen kuitenkin koko ajan valmiudessa, jos joku lapsista herää eli tarvitsee minua.) Silloin haluan käydä ostoksilla, kutoa tai lukea, ylipäätään olla kotona ihan rauhassa. Käydä jumpassa. Tai käsityömessuilla. Ystäviäkin olisi mahtavaa nähdä ilman, että lapset koko ajan katkaisee keskustelun. Kahdenkeskisestä ajasta miehen kanssa puhumattakaan.

    En kuitenkaan ole kovin hyvä ottamaan tuota omaa aikaa. Esikoisen syntymän jälkeen olen ollut yhden yön ilman lapsia (kuopus ei ollut silloin vielä syntynyt, odoton viimeisilläni). (Isommat lapset ovat toki olleet useamminkin yökylässä, mutta kuopus tai kuopus ja toinen isommista lapsista ovat olleet kanssani kotona.) Muutaman tunnin tai jopa koko päivänkin irtiottoja on kertynyt enemmän. Paljon olen tätä ns. omaa aikaani käyttänyt myös kotitöiden tekemiseen, ihan omasta vapaasta tahdostani.

    Ja vaikka sitä välillä omaa aikaa todella kaipaa niin olen kuitenkin tyytyväinen. Minulla olisi enemmänkin omaa aikaa, jos vain haluaisin. Lapset ovat kuitenkin aika vähän aikaa pieniä. Ja heidän kanssaan oleminen nyt tärkeämpää. Tämä on minun valintani. Sopii minulle.

    Vastaus

  5. Posted by Nimetön on 01/08/2012 at 13.40

    Ehdin olla lasten välissä töissä kun mies oli kotona, ja se töissäkäynti oli kyllä sitä omaa aikaa. Siis jos mies ei ole ollut pidempää aikaa kotona lapsia hoitamassa sinun ollessa töissä, niin ei sitä minusta voi oikein tajuta mitä se ”oma aika” on. Kuopuksen synnyttyä otin omaa aikaa kahtena iltana viikossa salilla käymiseen, sovimme tästä miehen kanssa yhdessä. Pysyy sekä pää että kroppa paremmin kunnossa. Silti kaipaisin usein sitä, että söisin aamupalani yksin nousematta kertaakaan kesken pöydästä nostamaan haarukkaa tai hakemaan lisää maitoa. Ehkä kaipaan enemmän sitä omaa tahtia kuin omaa aikaa. Vauvan ja kaksivuotiaan kanssa minun rytmini on se joka joustaa jotta saadaan kaikki sujumaan, vauvan unien ja syömisten, taaperon ruoka-aikojen ja päiväunien välille jää niin pieniä rakoja tehdä mitään muuta kuin syödä, nukkua ja vaihtaa vaippoja. Ja nämä voi sentään jättää valvomatta vessassakäynnin ajaksi.

    Vastaus

  6. Kiitos kommenteista kaikki! Nimetön, olet muuten blogini TUHANNES kommentoija! Erityisonnittelut!!!!

    Näitä lukemalla tajuan, että todellakin, en kaipaa sitä kahden tunnin ennalta määriteltyä omaa aikaa joka keskiviikkoilta, vaan juuri tuota omaa tahtia, omaa rauhaa. Sitä että jos aloitan nyt vaikka lukemaan kirjaa, saisin itse päättää milloin lasken sen käsistäni. Tai jos aloittaisin lyhentämään farkkujen lahkeitani, saisin homman kerralla loppuun, ilman että joudun puuttumaan kahteen riitaan, vaihtamaan vaippoja, auttamaan lelujen korjaamisessa ja miettimään, moneltako on viimeistään aloitettava ruuanlaitto… Tai että päivän voisi viettää spontaanimmin, ilman jatkuvaa kellokallena olemista, ja kaikkien perheenjäsenten liikkumista miettien…

    Vietin siis muutaman päivän Pikkuveljen kanssa kaksistaan, puoliso meni Isonveljen kanssa vanhempiensa mökille siksi aikaa. Täytyy sanoa että tällainen kesälomaratkaisu oli meidän perheelle varmaan paras mahdollinen tässä vaiheessa.

    Saimme viettää 2-vuotiaan kanssa kaupunkilomaa, joka viehätti meitä molempia. Bongailimme junia, ratikoita ja matkustimme metrolla. Tapasimme leikkitovereita puistoissa ja rannalla. Nukuimme päiväunia, kävimme vaunukävelyillä keskustassa. Isoveli taas sai kalastaa, soutaa, ja nauttia kesäpäivistä ”miesten töissä” lähes luonnontilaisessa saaressa.

    Yhden lapsen kanssa oli niin helppoa olla, että tuntui kuin olisi ollut lomalla. Hassua. Vaikka hoitaisi yksin yhtä lasta, se on helpompaa kuin hoitaa kahden aikuisen kesken kahta lasta.

    Hmm. Taitaa olla niin, että lasten lukumäärän kasvaessa yhdestä kahteen meno ei tuplaannu vaan kasvaa expotentiaalisesti.

    Vastaus

  7. Posted by Sohvi on 15/08/2012 at 16.28

    Miehet eivät ehkä tajua sitä oman ajan puutetta, koska pääsevät lomailemaan töihin aikuisten pariin joka arkipäivä. Todellakin kehottaisin käyttämään sen ajan kun mies on kotona askareisiin, joita ei sitten laiteta kesken lasten takia. Äiti voi vaikka vetäytyä toiseen huoneeseen puhumaan puhelua ystävättären kanssa, ja mies pitää lapset sen ajan poissa häiritsemästä.

    Ja mitä tulee vessakäynteihin ja aamiaisiin, lapset on minusta yksinkertaisesti opetettava siihen, että kun äiti tai joku muu on vessassa sen muutaman minuutin, sinne ei ole kenelläkään muulla pääsyä, vaikka karjuisi kuinka oven takana. Eikä niitä leluja oikeasti pidä mennä keräämään kesken aamiaisen. Jos sille linjalle lähtee, että jättää pienetkin tekemisensä heti kesken kun lapsi inahtaa, voi olla varma että tämä meno jatkuu loputtomiin ja kohta käsissä on juuri sellainen kauhukakara kuin television supernanny-ohjelmissa. Se tapahtuu kuin varkain! Ellei kyseessä todella ole hengenvaarallinen tilanne, lasten on sopeuduttava siihen, että palvelu ei ihan aina tule juuri sillä sekunnilla kun sitä pyytää. Tämä on ihan vain terveen ihmisen kasvattamista, eikä tietenkään tarkoita mitään tahallisia laiminlyöntejä, ainoastaan sitä että lapsi ei ole perheen pää ja komentele vanhempiaan. Kannattaa muistaa, että äidin kuuluu olla ”kyllin hyvä”, se on lapsellekin parasta. Ei se, että äiti on kuin sätkynukke, heti palvelemassa kun narusta vetää.

    Vastaus

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: