Mutku mä halusin

Kimpaantuneena työnantajani joustamattomuudesta lyhennetyn työpäivän tai edes etätyön suhteen aloin etsiä uutta työtä.

Juuri kun olin saanut listattua itselleni mitä oikeastaan työelämältä hainkaan, näin veret seisauttavan ilmoituksen, jossa unelmaduunini etsi puolipäivästä tekijää.

Siis mitä! Se mitä olen 11-vuotiaasta saakka halunnut tehdä. Se, mistä olen piirtänyt iltaisin kotona lapsena  kuvia.

JA mitä ihmettä? Puolipäiväisenä: tällä alalla kun ei ole koskaan muita kuin 120% paikkoja kurjalla palkalla.

****

Hain,

pääsin haastatteluun

ja tulin jaetulle kakkossijalle.

***

Ja minulle kerrottiin, että olimme yhtä hyviä, ja minä olisin ollut ”varma valinta”, mutta se toinen oli kuulemma osoittanut enemmän innokkuutta työhaastattelussa.

MITÄÄÄÄÄÄÄÄ? Enkö minä yrittänyt tuoda sitä monin tavoin haastattelussa esille? Soitin, kun oli soittoaika. Tein erittäin paljon töitä työhakemuksen suhteen. Kerroin ja perustelin, että tässä yhdistyvät kaikki mitä työelämältä haluan. Kerroin olevani valmis irtisanoutumaan kokopäiväisestä vakkariduunistani tämän tehtävän takia.

Olin kuulemma ollut niin rauhallinen ja hallittu, että tämä intoa puhkuva kilpaveikkoni oli sitten tuntunut paremmalta valinnalta tähän tehtävään.

Minä kun koko ajan luulin, että se, että jos on hokemassa ”tämä paikka on luin luotu minua varten”, ” tämä on se mitä olen aina halunnut tehdä”,  ”näen itseni tässä tehtävässä” niin silloin tulee nauretuksi pois pelikentältä. Että jos päällimmäiseksi tarjoaa omaa hinkuaan  MUTKU MÄ HALUUN, niin silloin on todennäköisesti hyvin vähän muita valttikortteja ja todellisia pelimerkkejä.

VOI VITALIS.

Nyt kyllä harmittaa. 

Eikä niitä toisia paikkoja tule, älä yritä sanoa sitä.

Näitä ei oikeasti ole. EI OLE. Puolipäiväisinä.

Advertisement

Muutosvastarintaa

Kolmen vuoden merkkipaalu on ohitettu. Tutkinto kotiäitiydestä alkaa olla kasassa.

Palaan päivätyöhöni maaliskuun puolivälissä, kuuden viikon päästä.

Elämä muuttuu taas kerran.

Tulossa on kaahailua kahteen hoitopaikkaan, kolmen vartin työmatkoja aamu- ja iltaruuhkassa, iltatöitä, viikonlopputöitä ja työreissuja.

Nähtäväksi jää, miten omaehtoisuudestaan tunnettu kuopus mahtaa sopeutua perhepäivähoitoon ja miten herkkäsieluinen esikoisemme jaksaa pitkiä päiviä päiväkodin 24-lapsisessa ryhmässään.

Kukaan ei tietenkään edes kysy, miten itse jaksamme innovatiivisina, motivoituneina ja tuottavina päivästä toiseen, kun reissu kotiovelta kotiovelle kestää vähintään kymmenen tuntia.

Kävin jokin aika sitten työpaikallani tapaamassa esimiestäni ja otin esille, että haluaisin tehdä lyhennettyä työpäivää. Siihen kun on periaatteessa mahdollisuus.

Vastaus oli hyytävä. Esimieheni oli sitä mieltä, että työpaikallamme tarvitaan kokoaikainen panokseni: työtehtäväni eivät ole vähennettävissä eikä niiden teettämiseen ulkopuolisella ole varaa. Ehdotin, että vaihtoehtoisena järjestelynä voisin tehdä yhden päivän viikossa etätöitä kotoa käsin: se ei tuottaisi työnantajalleni lisäkuluja mutta helpottaisi arkeni tuomis-viemis-ruuhkassamatkustamispuolta. Sekään ei kuulemma ole mahdollista. Koska hän on aikaisemmin niin päättänyt.

Keskustelu jatkui sellaisella tyylillä, että tulin ulos ovesta melkoisen järkyttyneenä.

Vaikka valtakunnan suurin päivälehti kirjoittaisikin joka päivä työelämän ja muun elämän yhteensovittamisen haasteista ja osa-aikatyöhön kannustetaan valtionjohtoa myöten, yksittäinen pieni työnantaja saa silti elää omaa elämäänsä, oman harkintansa varassa.

Jokainen perheessämme joutuu sietämään, kasvamaan, kestämään uusia asioita työhönlähtöni myötä. Emme ole koskaan olleet tilanteessa, jossa molemmat aikuiset tekisivät täyspitkää työpäivää ja lapset olisivat yli kahdeksan tuntia hoidossa päivittäin. En voi luvata kenellekään, että pystymme asettumaan uusiin asemiimme sutjakasti.

Me siis joustamme kaikki. Työnantajani ei silti voi luvata mitään, mikä helpottaisi siirtymävaihettamme.

Olen alkanut etsiä uutta työpaikkaa, sellaista jossa ihmiselämän inhimillisiä puolia ymmärrettäisiin. Saa nähdä, onko sellaista olemassakaan.

Olispa joku muakin varten

Meillä on käynyt syksyn aikana lastenhoitaja pari kertaa kuukaudessa, täti A, että olen päässyt välillä omille menoilleni tai työkeikoilleni.

Eläkevuosiaan viettävä entinen leikkipuistontäti,  vieläpä täällä lähellä asuva.

Joka kerta hän on tullut luotettavasti, ajallaan, huolehtivaisena. Ja iloisena kertonut kuulumisiaan. Ja lähtiessään kehunut, miten mukavaa on ollut olla lastemme kanssa,

Jotakin kertoo se, että aina kun hän on lähtenyt ovestamme, olen purskahtanut itkuun. Itkun syyksi on riittänyt vaikka se,  että katsoan pientä  sievää pinoa, johon täti A on kerännyt eteisessä hujan hajan olevat vaatteet, jotta voisin laittaa ne oikeille paikoilleen. Olen nimennyt nämä ”täti A” -itkuiksi. Niiden sisältö on, että voi miten tarvitsisin että joku auttaisi minua tässä arjessa. Joku, jolle mun ei tartteis tehdä mitään.

Tänään soittelin hänelle ensi viikolle ilmenneistä menoistani. Ystävällisesti, mutta jämästi Täti A kertoi, että kiireidensä uuvuttamana hän on päättänyt  lopettaa lastenhoitokeikat eivkä valitettavasti ota niitä enää.

Juuri ja juuri jaksoin jotenkin puhelun loppuun saakka. Sitten vain itkin. Meidän hataraakin hatarammasta turvaverkosta katkesi juuri se tärkein osa.

* * * * *

Niin monesti tuntuu, että tämä arki on vain selviämistä.

Aamukohkaamisesta selviämistä.

Päivän töistä, aikatauluista, menoista ja tuloista selviämistä.

Illan hakuruljansseista, tiskiläjästä, pyykkiläjästä, lattian raivauksesta selviämistä.

Nukutustaistelun voittamista.

Joka välissä tappelen yhden kaksivuotisuhmassa olevan kanssa. Ja yhden kuusivuotisuhmassa olevan kanssa.

Kuuntele! Tule tänne! Laita se pois! Syö nyt! Älä mene sinne! Älkää tapelko! Pois sieltä HETI! Tänne NYT!

TEE EDES SE, MITÄ MINÄ PYYDÄN ÄLÄKÄ AINA OLE VAIN VAATIMASSA JOTAKIN LISÄÄ, huusin melkein kuusivuotiaalle, jolla oli kotiovesta sisään kaaduttuamme minulle sata pyyntöä mutta joka ei halunnut itse edes riisua ulkovaatteitaan.

Illalla  kuuden jälkeen en toivo enää mitään muuta kuin saada painaa pää tyynyyn ja nukahtaa. Kun sinne joskus sitten pääsen, huokaisen. Silmissä pimenee ennen kuin ehdin edes ajatella asiaa. Ja sitten seuraavassa silmänräpäyksessä onkin jo aamu, ja ruljanssi alkaa alusta.

Jostakin syystä nämä Jukka Pojan laulun sanat tuntuvat myös äidin osaan sopivalle:

Älä tyri nyt, älä lyö yli nyt. Älä antaudu angstin valtaan.
Jengi pykinyt, on huolella leikkinyt kuoleman kanssa jo vuosia nyt.
Käy koulut ja hanki pätevyys, et voi panna sitä päihteiden syyks.
Ettet pystynyt pitämään rotia, vaikket nyt kestä sun kotia mee eteenpäin kuin sotilas.

Aika aikaa

Olen täällä yhä. Ajattelen tätä blogia usein ja koen syyllisyyttä sen laiminlyönnistä. Kirjoitettavaa riittäisi, mutta jokin kynnys ainaa kasvaa esteeksi. Ajatukseni ovat repaleisia, mitään lopputulemaa ei niissä ole, ne ovat vain muilta kuultuja jne.

Mutta tällä viikolla on nyt tapahtunut kolme uutta merkittävää asiaa. Ja jotakin hajanaista ajatustoimintaa niiden lisäksi.

1) Vietin 24 tuntia pois kotoa vain aikuisseurassa. WOHOOOOOOOO! Pikkuveljen (2 v 4 kk) syntymän jälkeen olen ollut kertaalleen 5 päivää poissa  imetyksen lopetuslomalla ja sen jälkeen yhden yön  viime kesänä ystäväni nelikymppisissä. Nyt siis yhden vuorokauden sipsuttelin siistissä, eteerisen kauniissa modernissa kodissa, pukeutuneena mekkoon, skumppalasi käden ulottuvilla keskustellen kolme vuotta pimennossa olleista aiheista. Miten a) minulle pääsi käymään näin (että tällaista ei ole tapahtunut enemmän)?  b) minulle pääsi käymään näin (että sain tällaisen mahdollisuuden)?

2) Puolisoni on tunnustanut lukeneensa meille yhteiseksi ostamaani parisuhdekirjaa

WOHOOOOOOO!  Olin lasten kanssa äitini luona pitkällä kesälomareissulla/remonttia paossa, ja jätin kirjan pöydän kulmalle ja pyysin häntä lukemaan sitä. Tänään, riidellessämme puoliso äkäisenä tunnusti lukeneensa melkein koko kirjan. Wohooooo! Äkillinen hyvä mieli täytti keittiömme. Hän haluaa ymmärtää! Hän haluaa välittää!

3) Olen loppuviikon kotona vain Pikkuveljen kanssa.

Alkukesästä kävimme miehen vanhempien luona koko perheen kanssa, ja monien sattumien summana päätin, että mun ei tarvitse raahautua paikalle enää tänä kesänä. En jaksa sitä tolkutonta säätämistä, mikä liittyy kahden päättömästi käyttäytyvän lapsen kanssa mökkeilyyn infrastruktuurittomalla alueella (saaressa, ilman juoksevaa vettä, jyrkässä rinteessä, mustan veden äärellä, metrin mittaisessa nokkospuskassa, luhistuneiden vajojen keskellä, kuuman keittiölieden äärellä) ENKÄ varsinkaan anoppiani, jonka kanssa on oltava kieli keskellä suuta nukkuessaankin. Ilmoitin, että jos Mies haluaa viedä Isonveljen vielä tänä kesänä mökille, niin fine, mutta minä jään vapaaehtoisesti tämän kahelin kaksivuotiaan kamikazekiipeilijän kanssa kaupunkiin.

Ja näin kävi. Tänä aamuna lähti uima-altaalla, pelastusliiveillä, teltalla, trangialla, kylmäkalleilla ja katapultilla pakattu auto kohti mökkisaaren rantaa. Ja me jäimme nauttimaan auringonpaisteesta kotiterassille, vessan ja jääkaapin välittömään läheisyyteen.

Eilen illalla nukkumaan mennessäni, että en ole koskaan lasten syntymän jälkeen (siis viiden ja puolen vuoden aikana) ollut kotonani yötä ilman lapsia. Olen siis ollut lapsista erossa, mutta en koskaan kotonani yötä ilman lapsia. Hmm.

Askartelen nyt näiden ajatuksien parissa. Itselleni tuntuu nyt, että enemmän kuin mitään muuta, kaipaan sitä  mystistä _omaa elämää_, aikaa jossa saan ajatella lauseeni loppuun, tehdä jotakin itse päättämääni juuri sen aikaa mitä haluan, tai mennä minne haluan.

Puoliso ei aivan ymmärrä koko ajatusta. – Tämä koko elämähän on sun omaa elämää, hän tiuskaisee tuskastuneena. Hänen mielestään toistan jotakin kummallista tämän ajan vanhempien muotipuhetta, jota kukaan ei nähnyt aiheelliseksi 1970-luvulla.

En tiedä, mitä sanoa takaisin.

Olen väsynyt ja kärsimätön ja kaipaan jonnekin missä en juuri nyt ole.

Miten paljon tämä liittyy kahden ja puolen vuoden kotiäitiyteen, uuvuttavaan remonttivuoteen, miehen jatkuviin iltatöihin, kuopuksen vaatimaan erityishuomioon

… ja miten paljon se on omaa keskeneräisyyttäni, sitä etten jaksa sitä, mitä äidin pitää jaksaa, olla jatkuvan riippuvaisuuden kohteena.

Tai onko tämä jo neljänkympin kriisiä? Kuka olen, mitä halusinkaan?

Miten sinä, lukijani (mikäli teitä vielä on): Onko sinulla omaa elämää? Omaa aikaa? Mitä se on? Mitä se saa olla? Tarvitsetko sitä? Jos et, miksi et?

Henkeä

Vedetään henkeä. Joulun henkeä.

Raksalla tehdään vielä tänään intensiivisesti töitä, mutta minä jo lorvailen lasten kanssa. Vietän, tapan aikaa. Niin kuin aina.

Illalla kun remonttiMies kotiutuu, alkaa joululoma. Kahden, jopa kolmen päivän mittainen.

Joulu tulee olemaan, tästäkin syystä, todella lasten juhlaa.
Eipä täällä ole Isän seurasta paljoa nautittu. Mies kotiutuu säännöllisesti yhdeksän jälkeen illalla. Isompi valvoa killittää vielä, koska haluaa nähdä isänsä. Pienempi ei kai osaa edes odottaa.

Remontti on edennyt, omalla hitaalla tavallaan. Vielä menee kaksi, kolmisen viikkoa ennen kuin voimme alkaa kotiinpaluun Ehkä. Kaikki muutkin aika-arviot ovat heittäneet, niin varmasti tämäkin.

Olen hyväksynyt henkisen yksinhuoltajuuteni. Tuntuu kummalle, jos Mies on kotona ennen iltakahdeksaa. Kuviot lasten kanssa menevät suorastaan poskelleen, jos aikuisia onkin yllättäen kaksi.

Pikkuveli kävelee, reippaastikin. Kiipeilee. On joka paikassa yhtä aikaa. Hellalla, pöydällä, pakastimessa, vessanpöntöllä, tietokoneella.

Mutta viskoo, heittelee, paiskoo, heijaa. Puhuu vasta muutaman sanan.  Ei osaa nimetä itseään, ei vastaa kun häntä kutsutaan nimellä, ei osaa nimetä tai osoittaa leluja pyynnöstä.

Lastenlinnasta saimme lähetteen neurokognitiiviselle osastolle puolentoista viikon päiväosastojaksolle. Työdiagnoosina autismi ja dysfaattiset piirteet. Myös jonkin oireyhtymän mahdollisuutta selvitellään. Jonkun, joka selittäisi tämän kaiken, sanoi lääkäri.
Kromosomi- ja dnatestit on otettu, tuloksia odotellaan.
Huojentaa, hirvittää, huojentaa, hirvittää…

Mutta nyt vedetään henkeä. Raksasta, riitelystä, sairaalakäynneistä, yksinäisyydestä, kiireestä, menemisistä ja tulemisista.

Hyviä pyhiä!

Päättymätön tarina

Raksalla ollaan päästy takakaarteeseen. Ei loppusuoralle, vaan sinne sitä edeltävään vaiheeseen.  Tää on iso remppa.  Ihan niin kuin osaavat ennustivatkin. Me emme vain ottaneet sitä uskoaksemme. Niinpä itse päättelemämme aikataulut osoittautuivat – tuulesta temmatuiksi, miksipäs muuksi.

Yhtenä iltana Esikoinen, neljä ja puolivuotias, puhkesi puhumaan. Äiti, mä näen sellaisia painajaisia että oon liukuportaissa ja niiden päässä on este. Ja että oon portaissa, ja ne ei lopu koskaan.

Kerron, että kun herää painajaiseen, voi ajatella itsekseen, että se oli vain pahaa unta ja  saa tulla äidin ja isän viereen nukkumaan ja että….

Esikoinen odottaa, että lopetan hölpötyksen. Ja sanoo: Mä luulen että se on sitä että mä pelkään että me ei ikinä päästä takaisin omaan kotiin. 

Suuni loksahtaa auki. Miten taitavasti lapsi osaa tulkita omaa untansa.

Kieltämättä samat tunnelmat ovat olleet itselläkin. Kaksi kuukautta sitten tein listan raksalla tekemättömistä hommista, niistä sellaisista välttämättömistä, jotka on tehtävä ennen kuin voimme muuttaa sisään. Laskin, että ne veisivät noin 50 työpäivää.

Nyt niitä on jäljellä 33. Tätä vauhtia olemme evakossa vielä helmikuussakin.

Luoja paratkoon.

Olen hyväksynyt asemani lähes yh-äitinä, mutta lapset eivät jaksa piilottaa harmiaan siitä, että isi on kotona vain varhain aamulla ja viimeksi illalla. Heti herätessään esikoinen huutaa: Isi! Ja harmittelee, jos se olen minä, joka vastaa hänen huutoonsa. Ja illalla, kun avain rapsahtaa lukossa, iltapalapöydässä huokaillaan helpotuksesta.  On jo yö, kun isi tulee raksalta kotiin, oli esikoinen tilittänyt päiväkodissa.

Kyllä tämä on ollut kriisiaikaa meidän koko perheellemme. Niin lapsille kuin aikuisillekin. Parisuhdekin ryvettyy, se on selvä. Koskaan ei ole aikaa puhua kunnolla mistään, ei lasten asioista, ei omista asiosta, ei edes raksan asioista. Ja sovittavaa, päätettävää ja neuvoteltavaa riittää. Olen yrittänyt ottaa ihan tietoisen linjan, että pidän päätäni pystyssä enkä tilitä sisimpiä tuntoja Miehelle, jolla riittää kestettävää muutenkin, ja joka on sanonut, ettei kestä enää yhtään enempää painetta miltään taholta. On kuitenkin ollut kova koulu oppia, että en voi olla täysin rehellinen, enkä tukeutua puolisooni, etten rasittaisi häntä liikaa. Onneksi minulla on kuitenkin paikkoja, jonne voin tuntojani tilittää.  Onneksi meillä on takana jo 15 yhteistä vuotta, niin tämäkin vuosi ja tämäkin kausi suhteutuu omaan lokeroonsa.

Kyllä sillä remontilla hintansa on. Siis henkisestikin. Välillä mietin, että kuka siellä uudistuneessa kodissa sitten haluaa asua, kun siitä näin paljon maksetaan. Kuka niitä seiniä jaksaa katsella? Haiseeko siellä sittenkin näin kitkerälle? Vai tuulettuuko kotimme, kun saamme hengähtää hetken?

Kostaja

Keväällä, remontin alettua, muutimme väliaikaisasuntoon. Pyysimme puolisoni vanhempia auttamaan muuttoviikonloppuna. Isoäitiä lasten kaitsemiseen ja isoisää muuttoavuksi, riski ja terve mies kun on.

Edellisenä päivänä isoäiti ilmoitti että isoisä lähteekin puolisoni siskon avuksi kirpputorille. Kälyni kun ei jaksa kantaa myyntituotteitaan ratikkapysäkiltä kirpputorille saakka.

Protestoin ja ilmoitin, ettei se käy. Me tarvitsemme kahta miestä muuttopäivänä, isoisä ei voi lähteä. Kerroin, että teidät on pyydetty tänne ensisijaisesti muuttopäiväämme ajatellen. Että käly tiesi päivän eikä pyytänyt meitäkään auttamaan kirpputorireissullaan, koska olemme omissa urakoissamme kiinni. Että hän kyllä saisi asiansa järjestettyä.

Mutta eihän minun sanoillani ollut mitään tehoa. Olin kauhuissani. Miten muka mieheni saisi huonekalumme yksin kannettua kun minusta rimppakintusta ei juuri nostoapua ole. En saa niitä hievahtamaankaan. Ja jos Mies venäyttää selkänsä tai kompastuu rappusissa nyt, niin miten koko remontin käy. Sairastumiseen ei nyt ole aikaa ja varaa.

Anoppi loukkaantui, mutta sinne se isoisä kirpparille lähti. Me Miehen kanssa kannoimme tavaroita, minä sydän syrjälläni. Säilyimme ehjinä, vaikka uuvuimme toki.

Nyt kälyni muuttaa. Ilmoitin anopille, että pidän huolen siitä että Mies ei tule auttamaan muutossa.

Anoppi räjähti. Huuti minulle kuinka julma, kiittämätön ja tyly olen, olen aina ollut, ja kuinka olen hänelle aiheuttanut tuskaa ja surua. Kyseli, kuinka mieheni minua jaksaa.

Olen kuulemma kostaja.

Ehkä niin.

”Silmä silmästä, hammas hampaasta” ei ole rakentava periaate.

Mutta jospa hän olisi raivostumisensa sijaan nähnyt tehneensä väärin kun junaili meidän asioitamme vastoin toiveitamme,

nähnyt, kuinka typerässä napanuorassa tyttärensä kanssa yhä roikkuu,

Ja pyytänyt ajattelemattomuuttaan anteeksi, niin asiat olisivat nyt toisin.

Nyt hän lähti, kuulemma lopullisesti.

Jos arvaan oikein, jään perinnön ulkopuolelle ja kaikki tulevat kuulemaan mikä oikein olen.

Kostaja.

Arkipyhä

Mies vietti eilen vapaapäivän, kolmannen koko kesänä.

Olimme koko porukalla lähellä asuvien sukulaisten mökillä syömässä, uimassa, saunomassa. Oli loistavaa ruokaa ja hieno ilma. Vanhempi lapsi sai leikittäjän ja nuorempi hoitajan. Sain uida ja istua laiturilla täydessä rauhassa, ilman yhtään keskeytystä, ainakin tunnin. Nautin, nautin!

Miten uskomattoman ihanaa.

Siinä laiturilla jo tajusin, että juuri tätä minä niin tarvitsisin, rauhaa, virkistystä, lepoa, kauneutta, toisten antamaa huolenpitoa. Apua.

Kiitin isäntäpariamme jokaisesta hetkestä, paratiisista, keitaasta. Hiljaa sydämessä toivoin, että saisin tulla vielä lasten kanssa joskus uudestaan, mutta tiedän, että he pitävät omasta yksityisyydestään eivätkä tule kutsumaan meitä enää tänä vuonna uudestaan.

Nyt olemme takaisin arjessa. Hikisessä kämpässä. Mies raksalla, minä täällä kahden kanssa. Olen niiiiiin väsynyt.  En ole jaksanut ryhtyä mihinkään koko päivänä.
Aamulla sentää tekstailin ystäville kysellen, lähtisikö joku jonnekin. Kaikilla on omat menonsa.
Minä mietin jaksaisimmeko edes pyörälenkille läheiselle sillalle. Ja mitä me siellä sitten.
Enpä ole jaksanut.
Täällä olemme yöpaidoissamme yhä.
Pienempi leikkii säilykepurkeilla, isompi sentään rakennussarjalla.
Ranskalaiset ovat hyvää perusruokaa koko perheelle.

Isompi kysyy: Äiti, miksi sinulla on itkua silmässä?
Koska olen niin väsynyt, vastaan.

Aamusta iltaan

Ensin oli se kamala talvi, joka alkoi marraskuussa ja loppui vasta huhtikuussa. Voi, kuinka odotinkaan kesää.

Ja nyt on se kesä: remonttikesä.

Voi kuinka odotankaan syksyä.

Sitä että elämä palaa —palaahan— tavallisiin uomiinsa.

Olen ollut kaksi kuukautta raksaleski. Mies herää kuudelta, menee raksalle seiskaksi. Tulee illalla puoli yhdeksältä, joskus vasta myöhemmin. Ilmoittaa ovella, että on kuoleman väsynyt ja haluaa kaatua sänkyyn.

Isoveli kysyy: Milloin minä leikin isin kanssa? Vastaan: Syksyllä.

Asumme väliaikaiskodissa, vuokralla kerrostalossa, uudella asuinalueella. Jumalattoman hikisessä akvaariomaisessa kämpässä.

Olen autoton. Pyöräilemme lasten kanssa peräkärryllä, mutta pienempi ei jaksaisi istua takakontissa.

Heräämme aamulla. Yritämme keksiä päiviin tekemistä.

Isompi katsoo videoita. Joka päivä. Jotta äiti saa lepotauon.

Tapaamme kavereita heidän lomamatkojensa välissä.

Kierrämme leikkipuistoja.

Tänään menemme ostoskeskukseen jäätelölle: hellettä pakoon ilmastoinnin ääreen. .

Ilman toisen aikuisen apua ei tule lähdettyä uimarannalle eikä kaupungille: siihen eivät voimat riitä. Isompi kun ryntäilee minne sattuu ja pienempää pitää  aina kantaa, syöttää tai työntää vaunuissa.

Olen iloinen jokaisesta ystävästä joka jaksaa ottaa väsyneen rämäryhmämme kylään, tarjota seuraa, hoitoapua tai ruokaa. Kaikki kelpaa.

Välillä saamme äitini hoitoavuksi, mutta hänen selkänsä ei kestä pienemmän lapsen kantamista eikä reaktiokykynsä riitä isomman perässä syöksymiseen, joten en voi jättää ketään yksin hänen huomaansa.

Iltaisin olemme kaikki hysteerisiä. Pienemmät väsymyksestä ylikierroksilla. Minä alikierroksilla. Vaikea yhdistelmä kertakaikkiaan. Keitän pannullisittain kahvia jotta saisin vähän lisää potkua koneeseeni. Hampaat jo kellastuvat kofeiinista.

Mies on pitänyt kaksi raksavapaapäivää. Toisen juhannusaattona, toisen viime lauantaina. Silloin nukuimme päiväunia, söimme yhdessä, juttelimme. Toinen tuntui taas, onneksi,  läheiselle.

Välillä, illalla, yhdentoista ja puoliyön välillä, kyselemme toisiltamme: selvitäänhän me tästä, tuleehan se koti valmiiksi. Toisen kuuluu vastata uskottavalla, innostuneella äänellä: Tottakai.

Huuto yössä

Eilen kaaduin kuolleena  puoli yhdentoista aikaan sänkyyn.

Yhtä vain ei edelleenkään nukuttanut. Nelivuotias pyöri, hyöri, älämälösi viereisen huoneen sängyssään seiniä potkien. Ryskettä, mäiskettä. Hinkkausta. Kuopuskaan ei saanut nukahdettua, vaan nousi pinnasängyssään istumaan yhä uudelleen ja uudelleen, itkien, huutaen, väsymyksestä sekaisin, sänkynsä laitoja vasten kaatuillen. Yritin pidellä pikkuveljeä makuuasennossa ja suhista hampaitteni välistä ohjeita isommalle: Ole hiljaa, älä huuda, pikkuveljen pitää saada nukkua.  Lopulta sanoin: Jos et nyt ole hiljaa, niin äiti tulee vihaiseksi! Sängystä kuului: Äiti on vihainen usein. (auts!)

Meno ei kuitenkaan rauhoittunut. Pöhinää, kähinää, potkimista, ryskettä.
Kiljun: Nyt suu suppuun. Jos et nyt lopeta, niin suutun!
Sängystä kuuluu: Mitä sitten tapahtuu? Mitä sitten tapahtuu minulle kun suutut?
Vastaan: Äidille tulee paha mieli ja sinulle tulee paha mieli.
Mitä sitten tapahtuu, kysyy ääni.
SUUTUN. Huudan: NYT HILJAA.  MITÄÄN ÄÄNIÄ EI SAA ENÄÄ KUULUA!

Mies ryntää paikalle suihkusta: Onko sinulle huudettu lapsena noin? Tajuatko miten rakkaudettomalta tuo kuulostaa? Nyt menet kyllä pyytämään anteeksi.

Olen raivoissani. On minulle  huudettu lapsena, paljon! Ei juuri noita sanoja, mutta jotakin muuta. Tiedän miltä tuntuu olla huudettavana:  todella haavoittavaa. Mutta en halua, että lapsi saa pilata koko perheen yöunet ja vielä sen päälle äidin pitää tulla pyytämään anteeksi. Voi perhana, HALUAN NUKKUA!

Kiukusta kihisten menen nelivuotiaan viereen:  Miksi sinua ei nukuta?
Minä laulan pingviinille yölaulua, vastaa lapsi.

Selitän, että ei ole kivaa kun kaikki se työ, mitä äiti tekee pikkuveljen nukahtamiseksi, pilataan. Muistelemme, miten inhottavaa on kun naapurin poika rikkoi nelivuotiaan tekemän legolinnan. Miltä tuntuisi, jos se tapahtuisi uudestaan ja uudestaan?

Lapsi tajuaa jotakin.

Sanon, että äiti ei haluaisi suuttua ja huutaa. Mutta äitiä kiukuttaa niin kovasti. Pyydän anteeksi. Lapsi lupaa antaa anteeksi. Puoliso käskee lastakin pyytämään minulta anteeksi: sekin tapahtuu.

Halaamme. Lapsi haukottelee ja ottaa sängyssään mukavan asennon.

Parin minuutin päästä hän nukahtaa.

Minun paska oloni jatkuu vieläkin.