Meillä on käynyt syksyn aikana lastenhoitaja pari kertaa kuukaudessa, täti A, että olen päässyt välillä omille menoilleni tai työkeikoilleni.
Eläkevuosiaan viettävä entinen leikkipuistontäti, vieläpä täällä lähellä asuva.
Joka kerta hän on tullut luotettavasti, ajallaan, huolehtivaisena. Ja iloisena kertonut kuulumisiaan. Ja lähtiessään kehunut, miten mukavaa on ollut olla lastemme kanssa,
Jotakin kertoo se, että aina kun hän on lähtenyt ovestamme, olen purskahtanut itkuun. Itkun syyksi on riittänyt vaikka se, että katsoan pientä sievää pinoa, johon täti A on kerännyt eteisessä hujan hajan olevat vaatteet, jotta voisin laittaa ne oikeille paikoilleen. Olen nimennyt nämä ”täti A” -itkuiksi. Niiden sisältö on, että voi miten tarvitsisin että joku auttaisi minua tässä arjessa. Joku, jolle mun ei tartteis tehdä mitään.
Tänään soittelin hänelle ensi viikolle ilmenneistä menoistani. Ystävällisesti, mutta jämästi Täti A kertoi, että kiireidensä uuvuttamana hän on päättänyt lopettaa lastenhoitokeikat eivkä valitettavasti ota niitä enää.
Juuri ja juuri jaksoin jotenkin puhelun loppuun saakka. Sitten vain itkin. Meidän hataraakin hatarammasta turvaverkosta katkesi juuri se tärkein osa.
* * * * *
Niin monesti tuntuu, että tämä arki on vain selviämistä.
Aamukohkaamisesta selviämistä.
Päivän töistä, aikatauluista, menoista ja tuloista selviämistä.
Illan hakuruljansseista, tiskiläjästä, pyykkiläjästä, lattian raivauksesta selviämistä.
Nukutustaistelun voittamista.
Joka välissä tappelen yhden kaksivuotisuhmassa olevan kanssa. Ja yhden kuusivuotisuhmassa olevan kanssa.
Kuuntele! Tule tänne! Laita se pois! Syö nyt! Älä mene sinne! Älkää tapelko! Pois sieltä HETI! Tänne NYT!
TEE EDES SE, MITÄ MINÄ PYYDÄN ÄLÄKÄ AINA OLE VAIN VAATIMASSA JOTAKIN LISÄÄ, huusin melkein kuusivuotiaalle, jolla oli kotiovesta sisään kaaduttuamme minulle sata pyyntöä mutta joka ei halunnut itse edes riisua ulkovaatteitaan.
Illalla kuuden jälkeen en toivo enää mitään muuta kuin saada painaa pää tyynyyn ja nukahtaa. Kun sinne joskus sitten pääsen, huokaisen. Silmissä pimenee ennen kuin ehdin edes ajatella asiaa. Ja sitten seuraavassa silmänräpäyksessä onkin jo aamu, ja ruljanssi alkaa alusta.
Jostakin syystä nämä Jukka Pojan laulun sanat tuntuvat myös äidin osaan sopivalle:
Älä tyri nyt, älä lyö yli nyt. Älä antaudu angstin valtaan.
Jengi pykinyt, on huolella leikkinyt kuoleman kanssa jo vuosia nyt.
Käy koulut ja hanki pätevyys, et voi panna sitä päihteiden syyks.
Ettet pystynyt pitämään rotia, vaikket nyt kestä sun kotia mee eteenpäin kuin sotilas.
Äitiyspakkaus 
Posted by Nimetön on 17/01/2013 at 23.32
Hei,
Kiva kun kirjoitit, olen käynyt välillä katsomassa olisiko tullut uutta entryä blogiin. Pidän aidosta tyylistäsi kertoa mitä tämä lapsiperhearki on ja muutenkin tavastasi kirjoittaa ja käyttää kieltä.
Tunnistan itsenikin noista itkukohtauksista, minulla ne tulevat (tai tulivat), kun äitini auttaa ja huolehtii. Joskus vuosi-pari sitten kun lapset olivat 2 ja 4 ja parisuhde ja työjutut stressasivt/ahdistivat, niin jos olin ollut vanhempieni luona viikonloppuvierailulla tai mökillä lasten kanssa, niin kun aloitin automatkan kohti kotia, alkoi aina itkettää. Se oli jotenkin sitä, että kun oli saanut löhötä sohvassa ja litkiä kahvia ja joku muu otti lapsista vastuun ja teki heidän kanssaan sellaisia superäitijuttuja (leivotaan pullaa, sitten askarrellaan vessapaperirullista jotain ja sitten rakennetaan lumilyhty ja sitten hiihdetää pihalla ja lopuksi paistetaan lettuja) niin jotenkin nousi tunteet pintaan siitä että oma ”äitiyden suoritus” ei ollut kymmenen pisteen luokkaa. Ja osittain se oli sellaista kaipuuta johonkin huolettomaan aikaan johon ei ollut enää paluuta. Omaan lapsuuteen, jossa oli superturvallista ja syötiin itsetehtyjä rieskoja ja ei tarvinnut ottaa vastuuta.
Loppupeleissä olin varmaan vaan tosi uupunut ja en muista milloin viimeksi tirauttelin itkuja.
Mutta vaikka en sinua tunne, niin huolestuin. Toivoisin niin että löydät uuden henkireiän, on se sitten uusi lastenvahti tai jotain muuta. Ansaiset sen ja kirjoituksesi perusteella tarvitset sen heti. Kirjoita taas, sinun fiiliksiä on kiva lukea koska löydän niistä omia tuntojani. Tsemppiä sinne
Posted by Laura on 18/01/2013 at 17.47
Samoin terkkari täällä huolestui. Olen varma, että teet parhaasi ja hyvin teetkin, mutta silti voi väsymys ja epätoivo välillä iskeä. En tiedä missä kunnassa asut, mutta lapsiperheille on yleensä järjestetty apua ja tukea, jos vain joku ohjeistaa avun piiriin. Helsingissä esimerkiksi neuvolapsykologit, lapsiperheiden kotipalvelut ym. Ota rohkeasti yhteyttä esim neuvolaterkkariin ja kerro perheen tilanne ja minkälaista apua ja tukea toivoisit. Kolmannen sektorin toimijoilta voi myös saada apua, neuvolaterkkari osaa ehkä ohjata sinut alueen palveluiden piiriin. Tsemppiä ja lämpimiä ajatuksia!
Posted by kukannuppu on 18/01/2013 at 22.44
Kiitos myötätunnosta, kiitos huolestakin. Koen itsekin olevani uupunut, eikä se mitenkään olekaan ihmeellistä kaiken pari-kolmen viime vuonna tapahtuneen jälkeen. Minusta on pitänyt riittää moneen ja monelle, silloinkin kun olisi vain tehnyt mieli olla kaikkien muiden huolen pidon kohteena.
Minulla on ystäviä ja tahoja, jonne voin asioitani jakaa, mutta totuus on, että tätä arkea elän kuitenkin eniten omien voimieni varassa. Lasten kanssa kun ei auta paljoa romahdella, siitä ei seuraa muuta kuin lisää hämmennystä. Kiihkeää huutoa ja tappelua on jaksettava kuunnella ja rauhoitella, vaikka haluaisi vaihtaa maisemaa hiljaisempaan. Ja iltaisin on vain venyttävä ja jaksettava olla järjestelmällinen, vaikka kuinka olisi jo oma akku tyhjänä.
Monesti mietin, että ihan tavallinen käytännön apu, sellainen arkinen, olisi se, mitä eniten kaipaisin. Sitä, että joku jakaisi pitkiä iltojani lasten kanssa, joku veisi lapset ulos että saisin siivota, että joku tulisi kaveriksi kun liikun lasten kanssa asioita hoitamassa ja repeän kahtaalle, että joku tulisi välistä tilalleni erotuomaroimaan poikien välisiä riitoja. Varamummolle tai -ukille olisi paikka avoinna! Omat vanhempamme asuvat kaukana, useiden satojen kilometrien päässä, eivätkä jaksa enää yli seitsemänkymppisinä seurata lapsiperheen äänekästä ja tapahtumarikasta arkea kovin läheltä.
Tuntuu, että tämä kodin arjen pyörittäminen on valahtanut ihan liikaa minun osalleni puolison ollessa pitkiä päiviä ja usein viikonloppujakin töissä. Toisen on myös varmasti vaikea ymmärtää arkeani ja sen painoa, omat haasteensa on hänelläkin kaikki nielevän työelämän ja ikuisen riittämättömyyden lähettiläänä. Riitelemme samoista niukoista eväistä.
Toki näihin rooleihin tulee tasoitusta, kun omatkin työni alkavat parin kuukauden päästä. Sitten alkavat erilaiset haasteet.