Archive for the ‘jännitystä’ Category

Etuaikaista

Joku sanoisi, että mitä tuosta nyt vielä, mutta—-

Ahdistaako teitä tuleva joululahjahäslinki??

Lahjojen antaminen hiipui omassa lapsuuden perheessäni jo useita, useita vuosia sitten – ehkä yhden paketin vanhemmille annoin, ja yhden heiltä sain, emmekä me sisarukset antaneet enää aikuisiällä toisillemme mitään. Ja se oli meistä kaikista oikein sopiva käytäntö.

MUTTA puolisoni perheessä on kaikki niin toisin. Yksi paketti ei ole mitään. Ei, niitä pitää olla monta ja jokaiselle ja kovia ja pehmeitä ja isoja ja pieniä ja toivomusten mukaan ja yllätyksiä ja…

Viime jouluna yritimme rajoittaa lahjojen määrää, tai oikeammin suunnata tätä yletöntä tuhlaamista tiettyyn suuntaan. Koska olimme aikeissa hankkia joulualennusmyynneistä uuden television kahdeksankymmentälukuisen poksahtamisalttiin toosamme tilalle, pyysimme että joululahjoja antavat tukisivat pakettien sijasta televisiorahastoamme. Ymmärsin mieheni puheista, että joo, näin sitten sopii kaikille. MUTTA YLLÄTYS oli anoppilassa SUURI.

Lahjapaketteja oli niin suuri vyöry, että kuusiparka oli peittyä niiden katveeseen.

Sain lahjaksi mm. jalkahieromakoneen, saunahatun, patahanskat…. AAAAAAAARGHHHHH. IHAN KAMALAA MOSKAA! Jalkahieromakonetta käyttää kolmivuotias, saunahatun annoin uutena vuotena äidilleni ja patahanskat makaavat koskemattomina keittiön kaapissa, koska ovat niin ISOT ja RUMAT että en voi niitä käyttää tai edes näkyville laittaa. Myön ne luultavasti ensi viikolla kirpputorilla.

Onneksi osa lahjoista oli liian suurta Marimekkoa: hölttänöitä jokapoikapaitoja ja aakeen laakeita raitapaitoja ja mätsääviä sukkia. Ne saattoi kokonsa varjolla palauttaa myymälään. YHTEENLASKETTUNA NE PELKÄSTÄÄN OLIVAT OLLEET YLI KAHDEN SADAN EURON arvoisia.

Rahana niitä ei saanut takaisin, joten vaihdettiin ne sitten sopivan kokoisiin ja mieluisemman värisiin ja muutenkin mieluisempiin tavaroihin, kuten astiastoon jota muutenkin käytämme.

VOI MITEN MIELELLÄÄN OLTAISIIN OTETTU SE RAHA SIIHEN TELKKARIN OSTOON. Se olis siitä kuudensadan ruudusta ollut jo hyvä osuus.

Tänä jouluna, hitto vie, yritämme uudelleen. Olen jo syyskuussa aloittanut puhumaan, että sopisiko kaikille, jos vaikka antaisimme VAIN yhden lahjan kultakin kullekin. Tällä kertaa en enää luottanut siihen että siippani saisi tämän anopille sanottua. Kun miten sen nyt sitten sanoisi ettei tulisi paha mieli…

No, minä paukautin sen puhelimessa S-marketin hyllyjen välistä ihan vaan silleen SUORAAN. Vähän yritin sitä sitten pehmentää sillä, että koska kaikilla on niin paljon joulun alla puuhaa, niin vähentämällä lahjastressiä voitais sitten keskittyä vaikka joulunjuhlinnan valmisteluihin, jäis aikaa sitten siihen enemmän. Anoppi vähän ihmetteli ja kysyi, että haluaakohan hänen poikansakin tätä. Lupasin, että siippa soittelee ja kertoo itse ihan omin sanoin mitä mieltä tästä on. Että ei, tämä ei ole vain minun ideani. Hämmentyneenä hän jäi vielä kyselemään, että saako sentään pojille olla ylimääräisiä, pehmeitä paketteja. No saa.

Jotta lahjahankinnat menisivät edes jotenkin nyt oikeaan suuntaan, olen jo toimittanut anopille listan, jossa on ideoita siitä, mitä meidän perheemme kaipaisi. Olen nimennyt pari lehteä, joiden tilauksia toivomme, pari kirjaa, joita tarvitsemme ja pari lelua. Jospa nyt homma jotenkin pysyisi kuosissaan.

Mainokset

Laajennusta

Neljätoista vuotta olen Miehelle sanonut, että minä en sitten mihinkään rakennusprojekteihin ryhdy. Kahdesta syystä:
Yksi: Mies on mielestäni liian optimistinen, jopa epärealistinen kykyjemme ja ajankäyttömme suhteen.
Kaksi: Minä tunnen itseni: se stressaisi liikaa. Liikaa päätöksentekoa asioista joita en tunne. Liikaa uusia asioita opeteltavaksi. Että ei. Ei ja ei. Sitä ressiä en itselleni ja meille ota.

Ja nyt sitten olen itse ollut moisessa hankkeessa primus motor.

Yhdellä erotuksella tosin: ei sentään olla tekemässä uutta taloa alusta alkaen vaan laajentamassa tätä nykyistä. Se nyt ei välttämättä kuitenkaan ole yhtään helpompi projekti.

Yksi talvi seinien sisällä näytti, että emme me tähän kauaa mahdu. Ja että pää hajoaa, jos eteisestä ei pääse sisään ilman että pehva pyyhkii pipot koreista, kylppärissä ei sovi pyllyä pyyhkimään, saunaan ei tällä porukalla pääse, pyykkitelineelle ei ole mitään paikkaa ja vaatteille ei ole hyllyjä.

Joko on muutettava tai sitten tehtävä tälle jotain.

Ja päädyimme jälkimmäiseen.

Eilen olimme ystävillä kylässä terassikalusteita läjäämässä. He olivat sinnikkäästi yrittäneet koota alennusmyynnistä ostettuja tuoleja itse, mutta vinksottamaan jäivät. Nyt sitten oli leikkimielisen testin aika: jos he olivat osanneet rakennuttaa talon, mutta eivät onnistu läjäämään tuoleja, ja jos me saamme läjättyä heidän tuolinsa, niin sitten meilläkin on rakennuttamisessa toivoa.

Ja tiedättekös, tuoleista tuli vakaita!

Totta, totta se on

Se ei ollut unta!

Juuri kun olin virallisesti lopettanut odottamasta mitään, synnytys lähti sittenkin itsestään käyntiin. Ja eteni vauhdilla; lapsivesien menosta 8 tunnin, supistusten alusta 5 tunnin ja sairaalaan tulosta vain 2 tunnin päästä Hillo oli jo syntynyt.

Supistuskivut olivat jälleen kovat, mutta nyt sain niihin todella hyvää apua: alkuun Tens-laitteesta, jonka olin vuokrannut Aktiivinen Synnytys ry:ltä,  ja pian sairaalaan päästyäni sain spinaalipuudutuksen jonka vaikutus riitti koko ripeästi edenneen synnytyksen ajaksi.

Avautuminen tapahtui nopeammin kuin olisin ikinä uskonut;  ensin 2 senttiä, hetkeä myöhemmin 5 senttiä, välittömästi puudutuksen jälkeen täysin auki. En ollut uskoa kätilöä, joka hänkin oli hieman yllättynyt asioiden etenemisestä.

Sydänääniä jännitettiin tässäkin synnytyksessä. Kaulan ympäri kiertynyt napanuora kiristyi ponnistuksissa ja Hillokin jouduttiin ottamaan ulos imukupilla kuten isoveljensä. Suurempaa sydänäänten romahdusta ei kuitenkaan tapahtunut ja hapetusarvot pysyivät hyvinä. Jäimme kaikki henkiin ja melkein ehjiksikin.

Pysyin koko ajan tajuissani, liikuntakykyisenä ja puhekykyisenäkin.

Tänään kotiin lähtiessämme silmäni osuivat sairaalan aulan karttaan: Sairaalapappi, se ja se kerros. Mieleeni nousi, kuinka aikaisemmilla käyntikerroillani sairaalassa olin aivan varma, että Hillo kuolee synnytyksessä.

Miten ihmeellistä, että tuloksena oli kuitenkin suloinen lapsi, joka vaikuttaa kaikin puolin elinkelpoiselle ja tyytyväiselle. Uskomatonta.

Ehkäpä sittenkin

Ja tiedättekö mitä?

Lapsivesi tulla tupsahti iltakahdeksalta kiikkustuoliin.

Supistukset alkoivat lopulta yhdeltätoista.

Olen NIIIIIIN onnellinen.

Päästäänköhän kohta jo lähtemään Kättärille?

Synnytyssuunnitelmia

Laskettuun aikaan on enää 9 päivää, ja koska Pöpöläinen otti ja syntyi viikkoa etukäteen, toivon ja oletan Hillonkin tulevan purkistaan ulos ennemmin etu- kuin jälkikäteen.

Muutamana yönä on juiminut sen verran makeasti jalkoja, selkää ja vatsaa, että oletan laskeutumisen ja avautumisenkin olevan jo käynnissä. Tosin päivänvalossa oireet katoavat, joten voihan se olla, että kaikki on vain vanhan kuoppaisen patjan syytä…

Toissayönä varoin herättämästä Miestä, jotta hän ei ryhtyisi turhaan jännittämään, miten tilanne etenee. Jossakin vaiheessa totesin hänen kuitenkin kuuntelevan ähinääni ja kerroin, että supistaa. ”Ole hiljaa, mun pitää saada nukkua,” ärisi uninen ääni.  Joopa joo, pitäiskö lähteä salaa taksilla Kätilöopistolle ja soitella sitten kahdeksan aikaan, että heräähän nyt töihin ja koukkaa matkalla tänne katsomaan vauvaa…

Viime yönä juimi taas astetta kovemmin, enkä  nyt antanut siipan enää nukkua. Tilasin hierontapalveluita ja jyväpussien kuumennusta.  Mutta niin vain särky kuitenkin lakkasi ja uni tuli vielä meille molemmille.

Ja nyt, nyt ei taas tunnu missään.

Viime kerran synnytysmuistot ovat pyörineet päässä joitakin viikkoja. Päällimmäisenä mieleen jäi uskomaton kipu, kyyttömyys toimia millään tavalla ja hyvin vähäiset voimat puhua tai ilmaista omia tunteita tai tiloja. Epiduraalin saanti lykkääntyi ja lykkääntyi, koska avautumisvaiheen kätilö pelkäsi synnytyksen hidastuvan ja puhui ”lapsen edusta, jota täytyy ajatella ensin”.

Tuota mantraa ”lapsen edusta” olen kyllä ihmetellyt tämän kolme vuotta. Millaista etua saatiin siitä, että äiti oksenteli, ei voinut liikkua, oli välillä tajuttomana kipushokissa ja lopulta liian väsynyt ponnistamaan, jolloin Pöpöläisen sydänäänet romahtivat? Nopealla imukuppiulosautolla lapsi saatiin kuitenkin vahingoittumattomana ulos. Tosin velttona, sinisenä ja vain viiden pisteen vauvana.

Synnytystä seuraavana päivänä kätilö vain toisteli,  että ei uutena ihmisenä osannut ihan tehdä kaikkia päätöksiä itse vaan joutui hyväksyttämään niitä muilla kätilöillä, mutta että kaikki tehtiin lapsen parhaaksi. Mieleeni jäi erityisesti se, että kätilö sanoi, että hän ei tajunnut minun olevan kipeä, kun en edes itkenyt….

Jos on vaikea hengittää, puhua ja pysyä tajuissaan, itkeminen olisikin aika paljon vaadittu.

Synnytyssuunnittelukeskustelussa  kaadoin kaikki kysymykseni kätilöharjoittelijaparan niskaan, joka suositteli session päätteeksi käyntiä synnytyspelkokeskustelussa. Siellä kerroin taas jälleen kaiken, ja minua kehotettiin tapaamaan synnytyksessäni mukana olleita kätilöitä.  Pala nousi kurkkuun. Sitä avautumisvaiheen kätilöä en kerta kaikkiaan haluaisi tavata enää ja joutua jälleen juupas-eipäs -keskusteluun siitä, mitä oli tapahtunut ja millä tarkoituksilla. Mahdollinen väittely ”tein kaikki niin hyvin kuin vain sillä hetkellä osasin” -kantaa edustaneen kätiön kanssa ei todellakaan helpottaisi pelkojani. Sovimme kuitenkin tapaamisen ponnistusvaihetta hoitaneen kätilön kanssa.

Tällä viikolla olin sitten tapaamassa tätä ponnistusvaiheessa mukana ollutta kätilöä. Keskustelustamme jäi hyvä ja rauhallinen mieli. Sain kuulla sen, mitä koko ajan olin toivonutkin: että kaikki ei edellisessä synnytyksessä mennyt niin kuin olisi ollut tarkoitus,  ja että näin ei tarvitse tapahtua toista kertaa. Avautumisvaihetta hoitanut kätilö oli ammatissaan tuore ja vasta perehtymässä. Pidempään talossa työskennelleen kätilön ei tarvitsisi hyväksyttää päätöstä kivunlievityksestä muilla kätilöillä ja synnytyslääkärillä, vaan voi päättää asiasta itse äidin voinnin perusteella. Ja että minun tapauksessani, avautumissenteillä, supistusten tiheydestä  ja kivun voimakkuudesta johtuen,  olisi ollut aivan mahdollista antaa epiduraali jo useita tunteja aikaisemmin siinä vaiheessa, kun aloin ensi kertaa pyytämään ilman, että olisi tarvinnut pelätä supistuksien vähemistä.

Ja että synnytyksessä tulleet ongelmat kuten pidentynyt synnytys, sydänäänien romahtaminen ja imukuppiulosauttoon päättyminen eivät johtuneet epiduraalin käytöstä vaan siitä, että se annettiin liian myöhään. Olimme Pöpläisen kanssa kivuliaasta urakastamme johtuen yksinkertaisesti lopussa. Paitsi kivunlievitystä, epiduraali tuo joillekin synnytykseen myös vauhtia. Näinhän kävi itse asiassa minullekin: kun kroppa rentoutui edes hieman, alkoi  vihdoin tapahtua.  Kun  puudutusta annettaessa kohdunsuun oli vain 3,5 senttiä auki, puolitoista tuntia myöhemmin se oli jo 8 senttiä auki ja kaksi tuntia puudutuksesta pääsimme jo ponnistamaan.

Ja että nyt, kun kansiossani on nyt keskustelujen perusteella täytetyt synnytyspelkokaavakkeet ja synnytyssuunnitelmat, kaikkien kätilöiden pitäisi kunnioittaa toivettani riittävän ajoissa annettavasta kivunlievityksestä. Riittävän ajoissa annetun kivunlievityksen sekä sen tekijän, että että olen synnyttämässä toista kertaa, pitäisi johtaa siihen, että tämä synnytys olisi ensimmäistä lyhyempi ja helpompi.

Tähän haluan nyt uskoa. Että kaiken ei tarvitse mennä uudelleen samalla tavalla tai jopa pahemmin. Että kumpikaan meistä, lapsi ja minä, ei olisi vaarassa vahingoittua sen takia, että olen niin uupunut.  Että en ole menossa taistelemaan samaa taistelua  uudelleen, vaan tällä kertaa kaikki voisi mennä vähemmän kaoottisesti.  Että voisin olla itsekin synnytyksessä läsnä. Että vaikka pystyisin puhumaan, liikkumaan ja olemaan tajuissani.

Siinäpä synnytyssuunnitelmaa kerrakseen.

Poissa taas

Valmistaudun jälleen ristiriitaisin mielin työmatkaan. On haikeaa jättää koti, Pöpöläinen ja Mies. Yksin jäävälle on rankkaa olla sekä aamu-, ilta- että yövuorossa.  Reissuni kestää  yksitoista päivää: siihen mahtuu monta aamulähtöä ja iltanukutusta.

Vuosi sitten ollessani kokonaista kolme viikkoa poissa Pöpöläinen oli haikea, alakuloinen ja surullinen, mutta jaksoi silti uskoa äidin palaavan. Puhumaan opetteleva vekara oppi matkani aikana sanomaan: Äiti ei oo. Äiti tulee. Nyt  varmaan kotiinjäävä osapuoli saa kuulla muutakin, muttei välttämättä juuri tuon suurempaa viisautta. Pöpöläinen, nyt varsin jo kiukuttelun jalon taidon osaavana, tietää kyllä miten huonoa mieltään näyttää.

Toisaalta itse olen reissuni suunnitellut: pakko ei olisi ollut lähteä. Veri vetää, matkalla näkee monta mielenkiintoista asiaa joista on ennen kuullut vain puhuttavan. Ilmassa on vähän myös ”vielä tämän kerran” -henkeä, onhan syksyn edetessä edessä kotiosaston asioihin syväsukeltaminen.

Jännittää myös se, meneekö kaikki hyvin. Lento, töiden tekeminen toisissa olosuhteissa, sikainfluenssa, kaikki mahdolliset infektiot mitä maailma päällään kantaa malariasta denguekuumeeseen, liikenteen kaoottisuus.  Raskaana reissaaminen ei ole kiellettyä, mutta ei riskivapaatakaan.

Edellisen raskauden aikana kävimme pitkällä lentomatkalla. Vaikka lääkäriystävä varoitteli painavin sanoin, lähdin silti. Mielessä kyllä soivat sanat: raskauteen liittyy niin paljon riskejä. Jos joitakin niistä pystyy omilla valinnoillaan vähentämään, niin mikset sitten tekisi niin.

Kaikki sujui  kuitenkin mallikkaasti. Tosin viikko kotiintulon jälkeen kaaduin kadulla suoraan mahalleni ja sain jännittää, mitä siitä seuraisi. Mutta siitäkään ei seurannut mitään.

Ei tämä viisasta ole, mutta toivottavasti ei kohtalokastakaan.

Palataan linjoille.

Kesäsalaisuus

Ensimmäisenä lomapäivänä tein raskaustestin. Ensinäkemältä näytti, kuin testipuikko olisi pysynyt yksiviivaisena, mutta toisella tai kolmannella vilkaisulla erotin siinä himmeän toisen viivan. Hymyilytti.

En malttanut odottaa kahta päivää tarkistustestin tekemiseen. Seuraavan päivän testissä tuota haamua ei enää kuitenkaan näkynyt.

Kahden viikon päästä vanha polvivammani äitiyi pahaksi ja jouduin tilaamaan lääkärinajan. Ennen lääkäriä päätin kuitenkin käydä ostamassa vielä yhden testin, ihan vain siltä varalta että jos saan vahvoja kipulääkkeitä, tiedän pyytää tilalle jotakin muuta.

Ja siinä testissä oli kaksi vahvaa viivaa.

Nyt meitä on sitten neljä. Laskettu aika on 1.3. Vaikka mitään emme ole virallisesti vielä Pöpöläiselle puhuneet, yhtenä päivänä hän jo selitti, kuinka äidin masussa on pikkusisko.

Mene ja tiedä, mutta Hilla on nyt työnimenä.