Archive for the ‘kauhua’ Category

Muutosvastarintaa

Kolmen vuoden merkkipaalu on ohitettu. Tutkinto kotiäitiydestä alkaa olla kasassa.

Palaan päivätyöhöni maaliskuun puolivälissä, kuuden viikon päästä.

Elämä muuttuu taas kerran.

Tulossa on kaahailua kahteen hoitopaikkaan, kolmen vartin työmatkoja aamu- ja iltaruuhkassa, iltatöitä, viikonlopputöitä ja työreissuja.

Nähtäväksi jää, miten omaehtoisuudestaan tunnettu kuopus mahtaa sopeutua perhepäivähoitoon ja miten herkkäsieluinen esikoisemme jaksaa pitkiä päiviä päiväkodin 24-lapsisessa ryhmässään.

Kukaan ei tietenkään edes kysy, miten itse jaksamme innovatiivisina, motivoituneina ja tuottavina päivästä toiseen, kun reissu kotiovelta kotiovelle kestää vähintään kymmenen tuntia.

Kävin jokin aika sitten työpaikallani tapaamassa esimiestäni ja otin esille, että haluaisin tehdä lyhennettyä työpäivää. Siihen kun on periaatteessa mahdollisuus.

Vastaus oli hyytävä. Esimieheni oli sitä mieltä, että työpaikallamme tarvitaan kokoaikainen panokseni: työtehtäväni eivät ole vähennettävissä eikä niiden teettämiseen ulkopuolisella ole varaa. Ehdotin, että vaihtoehtoisena järjestelynä voisin tehdä yhden päivän viikossa etätöitä kotoa käsin: se ei tuottaisi työnantajalleni lisäkuluja mutta helpottaisi arkeni tuomis-viemis-ruuhkassamatkustamispuolta. Sekään ei kuulemma ole mahdollista. Koska hän on aikaisemmin niin päättänyt.

Keskustelu jatkui sellaisella tyylillä, että tulin ulos ovesta melkoisen järkyttyneenä.

Vaikka valtakunnan suurin päivälehti kirjoittaisikin joka päivä työelämän ja muun elämän yhteensovittamisen haasteista ja osa-aikatyöhön kannustetaan valtionjohtoa myöten, yksittäinen pieni työnantaja saa silti elää omaa elämäänsä, oman harkintansa varassa.

Jokainen perheessämme joutuu sietämään, kasvamaan, kestämään uusia asioita työhönlähtöni myötä. Emme ole koskaan olleet tilanteessa, jossa molemmat aikuiset tekisivät täyspitkää työpäivää ja lapset olisivat yli kahdeksan tuntia hoidossa päivittäin. En voi luvata kenellekään, että pystymme asettumaan uusiin asemiimme sutjakasti.

Me siis joustamme kaikki. Työnantajani ei silti voi luvata mitään, mikä helpottaisi siirtymävaihettamme.

Olen alkanut etsiä uutta työpaikkaa, sellaista jossa ihmiselämän inhimillisiä puolia ymmärrettäisiin. Saa nähdä, onko sellaista olemassakaan.

Mainokset

Kaikkalla, kaiken aikaa

Kaikkein eniten kaipaan sitä että väsyneenä sais olla vaan. Illan tullen pötköttää sohvalla. Ehkä katsoa televisiota. Tai kääriytyä peiton alle lukemaan itsensä uneen. Tai löhötä aamulla kunnes tietää mitä haluaa päivältä eikä voi vastustaa ylösnousua.

Välllä on niin raskasta olla se pomo, kellokalle, nyt pitää eikä enää ei saa -tyyppi.  Ja vaikka omat patterit piiputtaa jo punaisella, on jaksettava iltapesut, riisumiset, sadut ja komentamiset kun yhdellä on neljättä kertaa vessahätä. Vaikka itse ois jo nukahtanut pystyyn. Ja oma kirja ei pääse koskaan yöpöydältä sänkyyn saakka.

Illat vaan ON perseestä. Usein oma mieliala on niin synkkä kaiken säheltämisen jälkeen että jos lapsiperheen onnellisuuskyselyn mittarimiehet vetäisivät piuhat päähäni puoliyhdeksältä, tulostinlaite piirtäisi mustaa piikkisuoraa viivaa. Yleensä en pysty enää edes puhumaan mitään koska ulos tulisi niin painokelvotonta tekstiä.

Ja sitten… pärähtää rääkäisy. Vieroitus, unikoulu … siinä avainsanoja. Kello yksi. Kello puoli kolme. Kello viisi. Eikä todellakaan vienoja nyyhkäisyjä vaan maailmantuskaa, harmia, kiukkua. Pitkääääään. Ja uudestaan. Ja taaaaas.

Ja aamulla on kammettava ylös kukonlaulun aikaan, tai oikeammin kuopuksen aamuörinän tahtiin. Nahkavekkari – nyt tiedän mitä se tarkoittaa. Ja se on usein liian aikaisessa.

Kahvia, kiitos.

Voi rähmä

Marraskuun alussa mietin, että ihanaa, onpa tulossa leppoinen kuukausi. Ei ole paljon mitään menoja eikä tekemättömiä töitäkään. Ja koska äitini on tulossa meille joksikin aikaa kylään, pääsen itsekin välillä tuulettumaan kaupungille. Miten väärin sitä voi ihminen luulla.

Marraskuun ensimmäisenä maanantaina kello 13 pikkuinen aivasti. Jaa, sille on tulossa flunssa – taas, ajattelin. Kas kummaa, silmätkin rähmivät voimakkaasti.

Seuraavana päivänä räkäinen pikkumies ei enää pystynyt kunnolla syömään. Maidot ja muut tulivat räkäpulautuksina ulos.

Perjantaina veimme kuumeisen ja kipeän lapsen lääkäriin: korva- ja silmätulehdus. Lääkkeeksi antibioottikuuri ja antibioottitippoja. Suun kautta annettavaa kuuria on vaikea saada pysymään sisällä, sillä räkäisyydestä johtuen kaikki syöty tulee pian syliin.

Koska paranemisen merkkejä ei näkynyt, menimme lääkäriin uudelleen sunnuntaina. Tulehdus oli levinnyt toiseenkin korvaan, molemmat korvat ovat täynnä märkää. Pikkuinen sai antibioottikuurin pistoksena.

Isoveli sairastui: korkeaa kuumetta maanantai-illasta lauantaihin.

Loppuviikosta myös Mies sairastui: nielutulehdus ja silmätulehdus. Ei pystynyt syömään eikä kunnolla puhumaan. Silmät olivat kuin särjellä. Kaksi viikkoa sairaslomaa, kaksi erilaista antibioottikuuria  ja kaksia erilaisia silmätippoja.

Tiistaina pikkuveli viedään taas lääkäriin: korvat ovat niin pulleina mätää että tärykalvot on puhkaistava.  Samalla varataan aika korvien putkitukselle, se saadaan viikon päähän.

Seuraavalla viikolla yritän pitää vapaapäivää, onhan isoveli terve ja hoidossa ja äitini ja Mies hoitamassa pikkuveljeä. Ehdin bussilla lähelle keskustaa, kun migreeni iskee. Pakenen ystävän kotiin oksentamaan ja makaamaan eteisen lattialle pimeään. Soitan lääkäriystävälle, joka määrää läheiseen apteekkiin migreenilääkkeitä. Mies tulee autolla hakemaan, ostaa lääkkeet ja odotamme kadunkulmaan pysäköidyssä autossa 15 minuuttia, jotta oksentaminen lakkaa ja hän voi ajaa meidät kotiin. Kotona nukun kaksi tuntia putkeen. Että sellainen kotiäidin irroittelupäivä.

Torstaina pikkuveljen korvat putkitettiin. Sen jälkeen korvista tuli märkää monta päivää,  tyynyliina oli ruskeana.

Viikonlopun ajan lapsi oli parantuvan oloinen. Helpottunut äitini lähti pitkäksi venähtäneeltä käynniltään kotiinsa. Kiitos kahden ja puolen viikon hoitoavusta!

Sunnuntai-iltana yritän jälleen tuulettumaan. Menen ystävän kanssa elokuviin.  Auto vaikuttaa ihan ehjälle, kun ajelen sillä kehäteillä.

Maanantaina korvat kontrolloidaan – putket ovat paikallaan ja avoimina, jipii! Mutta tulehdus on edelleen päällä ja korvat täynnä märkää. Uusi antibioottikuuri.

Maanantai-iltana nousee kova kuume, se huitelee  kuumelääkkeenkin jälkeen yli 39 asteessa. Lapsi arastelee syömistä, eikä aukaise suutaan mielellään. Ja yrjöää antibiootin ulos.

Tiistai-aamuna mies ilmoittaa, että autossa on jotakin pahasti vialla. Jokin murros on rikki. Mikä tahansa renkaiden kääntäminen voi aiheuttaa jonkin osan lopullisen repeämisen.  Korjausajan saa vasta perjantaille.

Keskiviikkona taksilla taas korvakontrolliin. Korvat todetaan vihdoinkin kuiviksi. Kuume huolestuttaa minua ja lääkäriä. Keuhkot kuvataan, ne ovat terveet. Aikaisemmin otetusta labraviljelystä on tullut tulos: hemofilus-bakteeri. Antibiootti jälleen pistoksena. Saamme päivystyslähetteen Lastenklinikalle: menkää, jos tilanne yhtään pahenee, olivat lääkärin neuvot.

Mies joutuu lähtemään yhden illan työmatkalle Keski-Suomeen. Minä ja lapset jäämme keskenämme. Leivon lohdutukseksi suklaakakkua. Ensimmäinen jää raa’aksi ja joutuu kompostiin. Teen uuden. Pakko saada jotakin makeaa.

Torstaina lapsi ei enää  juurikaan syö. Ja jos syö jotakin, se tulee vihreänä pinaattina housuihin. Mies on tullut yöllä kotiin, onneksi junat kulkivat hirveästä tuiskusta huolimatta. Lähdemme taas taksilla päivystykseen, jossa taas otetaan näytteitä. Nielu on tulehtunut pahasti. Lääkärin mukaaan lanboratoriotulokset ja oireet sopisivat johonkin virustautiin, vaikkapa adenovirukseen. Mitään keskushermostollista tulehdusta ei ole, eikä streptokokkibakteeria, tyynnyttää lääkäri. Mutta soitellaan maanantaina vielä uudelleen.

Perjantaina lapsi on jo parempi. Kuume lakkaa, olemme ensimmäistä kertaa kolmeen viikkoon helpottuneita. Naapurit käyvät ovella kyselemässä tilannetta. Naureskelemme. Varoitan, että jos meiltä päin tulee, kannattaa suojautua. No, jos parannutte, niin tulkaa meille glogeille, pyytävät naapurit.

Lauantaina kesken vaipanvaihdon huomaan, että pienokainen on ylt’ympäriinsä punaisissa näppylöissä.

Älä ees ala

Olen virallisesti lakannut odottamasta. TÄÄLLÄ EI ENÄÄ KUKAAN ODOTA MITÄÄN. KUULETTEKO!

Älkää vaan tulko mulle aukomaan, että KYLLÄ  SE SIELTÄ TULEE EIKÄ SINNE OLE KUKAAN JÄÄNYT. Näin sanottiin mm. neuvolassa viime kerralla. Vitsit mikä ammattimainen ote. Sille joka tulee tuota hokemaan, vittuilen avoimesti takaisin.

Tai ehdotelko yhtään mitään piimän juontia/seksiä/lattialistojen vaihtoa/tapetointia/siivousta/rentoutumista/hierontaa/saunomista.  KAIKKEA ON KOKEILTU JA MIKÄÄN EI OLE AUTTANUT. Enää en kokeile yhtään mitään.

MUA EI HUOLETA SE, ETTEIKÖ SE SIELTÄ TULISI. Sen sijaan mua pe-lot-taa se, miten  se tulee.

Synnytyssuunnitelmia

Laskettuun aikaan on enää 9 päivää, ja koska Pöpöläinen otti ja syntyi viikkoa etukäteen, toivon ja oletan Hillonkin tulevan purkistaan ulos ennemmin etu- kuin jälkikäteen.

Muutamana yönä on juiminut sen verran makeasti jalkoja, selkää ja vatsaa, että oletan laskeutumisen ja avautumisenkin olevan jo käynnissä. Tosin päivänvalossa oireet katoavat, joten voihan se olla, että kaikki on vain vanhan kuoppaisen patjan syytä…

Toissayönä varoin herättämästä Miestä, jotta hän ei ryhtyisi turhaan jännittämään, miten tilanne etenee. Jossakin vaiheessa totesin hänen kuitenkin kuuntelevan ähinääni ja kerroin, että supistaa. ”Ole hiljaa, mun pitää saada nukkua,” ärisi uninen ääni.  Joopa joo, pitäiskö lähteä salaa taksilla Kätilöopistolle ja soitella sitten kahdeksan aikaan, että heräähän nyt töihin ja koukkaa matkalla tänne katsomaan vauvaa…

Viime yönä juimi taas astetta kovemmin, enkä  nyt antanut siipan enää nukkua. Tilasin hierontapalveluita ja jyväpussien kuumennusta.  Mutta niin vain särky kuitenkin lakkasi ja uni tuli vielä meille molemmille.

Ja nyt, nyt ei taas tunnu missään.

Viime kerran synnytysmuistot ovat pyörineet päässä joitakin viikkoja. Päällimmäisenä mieleen jäi uskomaton kipu, kyyttömyys toimia millään tavalla ja hyvin vähäiset voimat puhua tai ilmaista omia tunteita tai tiloja. Epiduraalin saanti lykkääntyi ja lykkääntyi, koska avautumisvaiheen kätilö pelkäsi synnytyksen hidastuvan ja puhui ”lapsen edusta, jota täytyy ajatella ensin”.

Tuota mantraa ”lapsen edusta” olen kyllä ihmetellyt tämän kolme vuotta. Millaista etua saatiin siitä, että äiti oksenteli, ei voinut liikkua, oli välillä tajuttomana kipushokissa ja lopulta liian väsynyt ponnistamaan, jolloin Pöpöläisen sydänäänet romahtivat? Nopealla imukuppiulosautolla lapsi saatiin kuitenkin vahingoittumattomana ulos. Tosin velttona, sinisenä ja vain viiden pisteen vauvana.

Synnytystä seuraavana päivänä kätilö vain toisteli,  että ei uutena ihmisenä osannut ihan tehdä kaikkia päätöksiä itse vaan joutui hyväksyttämään niitä muilla kätilöillä, mutta että kaikki tehtiin lapsen parhaaksi. Mieleeni jäi erityisesti se, että kätilö sanoi, että hän ei tajunnut minun olevan kipeä, kun en edes itkenyt….

Jos on vaikea hengittää, puhua ja pysyä tajuissaan, itkeminen olisikin aika paljon vaadittu.

Synnytyssuunnittelukeskustelussa  kaadoin kaikki kysymykseni kätilöharjoittelijaparan niskaan, joka suositteli session päätteeksi käyntiä synnytyspelkokeskustelussa. Siellä kerroin taas jälleen kaiken, ja minua kehotettiin tapaamaan synnytyksessäni mukana olleita kätilöitä.  Pala nousi kurkkuun. Sitä avautumisvaiheen kätilöä en kerta kaikkiaan haluaisi tavata enää ja joutua jälleen juupas-eipäs -keskusteluun siitä, mitä oli tapahtunut ja millä tarkoituksilla. Mahdollinen väittely ”tein kaikki niin hyvin kuin vain sillä hetkellä osasin” -kantaa edustaneen kätiön kanssa ei todellakaan helpottaisi pelkojani. Sovimme kuitenkin tapaamisen ponnistusvaihetta hoitaneen kätilön kanssa.

Tällä viikolla olin sitten tapaamassa tätä ponnistusvaiheessa mukana ollutta kätilöä. Keskustelustamme jäi hyvä ja rauhallinen mieli. Sain kuulla sen, mitä koko ajan olin toivonutkin: että kaikki ei edellisessä synnytyksessä mennyt niin kuin olisi ollut tarkoitus,  ja että näin ei tarvitse tapahtua toista kertaa. Avautumisvaihetta hoitanut kätilö oli ammatissaan tuore ja vasta perehtymässä. Pidempään talossa työskennelleen kätilön ei tarvitsisi hyväksyttää päätöstä kivunlievityksestä muilla kätilöillä ja synnytyslääkärillä, vaan voi päättää asiasta itse äidin voinnin perusteella. Ja että minun tapauksessani, avautumissenteillä, supistusten tiheydestä  ja kivun voimakkuudesta johtuen,  olisi ollut aivan mahdollista antaa epiduraali jo useita tunteja aikaisemmin siinä vaiheessa, kun aloin ensi kertaa pyytämään ilman, että olisi tarvinnut pelätä supistuksien vähemistä.

Ja että synnytyksessä tulleet ongelmat kuten pidentynyt synnytys, sydänäänien romahtaminen ja imukuppiulosauttoon päättyminen eivät johtuneet epiduraalin käytöstä vaan siitä, että se annettiin liian myöhään. Olimme Pöpläisen kanssa kivuliaasta urakastamme johtuen yksinkertaisesti lopussa. Paitsi kivunlievitystä, epiduraali tuo joillekin synnytykseen myös vauhtia. Näinhän kävi itse asiassa minullekin: kun kroppa rentoutui edes hieman, alkoi  vihdoin tapahtua.  Kun  puudutusta annettaessa kohdunsuun oli vain 3,5 senttiä auki, puolitoista tuntia myöhemmin se oli jo 8 senttiä auki ja kaksi tuntia puudutuksesta pääsimme jo ponnistamaan.

Ja että nyt, kun kansiossani on nyt keskustelujen perusteella täytetyt synnytyspelkokaavakkeet ja synnytyssuunnitelmat, kaikkien kätilöiden pitäisi kunnioittaa toivettani riittävän ajoissa annettavasta kivunlievityksestä. Riittävän ajoissa annetun kivunlievityksen sekä sen tekijän, että että olen synnyttämässä toista kertaa, pitäisi johtaa siihen, että tämä synnytys olisi ensimmäistä lyhyempi ja helpompi.

Tähän haluan nyt uskoa. Että kaiken ei tarvitse mennä uudelleen samalla tavalla tai jopa pahemmin. Että kumpikaan meistä, lapsi ja minä, ei olisi vaarassa vahingoittua sen takia, että olen niin uupunut.  Että en ole menossa taistelemaan samaa taistelua  uudelleen, vaan tällä kertaa kaikki voisi mennä vähemmän kaoottisesti.  Että voisin olla itsekin synnytyksessä läsnä. Että vaikka pystyisin puhumaan, liikkumaan ja olemaan tajuissani.

Siinäpä synnytyssuunnitelmaa kerrakseen.

Kertomusta III

-No mitä sulle nyt vuoden jälkeen tulee mieleen kun sää aattelet sitä Pöpöläisen syntymää, kysyy ystävä. Ja minä mietin.

Se, miten hurjaa, hienoa ja kuitenkin luonnollista kaikki oli.

27.2.2007

11.25 Hoitaja 1: Tulevat Haikaranpesään lapsiveden menon takia. Vesi mennyt hyvänvärisenä klo 7.30. Supistukset alkaneet pikkuhiljaa, nyt supistaa 5 minuutin välein, vielä heikkoja. Ultrasta painoarvio 3300 g. Kohdunsuu auki tiukasti sormelle, kohdunkaulaa vielä jäljellä 1 sentti. Lähtevät kotiin klo 12, tulevat viimeistään klo 19 takaisin, soittavat jos tulevat aiemmin.

Olin jo vuosia pelännyt ajatusta synnyttämisestä. Aattelin, että jos en voisi olla varma, että niin moni ihminen on siitä selvinnyt, en voisi millään uskoa siitä selviäväni. Eniten pelkäsin sitä, että oman toimintani tai toimimattomuuteni takia lapselle aiheutuisi jotakin. Alkuraskaudesta kieltäydyin ajattelemasta koko synnytystä. Haikaranpesän valmennukset ja synnytyssuunnittelu rohkaisivat, ja lopulta synnytyspäivän aamuna lähdimme Kätilöopistolle ihan hyvin mielin. Tekemään sen, mitä nainen tekee.

Tutkimuksen jälkeen harmitti, että synnytys ei ollut vielä tuon enempää vauhdissa. Nyt vain kotiin syömään makararonilaatikkoa. Kyllä se sieltä vielä tänään kuitenkin syntyisi. Olin kummissani tästä supistusten laadun arviosta, mutta vähänmpä siinä vaiheessa vielä mistään tiesin. Painoarvio muuten osui aika hyvin kohdalleen: syntymäpaino oli 3200 g.

15.00 Kätilö 1:
Palanneet Haikaranpesään. Äitiä supistaa kipeästi 4-5 minuutin välein. Lapsivettä tulee edelleen hyvänvärisenä. Tutkitaan kohdunsuun tilanne, väljästi sormelle auki, tulossa johtoviivaan/-2. Päädytään laittamaan aqua-rakkuloita vatsalle ja selkään, laiton äiti kokee kovasti kipeänä. Menee sen jälkeen suihkuun pallon päälle istumaan.

Supistukset sattuivat jo tosi paljon. Nyt tajuan, miksi aamuisia supistuksiani ei oikein noteerattu. Sisätutkimuksen tulos oli taas pettymys: lapsi ole edes vielä laskeutunut, vaikka toisilla se on sitä jo ennen synnytyspäivää. Tästä tulisi siis pitkä päivä, kun ensin lapsi pitäisi saada edes lähtötelineisiin. No, päästiin kuitenkin sisälle sairaalaan, jipii! Aqua-rakkuloihin suhtauduin varauksella, eikä teho ollut kohdallani kummoinen.

16.20 Kätilö 2: Ulkoinen KTG-rekisteröinti aloitetaan
16.25: Äiti kipeytynyt, suihku ei oikein auta. Siirtyy synnytyshuoneeseen ja saa ilokaasun käyttöön. Ktg piirtää huonosti.
16.30 Ilokaasua/happea annetaan
17.51 Ilokaasu auttanut supistuksiin. Äidillä ammetoive, joten sisätutkimus: kohdunsuu auki 1-2 cm, johtoviivassa. Ohut reuna, tarjoutuvan osan korkeus -1. Pieni pahka, lakisaumoja tai aukileita en saa tuntumaan. supistukset tulevat kipeinä 3-5 minuutin välein. Aletaan täyttämään ammetta. Äiti toivoo epiduraalipuudutusta, mutta ensin koittaa ammetta ja ilokaasua yhdessä. KTg reaktiivista, perustaso 130 akseleraatioita näkyy, vaikka piirtää huonosti. Lapsivesi kirkasta.
18.00 Ammeessa/suihkussa. KTG-rekisteröinti lopetettu.
18.10 Äiti ammeeseen ilokaasun kanssa. Ainakin aluksi tuntuu auttavan. Ohjattu erilaisia asentoja ammeessa oloa varten ja ammeen käyttö.

Suihkussa tuli oltua melko kauan. Samalla kun otin supistuksia vastaan, mies soitteli vanhemmillemme kertoen, että tämä on menoa nyt. Oli mukava kuulla kannustusta ja terveisiä, ja tietää, että meitä ajateltiin. Kesti kauan päästä synnytyssaliin, sillä sitä siivottiin edellisen synnytyksen jäljiltä. Odotimme myös kätilöjen vuorojen vaihtumista. Olin huojentunut huomatessani, että kohdalleni osui tuttu kätilö, hän, joka oli pitänyt meille synnytysvalmennusta. Synnytyshuoneessa tuntui hienolle: nyt ollaan aivan varmasti synnyttämässä. Miestä jaksoi kummastuttaa, miksi synnytyssalin tietokone, ktg-piirturi ja verenpainemittari ovat epäkuntoisia ja väliin toimivat, väliin eivät. Olimme kuitenkin tuurilla päässeet siihen synnytyssaliin, jossa oli toimiva ilokaasumaski. Kylläpä kummista paikoista kaupunki säästää.

18.30 Amme ja ilokaasu eivät enää oikein auta. Äiti toivoo epiduraalipuudutusta, soitetaan sairaalalääkäri T:lle, joka laittaa IU.ecg -anturin. Samalla arvioi synnytyksen edistymistä ja antaa luvan epiduraalipuudutukseen.

Ammeen täyttö tuntui kestävän ikuisuuuden. Siinä vaiheessa kun sinne pääsimme, supistukset sattuivat kamalasti ja niitä tuli yhtenään. Ilokaasumaskin kautta hengittäminen vaatii tiettyä tekniikkaa, jota en jaksanut enää ylläpitää. Pyysin jo saada epiduraalipuudutuksen. Tuosta oli vielä pitkä matka itse puudutuksen vaikutuksen alkamiseen: ensin odotimme lääkäriä tutkimaan ja antamaan luvan: ”Annetaan puudutus, kun hän on noin kovin kipeä”. Ammeesta palasin sänkyyn, jossa pian oksensin reilusti. Hoitajat halusivat vaihtaa lakanat, mutta en anna. En kestä ajatusta seisomaan nousemisesta.

18.40 Skalp KTG-rekisteröinti aloitetaan
1905 Aloitetaan Ringer Asetat 1000 ml
1925 Sufenta-Eda laitettu

Vauvan päälakeen asennettiin pinni, josta hänen ktg-käyräänsä seurataan. Supistuksia on vaikea kestää. Yksi kerrallaan, muistuttaa kätilö. Pelkäsin, miten kivuissani kestäisin epiduraalipistoksen laiton, koska silloin ei saisi liikahtaa. Kätilö lupasi ettei pistosta laiteta supistuksen yhteydessä vaan niiden välissä. Toisin kävi, anestesialääkäri iski piikin vaikka sanoin supistuksen jo alkaneen. Näin edessäni kieppuvan mustavalkoisen kuilun ja kuulin kätilön sanovan: jos kuulet tämän, purista kättäni. Tajusin, että nuo sanat oli tarkoitettu minulle. Olin ollut hetken tajuttomana. Hurjaa, mutta onneksi vaaratonta.

19.50 Epiduraalipuudutus auttaa hyvin. Äiti kyljellään. Hieman painontunnetta takapuolessa, ei kipua. Äidin yleisvointi koko ajan hyvä.
19.55 Aloitetaan Syntocinon 12ml/h 500 ml
20.50 Ilokaasu/happea annetaan. Supistukset muuttuneet taas kivuliaiksi ja äidin mukaan niissä ei kunnon väliä ole. Tiputetaan syntocinon inf. 12 ml/h. Sisätutkimus: 8 cm auki, edessä lippaa. Sisätutkimuksessa iso kuoppa tuntuu klo 14.
21.15 Äiti kovin kipeä. Toivoo toista epiduraaliannosta. Sisätutkimus: tulos sama kuin aiemmin

Epiduraali toi pienen levon, mutta pettymyksekseni se ei vienyt kipuja pois kokonaan ja sen vaikutus alkoi vähentyä huomattavasti jo puolen tunnin jälkeen. Epiduraalin vaikutuksesta kohdunsuu oli kuitenkin auennut hienosti. Aloin jo huolehtia seuraavaa annosta. Pettymyksekseni sitä ei luvattu heti suoraan, vaan kätilö haluaa kuulla yövuoroon tulevan seuraajansa mielipiteen. Ponnistusvaihe saattaisi olla niin lähellä, että epiduraalin lisääminen tässä vaiheessa voisi olla myöhäistä. Itkettää, kiukuttaa. En ymmärrä, miten jaksaisin eteenpäin ilman sitä vähääkään apua, mikä puudutuksesta on.

21.47 Lapsivesi kirkasta
21.55 Kätilö 3. Lisäannos alkaa vaikuttaa. Äiti nousee seisomaan mutta alkaa pyörryttämään. Siirtyy takaisin sänkyyn kontalleen. KS auki 10 cm, +1, pahkaa. Iso aukile johtoviivassa?

Toisaalta odotin, toisaalta pelkäsin kätilön vaihtoa, riippuisihan hänen mielipiteestään se, saisinko lisää puudutusta. Seuraava kätilö oli kuin taivaan lahja, edellistä vanhempi ja kokeneempi, joka uskaltaa heti luvata uuden epiduraaliannoksen. Sisätutkimuksessa heräsi epäilys, että lapsi olisi päivän aikana kääntynyt kasvotarjontaan. Siitä seuraisi lisää hankaluuksia. Kätilö kuitenkin ohjeisti minut kontalleen sänkyyn, ja Pöpöläinen päätti kääntyä takaisin oikeinpäin. Huh.

22.50 Aloitetaan aktiivinen ponnistaminen. Äiti ponnistaa ensin kontallaan, käyrässä supistuksen aikana syviä laskuja ja pää ei oikein lähde tulemaan. Käännytään ensin kyljelleen ja sitten puoli-istuvaan asentoon jatkamaan ponnistamista.

Nyt tuli se kuuluisa ”ponnistamisen tarve”. Uskomatonta, että olimme sittenkin ja vihdoinkin päässeet tähän vaiheeseen. Nyt saisi panna kaiken peliin, mahtavaa! Ja aivan niin kuin valmennuksessa kerrottiin, ponnistusvaiheessa ei enää sattunut. Pian kuitenkin huomasimme, ettei lapsi tulisi ulos minun voimieni avulla. Pöpöläisen pää kun on hieman vinossa asennossa ja jää jonnekin jumiin. Ilo hiipui.

23.22: Imukuppoulosautto: Toimenpide alkanut klo 2322, loppunut 2326. Indikaatio: uhkaava asfyksia. Klo 2327 syntyy poika ilman napanuoran kiertymistä ja puristumista. Ponnistettu 15 minuuttia, ktg:ssä syviä laskuja, yksi syvä leveä lasku 4 minuuttia. Äiti ponnistaa sinnikkäästi, supistukset lyhyitä. Tarj. osa + 3, hieman pahkaa, suora mitta. Pää ei lähde nousemaan. Päädytään auttamaan imukupilla. Toimenpide luonteeltaan helppo. Koevedoilla pää lähtee seuraamaan. Kätilö puuduttaa välilihan ja leikkaa episiotomian. Vedetään 2 kertaa supistusten myötäisesti äidin ponnistaessa. Saadaan rauhallisesti pää syntymään. Kätilö auttaa hartiat. Toimenpide arvioidaan komplisoitumattomaksi.

Sydänäänten loppuminen aiheuttaa pelottavan tilanteen. Kaikkien päät kääntyvät monitoriin. Kysyn, mitä tapahtuu. Juuri silloin äänet palaavat takaisin. Saliin tulee taas liikettä. Kätilö soittaa lääkärille. Arvailen mitä seuraavaksi; tuleeko hätäsektio. Lääkäri tulee huoneeseen viivana mukanaan imukuppi, olen helpottunut sekä lääkäristä että imukupista. Enää lapsen syntymä ei olisi minun voimistani kiinni.

2327 KTG-rekisteröinti lopetettu. Sukupuoli: poika. Synnytys päättynyt: Imuveto.

Pöpöläinen on ihan veltto, sininen, hiljainen ja katson häntä jännittyneenä. Muistutan itselleni, että valmennuksessa alleviivattiin, että vastasyntynyt on pelottavan näköinen. Limaa imetään ja kun Pöpöläinen päästää parahduksen, huokaisen helpoituksesta. Saan vauvan heti rinnalleni. Katselemme toisiamme. Miten pieni ruikula se onkaan! Isosilmäinen, pitkäjalkainen linnunpoika. Voi, miten ihmeissään se on kokemastaan. Älä sure, me pidämme sinusta huolta. Ensimmäiset pisteet: viisi.

2355 Tarkastetaan vauva yhdessä vanhempien kanssa. Äiti ponnistaa istukan hienosti. Episitomian lisäksi ei repeämiä. Ommellaan. Kohtu hyvin supistunut, napakka. Äiti kääntyy kyljelleen imettämään ja vauva alkaa heti hienosti imeä rintaa.

Oi mikä tehokas ote sillä on, se on Oikea Pikku Nahkiainen. Toisista pisteistä Pöpöläinen saikin täyden kympin.
Poika syö, me syömme ja nautimme lääkekonjakkimaljojamme. Makoilemme synnytyssalin parivuoteessa ja katsomme sotkuista taistelutannerta huoneen toisessa päässä. Eipä ihme, että ne hoitajat olisivat halunneet vaihtaa lakanani! Tekstiviestit lähimmälle kotiväelle, muut saisivat odottaa aamuun. Kätilö ja harjoittelija lähtevät, saamme jäädä synnytyssaliin kolmestaan vetämään henkeä.

0300 Äiti kävi reippaasti suihkussa. Lapsi imenyt oikella imutekniikalla. Isä pesi ja puki poikansa. Jäntevä ja hyvä-ääninen poika.
0320 Onnellinen perhe tuli osastolle. Äidin kohtu hyvin supistunut, jälkivuoto normaali. Käyvät lepäilemään.

Hiippailemme perhehuoneeseen öisiä käytäviä pitkin. Ulkona on satanut lunta. Käymme sängyillemme, kätilö toivottaa hyvää yötä. Mieleeni nousee vielä yksi kysymys: -Apua, mitä mä sitten teen, jos se rupeaa itkemään? -Otat rinnalle, vastaa kätilö.

Kertomusta II

No niin. Selitystä kehiin.

Synnytys…. sitähän tuli odotusaikana kovasti mietittyä, vatvottua, pelättyä, suunniteltua, ja lopulta jopa toivottua. Pöpöläisen syntymän jälkeen jokunen lukija kyseli, miten kaikki itse asiassa oikein menikään. Muutama blogitoverikin näytti kirjoittavan omien synnytyksiensä kulusta ja tapahtumaan liittyneistä fiiliksistään. Itse en saanut ajatuksiani sellaiseen järjestykseen että niistä olisi tullut mitään järjellistä tekstiä. Niinpä päätin, että palaisin asiaan vasta Pöpön yksivuotispäivänä.

Eilen sitten kaivoin Kätilöopiston paperit esille ja kirjoitin pitkähkön referaatin synnytyskertomuksesta joillakin omilla ajatuksilla höystettynä. Aamulla luin kertomukseni netistä uudelleen ja tajusin, miten raa’alta ja pelottavalta sen täytyy tilanteesta ulkopuoliselle kuulostaa. Tiedättehän: sen, mitä ei ymmärrä, tiedä tai näe, täyttää omalla mielikuvituksellaan. Missään nimessä en olisi halunnut pelästyttää ketään tai aiheuttaa lisää paineita niille, jotka jo nyt suhtautuvat mahdolliseen tulevaan synnytykseensä jännityksellä.

Joten päätin sensuroida kirjoitukseni ja sen myötä katosi myös yksi kommenttikin, (Sorry, Outi!). Palaan synnytysasioihin vielä, mutta teen sen nyt omin sanoin ja yritän kertoa kokemuksestani kokonaisvaltaisemmin, pelkkiä lääketieteellisiä faktoja kertoen uuden ihmisen syntymän herkät ja kauniit vivahteet jäivät lähes huomaamatta. Pysykää linjoilla.