Jokin aika sitten Hesari uutisoi Ylioppilaslehteä joka uutisoi jotain tiedelehteä joka uutisoi jotain tutkimusta että lapsiperheet ovat onnettomampia kuin lapsettomat.
Aina välillä, kun on tarpeeksi tiukkaa, mielessä häilähtää kateus lapsettomia ystäviäni kohtaan. FB-statuksista kuulen, mitä lapseton dinkku tekee normilauantaina: käy pitkällä brunssilla, shoppailee kaupungin keskustan pikkuputiikeissa, käy liikuntakeskuksen trendijumpassa ja vetäytyy illaksi viinilasilliselle ystävän luo. Siis ihan tavallisena lauantaina, joka viikko. Yksikin tuollainen päivä olisi ihanaa LOMAA. Aivan ihmeellistä olisi, jos tuollaista elämää voisi viettää joka viikko.
Luin nuo artikkelit ja kyllähän niistä paljon tuttua löytyi, suuntaan ja toiseen.
Erityisesti jäin miettimään tuota suomalaista tutkimusta, joka oli hieman eri linjoilla päätulosten kanssa:
Jos pariskunnalla on ongelmia ennen lapsia, vanhemmuus pahentaa niitä entisestään, osoittaa eräs hollantilaistutkimus. Suomalaistutkimus puolestaan valaa toivoa: joskus käy siten, että suhteeseensa tyytymättömät saavat lapsesta yhteisen projektin ja identiteetin.
Kenenkään lapsen etu ei liene olla vanhempiensa parisuhteen liima tai korjausaine, mutta monesti olen ajatellut, että lasten saaminen on yksi harvoja aikuisiällä olevia mahdollisuuksia (ja pakkoja) kasvaa ihmisenä ja miettiä vielä kertaalleen, kuka on ja mistä on tulossa ja minne menossa.
Joskus voi käydä niin, että tulokseksi tulee jotakin sellaista, johon vanha parisuhde ei taivu.
Mutta tulos voi myös lujittaa yhteen: me olemme vastuussa näistä uusista ihmisistä, heidän elämänsä eväistä, heidän hyvinvoinnistaan, hoitakaamme tätä tehtäväämme yhdessä:
Lastenhoito sijoittui samaan kategoriaan työn kanssa: erittäin palkitsevaa, mutta ei kovinkaan nautinnollista. Tutkijat huomauttavat, että vanhempien kannattaa olla itselleen armollisia: vaikka lasta rakastaisi valtavasti, voi lapseen liittyviä velvollisuuksia inhota. Samaan tapaan kuin voi rakastaa ruokaa, mutta inhota kokkaamista ja tiskaamista.
Jos Taloustutkimus sattuisi soittamaan maanantaiaamuna kesken pukemisurakan, onnellisuusmittarini voisi olla melko alalukemissa. Mutta jos samaa kysytään lauantai-iltana lasten mentyä nukkumaan, tiskikoneen hurratessa, puolison hieroessa hartioitani ja viinilasin odottaessa pöydänkulmalla, summa summarum olisi plussalla:
Näyttäisi siis siltä, että lapsellisten onni ei näy arkipäivässä. Vaikka vanhemmat vastaisivat vuoden jokaisena päivänä olevansa onnettomia, vuoden lopussa he kokevat tai luulevat, että vuosi kokonaisuutena oli onnellinen. Tutkijoiden mukaan osasyy vastauksille voi olla se, että yhteiskunta painostaa vanhempia kertomaan, että he rakastavat vanhemmuutta.
Hmm. Onko näin? Uskaltaisinko sanoa, että en rakasta vanhemmuutta? Uskaltaisitko sinä?
Myös ajatus takautuvasta onnesta on tuttu:
Tämä ei kuitenkaan poista kokonaan sitä tosiseikkaa, että lapsi ilmeisesti tekee onnelliseksi jollakin tavalla, jota ei voi mitata lyhyen aikavälin onnellisuustutkimuksella. Lapsellisten onni on myös takautuvaa. Se, että lapsi oksentaa irtokarkkeja auton takapenkillä tuntuu siinä hetkessä hirveältä, mutta voi vuosien kuluttua muuttua tapahtumaksi, jota muistellaan jo varttuneen lapsen kanssa yhdessä nauraen.
No plöh. Hieman lattea lopetus aiheen käsittelylle. Tuoko nyt sitten riittäisi kahdenkymmenen vuoden urakan motivaatioksi?
Lisää sisältöä teemaan toi sattumalta löytämäni Vau.fi -palstan artikkeli, jossa teemaa käsiteltiin jakamalla onnellisuus hedoniaan, joka on välitöntä nautintoa ja eudaimoniaan, syvään nautintoon.
Lapset tuottavat eudaimonisia hetkiä ja synnyttävät merkityksellisyyttä elämään. Lasten kanssa leikkiminen voi esimerkiksi aiheuttaa läsnäolon tunteen. — Eudaimoninen onnellisuus eroaa hedonian tuottamista onnen hetkistä oleellisesti. On aivan eri asia katsoa mukava elokuva perheestä kuin kokea oman lapsen kasvavan omien tekojen tähden kohti aikuisuutta.
Hedonistisia nautintoja pitää olla aina enemmän, jotta ne tuottaisivat onnellisuutta. —Hedonian rooli on meidän yhteiskunnassa ylikorostunut. Hyvä elämä ei kuitenkaan synny suklaan syömisestä, seksistä ja alkoholista. Nautinto on arvokas osa onnellisuutta, mutta painopiste ei saisi olla aistinautinnoissa. Hyvä elämä syntyy, kun pystyy liittämään jokapäiväisen toiminnan itseään suurempiin asioihin.
—Lapset eivät tuota hedonistisia aistikokemuksia, joten lapset eivät tee vanhempia onnelliseksi. —Niitä ei hankita siksi, että vanhemmat olisivat hyvällä tuulella päivittäin. Lapset ovat jotain sellaista, mitä voi rakastaa enemmän kuin itseään.
Äitiyspakkaus 
Kommentit