Archive for the ‘onnea’ Category

Hämärän hyssyssä

Vetisen kesän jälkeen iltojen pimeytyminen tuntui aikaisempiakin vuosia raskaammalle. Miten jaksaisin läpi hämärän: aamujen, joista ei tiedä muuten kuin kellosta katselemalla, tai iltojen, jotka alkavat jo ennen kuin puoliso tulee töistä.

Päätin, että juuri tänä syksynä minulla ei ole hätää.

Minunhan ei tarvitse hytistä aamuisella bussipysäkillä seitsemältä.

Voimme lasten kanssa ottaa aamuisin hitaasti, voin juoda toisenkin mukillisen kahvia, nukkua päiväunia ja ulkoilla vain sään salliessa.

Tänään Mies oli lähtenyt jo kukonlaulunaikaan töihin. Me jäimme vielä pitkäksi aikaa nukkumaan, emmekä olisi jaksaneet nousta ollenkaan. Kun  lopulta pääsimme sängyistä ylös, kaikkien nenät vuotivat siihen malliin, että päätin että pidämme kalsaripäivän.  Laiskamatopäivän.

Emme lähde minnekään. Levähdämme. Katsomme lastenohjelmia, syömme ruuaksi pop cornia. Ehkä taltutamme flunssan jo alkuvaiheessaan, Ehkä vain keräämme hauskoja muistoja. Tai ehkä vain tappelemme tylsyyksissämme. Katsotaan.

Mainokset

Kirkas kevät

Kevät, kevät. Kotona. Omassa kodissa.

Aamukahveja terassilla tai uudessa lasiruutuisessa eteisessä ei ole tullut vielä nautittua… koska terassi on rakennusjätteiden peitossa ja eteinen täynnä muuta sälää, paskaa, romua, kamaa. Miksi sitä  menisi pahanhajuisten kumisaappaiden keskelle istumaan kahvi ja hesari käsissään.

Painin tekemättömän ja keskeneräisen kanssa. Kiusaan itseäni ja muita keskeneräisillä.  Kahlaan sotkuissa, omissa ja muiden. Olen tyytymätön. Kaikki rumuus, sotku, tekemätön stressaa, haittaa, muistuttaa, huutaa. En osaa nauttia kodistani enkä perheestäni.

Kaiket päivät huolitsen tätä tavaramäärää. Kevät tuli, kohta kesä, minä vain kannan noita tuonne, näitä tänne. Pesen, kuivaan, raivaan. Mutta kun kaapit, komerot ja työtasot puuttuvat strategisista paikoista, ei siivo kauaa kestä. Ja kun puolisolla on aina vain töitä, töitä ja töitä. Usein melkein kellon ympäri.

Jotta en vallan jäisi kaappejani kuuraamaan, jotta arki ei vain kutistuisi ruuanlaitoksi, siivoamiseksi ja kaikenlaiseksi järjestyksenpidoksi, olen päättänyt pari asiaa:

Tämän kolmannen ja viimeisen kotiäitivuoden lupaus itselleni on

saavuttaa hyvä peruskunto, kenties ensimmäistä kertaa elämässäni.

Tässä auttavat juoksuun hurahtanut ystäväni ja personal trainerina työskentelevä tuttavani, joilta olen saanut naapuriavun merkeissä lenkkiseuraa, ruokavalio-ohjeita ja liikuntaohjeita. Tavoitteita on, aikatauluakin, mutta tärkeintä on saavuttaa terveellisempi, hyvinvoivempi elämäntapa: säännöllisen liikuntaharrastuksen ja parempien ruokailutottumuksien kautta.

Toinen muistutus itselleni on

tehdä lasten kanssa enemmän niitä asioita, joista itsekin pidän.

Kävimme eilen viisivuotiaan kanssa teatterissa. Matkustimme bussilla, söimme jätskiä puistossa,  tutkimme kesäkukkia, näimme  näytelmän Fedja-sedästä, jota viime talvena luimme, nauroimme. Matkustimme junalla, teimme jousipyssyn kaduilta kerätyistä kepeistä ja kuminauhasta, kuuntelimme mustarastasta.

– Äiti, eikö olekin niin, että minä olen kiltti, kysyi viisivuotias juuri ennen kotiin saapumistamme.

– Olet, sinä olet ollut kiltti, ja minulla on ollut ihana ilta sinun kanssasi. Sinä olet aina äidin rakas, muista se!

Tutkittu juttu?

Jokin aika sitten Hesari uutisoi Ylioppilaslehteä joka uutisoi jotain tiedelehteä joka uutisoi jotain tutkimusta että lapsiperheet ovat onnettomampia kuin lapsettomat.

Aina välillä, kun on tarpeeksi tiukkaa, mielessä häilähtää kateus lapsettomia ystäviäni kohtaan. FB-statuksista kuulen, mitä lapseton dinkku tekee normilauantaina: käy pitkällä brunssilla, shoppailee kaupungin keskustan pikkuputiikeissa, käy liikuntakeskuksen trendijumpassa ja vetäytyy illaksi viinilasilliselle ystävän luo. Siis ihan tavallisena lauantaina, joka viikko. Yksikin tuollainen päivä olisi ihanaa LOMAA. Aivan ihmeellistä olisi, jos tuollaista elämää voisi viettää joka viikko.

Luin nuo artikkelit ja kyllähän niistä paljon tuttua löytyi, suuntaan ja toiseen.

Erityisesti jäin miettimään tuota suomalaista tutkimusta, joka oli hieman eri linjoilla päätulosten kanssa:

Jos pariskunnalla on ongelmia ennen lapsia, vanhemmuus pahentaa niitä entisestään, osoittaa eräs hollantilaistutkimus. Suomalaistutkimus puolestaan valaa toivoa: joskus käy siten, että suhteeseensa tyytymättömät saavat lapsesta yhteisen projektin ja identiteetin.

Kenenkään lapsen etu ei liene olla vanhempiensa parisuhteen liima tai korjausaine, mutta monesti olen ajatellut, että lasten saaminen on yksi harvoja aikuisiällä olevia mahdollisuuksia (ja pakkoja) kasvaa ihmisenä ja miettiä vielä kertaalleen, kuka on ja mistä on tulossa ja minne menossa.

Joskus voi käydä niin, että tulokseksi tulee jotakin sellaista, johon vanha parisuhde ei taivu.

Mutta tulos voi myös lujittaa yhteen: me olemme vastuussa näistä uusista ihmisistä, heidän elämänsä eväistä, heidän hyvinvoinnistaan, hoitakaamme tätä tehtäväämme yhdessä:

Lastenhoito sijoittui samaan kategoriaan työn kanssa: erittäin palkitsevaa, mutta ei kovinkaan nautinnollista. Tutkijat huomauttavat, että vanhempien kannattaa olla itselleen armollisia: vaikka lasta rakastaisi valtavasti, voi lapseen liittyviä velvollisuuksia inhota. Samaan tapaan kuin voi rakastaa ruokaa, mutta inhota kokkaamista ja tiskaamista.

Jos Taloustutkimus sattuisi soittamaan maanantaiaamuna kesken pukemisurakan, onnellisuusmittarini voisi olla melko alalukemissa. Mutta jos samaa kysytään lauantai-iltana lasten mentyä nukkumaan, tiskikoneen hurratessa,  puolison hieroessa hartioitani ja viinilasin odottaessa pöydänkulmalla, summa summarum olisi plussalla:

Näyttäisi siis siltä, että lapsellisten onni ei näy arkipäivässä. Vaikka vanhemmat vastaisivat vuoden jokaisena päivänä olevansa onnettomia, vuoden lopussa he kokevat tai luulevat, että vuosi kokonaisuutena oli onnellinen. Tutkijoiden mukaan osasyy vastauksille voi olla se, että yhteiskunta painostaa vanhempia kertomaan, että he rakastavat vanhemmuutta.

Hmm. Onko näin? Uskaltaisinko sanoa, että en rakasta vanhemmuutta? Uskaltaisitko sinä?

Myös ajatus takautuvasta onnesta on tuttu:

Tämä ei kuitenkaan poista kokonaan sitä tosiseikkaa, että lapsi ilmeisesti tekee onnelliseksi jollakin tavalla, jota ei voi mitata lyhyen aikavälin onnellisuustutkimuksella. Lapsellisten onni on myös takautuvaa. Se, että lapsi oksentaa irtokarkkeja auton takapenkillä tuntuu siinä hetkessä hirveältä, mutta voi vuosien kuluttua muuttua tapahtumaksi, jota muistellaan jo varttuneen lapsen kanssa yhdessä nauraen.

No plöh. Hieman lattea lopetus aiheen käsittelylle. Tuoko nyt sitten riittäisi kahdenkymmenen vuoden urakan motivaatioksi?

Lisää sisältöä teemaan toi sattumalta löytämäni Vau.fi -palstan artikkeli, jossa teemaa käsiteltiin jakamalla onnellisuus hedoniaan, joka on välitöntä nautintoa ja eudaimoniaan, syvään nautintoon.

Lapset tuottavat eudaimonisia hetkiä ja synnyttävät merkityksellisyyttä elämään. Lasten kanssa leikkiminen voi esimerkiksi aiheuttaa läsnäolon tunteen. — Eudaimoninen onnellisuus eroaa hedonian tuottamista onnen hetkistä oleellisesti. On aivan eri asia katsoa mukava elokuva perheestä kuin kokea oman lapsen kasvavan omien tekojen tähden kohti aikuisuutta.

Hedonistisia nautintoja pitää olla aina enemmän, jotta ne tuottaisivat onnellisuutta. —Hedonian rooli on meidän yhteiskunnassa ylikorostunut. Hyvä elämä ei kuitenkaan synny suklaan syömisestä, seksistä ja alkoholista. Nautinto on arvokas osa onnellisuutta, mutta painopiste ei saisi olla aistinautinnoissa. Hyvä elämä syntyy, kun pystyy liittämään jokapäiväisen toiminnan itseään suurempiin asioihin.

—Lapset eivät tuota hedonistisia aistikokemuksia, joten lapset eivät tee vanhempia onnelliseksi. —Niitä ei hankita siksi, että vanhemmat olisivat hyvällä tuulella päivittäin. Lapset ovat jotain sellaista, mitä voi rakastaa enemmän kuin itseään.

Tähtihetkiä

Aika monta kertaa kuluneella viikolla olen ajatellut miten ainutlaatuisia hetkiä elämme.

Isoveli, aika iso jo, on vielä kuitenkin niin pieni. Reipas ja urhea, mutta äkkiä pelokas ja väsynyt. Innokas ja vauhdikas, mutta haluaa vielä illalla halata kerran. Omistautuu kavereilleen ja leluilleen  mutta juoksee äidin syliin kolhaistuaan itseään.  Pohtii maailman menoa ja on kiinnostunut syistä ja seurauksista, päättelee ihan omiaan, ymmärtää mitä haluaa ja vetää mutkatkin suoriksi.

Ja pikkuveli on vielä oikeastikin vauva, kaikilla mittapuilla; lutuinen pallero, samettitukkainen hymyyn äkkiä sulava pötkylä, aina sylin haluava kääryle, tissille ahne ja maailmaa lattian rajasta maisteleva.

Pysähdytään tähän.

Älkää kasvako liian nopeasti isoiksi.

Olkaa aina näin onnellisia ja turvallisin mielin.

Voisiko tämä kestää vielä vähän kauemmin.

 

…mutta oppikaa silti syömään itse, nukkumaan  ehyet yöt ja tottelemaan mitä äiti sanoo….


Tilintekoa

Joulu: suoritettu.

ParastaSe, että meidän ei tarvinnut matkustaa minnekään. Se, että jouluna oli vieraita, mutta että he yöpyivät kuitenkin muualla.

– Iltayölliset siivous-, leipomis- ja digiboksintyhjennystalkoot joulunalusviikolla. Lapset nukkumassa, vain me kaksi, viinilasilliset ja helvetisti hommaa jota sai tehdä rauhassa. Siinä pulssi rauhoittui, hartiat laskeutuivat korvista. Mikä parasta, kumppanin kanssa sai kommunikoida kokonaisilla lauseilla ja asiayhteyksillä. Toinen tuntui taas ihan mukavalle.

– Pitkät aamu-unet: koko perheellä  vähintään puoli yhdeksään saakka. Bonuksena Siipparakas on ottanut joka aamu lapset kainaloonsa ja häipynyt hippailemaan alakertaan; kerran nukuin jopa kymmeneen!

– Yhteinen kylpyläreissu puolison kanssa: vain me kaksi kolmen tunnin ajan.

Summa summarun: joulusta tuli perhe- ja parisuhdekeskeinen, mikä taisi olla juuri sitä mitä eniten tarvittiinkin.

Heikointa: Oma flunssa. Pienimmäisen korvatulehdus. Lahjatulva.

Rajoitteemme toimivat vain osittain. Aikuisille jaettava krääsätulva oli hieman vähentynyt: en saanut pyyntöjeni lisäksi kuin kasvo- ja vartalorasvoja ja kuusenkoristeita ja outoja kirjoja.  Mitään niistä en aio käyttää. Mies sai ei-ihan-mutta-melkein -toiveidensa lisäksi kalsarit, kaljapullon aukaisijan (meillä ei kukaan juo olutta), kuorimaveitsen (on jo ennestään kolme)  ja outoja levyjä. Kalsarit kai päätyvät käyttöön, mutta ovat toistaiseksi ainakin vielä avaamattomina paketeissaan jossain vaatehuoneen lattialla.

Lasten kohdalla mummi oli taas revennyt. Toiveidemme lisäksi lapset saivat

villasukkia (pienimmäiselle kolme paria!), pörrösukkia, lautasia (kahta kokoa molemmille), lusikoita, kirjoja (yksi niistä oli jopa sama kuin synttäreillä), yöpukuja, rakennuspalikoita (taas uutta sarjaa, entisiä on jo noin puoli kuutiollista)….

Jos lahjadieetti olisi onnistunut, lahjoja olisi ollut kummallekin lapselle yksi. Nyt niitä oli esikoiselle kymmenen ja pienemmälle kahdeksan. Yksistään mummilta.

Ihan piruillessani en siivonnut näitä lahjoja koko joulun aikana lattioilta minnekään, että näkisi, miten paljon tavaraa hän oli kotiimme tuonut.

Laskin muuten, että esikoisella oli 12 lahjanantajaa. Siis 12 henkilöä/tahoa, jolta hän sai joululahjan. Eli ei siinä todellakaan tarvita kuin yksi paketti kultakin, niin kuusen alla on jo röykkiö.

Yritän nyt vähitellen päästä tuosta lahjaketutuksesta eteenpäin. Mutta luulen, että tulevan vuoden aika vahvana pohjavireenä on kodin tavaroiden vähentäminen ja krääsästä poispääsy. Olen seuraillut viime aikoina useampia aiheeseen liiitttyviä keskusteluja ja kirjoituksia. Uudessa mustassa oli taas hyvä kirjoitus:

http://uusimusta.squarespace.com/etusivu/2010/12/30/hetki-jolloin-tavarasta-tulee-rasite.html

Olen lukenut tuon jutussa mainitun Anne te Velde-Luoman kirjoittaman  Kaaoksen kesyttäjä -kirjan ja insipiroiduin siitä kovasti.

Hmm.. nyt voisi tehdä vaikka asian tiimoilta uuden vuoden lupauksia…

Arjen ajatuksia

Onneksi on tämä toinen kierros.

Ehkä nyt osaan nauttia tästä pikkuvauva-ajastakin, enkä vain odottaa, että jospa se jo kasvaisi ja oppisi sitä, mitä sen pitäisi kirjan mukaan seuraavaksi oppia. Nuuskutan sen vauvankakan hajuista peppua. Silitän sen samettista pikkutukkaa. Ihan nämä uniset vahinkohymytkin riittävät.

Onneksi ihmislapset syntyvät kävelytaidottomina. On paljon helpompi oppia hanskaamaan kaksi vekaraa yhtä aikaa, kun toinen niistä ei vielä pääse mihinkään. Tilanteen kriisiytyessä pienemmän voi jättää hetkeksi vaikka sitten huutamaan, kun pitää selvitellä isonveljen kolhuja. Tässä on noin 8 kuukautta aikaa oppia hallitsemaan yhtäaikaa kahteen eri suuntaan eri nopeudella hakeutuvaa kohdetta.

Ja onneksi tiedän, että kaikki on muuttuvaista. Kuten viimeaikoina politiikan kentällä on todettu: Samaan virtaan ei voi astua kahta kertaa. Kun valvon syöttäessäni tai kun kanniskelen vatsavaivaista pientä, muistan, että tämä kaikki menee kyllä ohi. Viikossa, kuukaudessa, vuodessa.

Onnenhuuruja

En tiedä, onko tämä jokin hormonihäiriö, mutta

OLEN NIIN ONNELLINEN.

Meillä on ihana perhe. Pieni vauva, jolla on suloinen nenännykerö, samettitukka, suukkosuu, tarkkaavaiset silmät. Joka imee ahnaasti elämänvoimaa rinnoistani. Joka nukkuu luottavaisesti syliini.

Reipas isoveli, joka osaa monta asiaa, on iloinen ja pirteä, innokas apulainen, ylpeä omasta uudesta tehtävästään. Ja samalla niin pieni, herkkä ja hentoinen vielä itsekin.

Rakas Mies, joka haluaa olla Isä, Puoliso ja Rakastettu.

Luin tänään Pöpöläiselle kirjaa Muista rakastaa, pikkuinen. Siinä kettuperheen Iso tulee illalla lapsensa sängyn ääreen ja kertoo, kuinka paljon rakastaa lastaan:

Minä rakastan sinua, Pikkuinen
mutta koko päivän on paljon työtä
eikä aikaa jää rauhassa istahtaa
siksi puhelen keskellä yötä.

Nyt nukut rauhassa täyttä päätä,
levollista on mietiskellä,
sanat tuntuvat tulevan helpommin.

Olet se, mistä aina uneksin
täynnä kauneutta ja elämäniloa.
Kun naurat, kun tanssit ja laulat,
sydän paisuu onnesta monta kiloa.

Käytät riemuiten elämän lahjaa
avaat joka päivä siitä palan.
Niin kaikkien pitäisi elellä,
sinun seuraajaksesi alan.

Ja kun toisinaan joudun torumaan,
älä hyvää tuultasi hukkaa.
Teen sen rakkaudesta, sanoi Iso
ja sipoi  otsalle valuvaa tukkaa.

Luin kirjaa Pöpöläiselle ja itkin valtoimenaan. -Äiti, älä itke, hätääntyi Pöpöläinen. Yritin selittää, että ei aina itkeminen ole surullista, nämä ovat onnen kyyneleitä. -Minä en itke, meinaa Pöpöläinen. -Niin, ehkä se on enemmän äitien hommaa, sanon. -On isäkin semmoinen, lisää Pöpöläinen.

Mies tulee halaamaan. -Ei niin kovasti, parahdan. -Tisseihin sattuu.