Työnainen

Ensimmäinen kuukausi työssäkäyvän äidin elämää takana.
Ja tiedättekös, kaikki on sujunut hyvin.

Pää pysyy paljon paremmin kirkkaana.

Nautin ”uudesta” omasta elämästäni: toimiston rauhallisista hetkistä ja lounaasta joka ei ole jauhaliharuokaa. Lähes lepään töissä, sillä siellä minua ei tarvita tuon tuostakin erotuomarina.

Ajasta on kyllä aidosti pulaa. Vaikka vuorottelemme puolisoni kanssa lasten viennissä ja noutamisessa, täyttä työpäivää on vaikea saada tehtyä. Matka työpaikalleni kestää tunnin suuntaansa, ja pienemmän hoitoaika päättyy puoli viideltä. Vaikka herään kuudelta, jää työpäivä helposti vähän vajaaksi. Toistaiseksi olen kerännyt negatiivista tuntisaldoa, ja täytyy sitten jonkin ajan kuluttua katsoa, mitä sille oikein teen.

Onnenpotku on, että olen osunut aidosti joustavaan ja pikkulapsiperheen elämää ymmärtämään työpaikkaan.

Jokin aika sitten Väestöliitto julkaisi teesejä työn ja perhe-elämän yhteensovittamisesta.

Todella moni näistä toteutuu tässä uudessa työpaikassani:

http://www.vaestoliitto.fi/perhe-ja-tyo/lapsiperheet/pikkulapsia-perheessa/

Teen viikoittain yhden etäpäivän, joka helpottaa tätä viemis-tuomis-rumbaa suuresti. Käytössäni on liukuva työaika, jota olenkin testannut jo skaalan molemmista päistä. Lyhennettyyn työaikaan siirtyminen on mahdollista, kun niin haluan.

Arki-illat ovat järkyttävän lyhyitä. Jos kotiudumme viideltä ja lasten uniaika alkaa kahdeksalta, siinä välissä ehtii juuri katsoa pikkukakkosen, syödä, leikkiä yhden rupeaman ja sitten onkin jo aika aloittaa iltatoimet. Opettelemme tätä uutta järjestelmällisyyttä elämässämme.

Taidamme kaikki olla luontaisilta taipumuksiltamme rytmittömiä, spontaaneja, mielijohteiden perusteella asioihin ryhtyviä.

Me aikuisetkin olisimme varmaan mieluiten kellottomia ja aikatauluttomia, mutta meissä on jonkin verran sitä velvollisuudentuntoa,jolla saamme arkemme luisumaan hallintaan.

Usein se olen kuitenkin minä, jonka on oltava se järjen ääni ja totuuden torvi, jonka on torpattava illan muut menot, juuri lentoon lähtevät uudet leikkisuunnitelmat tai ne toiveet, joita lapsi pyytää isältään. Vihaan sitä roolia.

Ei. puoli kahdeksan aikaan ei voi enää lähteä pyöräilemään. Kyllä, nyt on lopetettava leikit ja mentävä iltapalalle, vaikka vielä on valoisaa. Hyvä idea, mutta yritetään tehdä se huomenna, jooko.

Isoveli varsinkin laskee usein, montakö päivää on jäljellä vapaapäivään.

Advertisement

Verkkoja vesissä

Olen ahkerasti etsinyt lastenhoitoapua, ja katso: jotakin alkaa tapahtua. Kutsuin naapurin rouvan ja hänen abiturienttityttönsä meille kahville ja tutustumaan, ja kerroin heille tästä tiukasta saumastamme. Rouva tarjoutui ihan itse lastenhoitoavuksi ja lähetti vielä myöhemmin tekstarinkin muistuttaen, että kysy sitten apua… Ja minä olen kysynyt, ja hän on nyt pariin kertaan ollut jo kaverinani yksinäisinä iltoina ja yhtenä viikonloppuna.

Edelleen etsin varamummoa, ja kyselen häntä nyt paikallisista eläkeläisten yhdistyksistä.

Viime viikolla olen myös ottanut yhteyttä ikäiseeni sinkkunaiseen joka tarjosi lastenhoitopalveluja eräällä nettipalstalla. Olemme nyt tavanneet pari kertaa ja tutustelleet, hänestä voisi tulla myös jatkossa lastemme luottohoitaja.

Ja tänään aamulla kiljaisin riemusta, kun aikaisempi lastenhoitajamme Täti A tuli yllätyskylään ja kertoi, että kun palaan töihin, hän voisi ryhtyä vaikka säännöllisesti hakemaan lapsiamme hoidosta kerran viikossa. Tämä on todella suuri apu ja vieläkin kuljen hymy huulilla tästä uutisesta innostuneena.

Olen myös ollut eräässä todella mieluisassa paikassa työhaastattelussa, ja tällä viikolla selviää, kuka sinne valitaan. Mahdollisuuteni ovat 33-prosenttiset.  Hirveästi haluaisin, mutta sehän ei tunnetusti riitä…

Ja kuin bonuksena: ulkona paistaa aurinko.

Hämärän hyssyssä

Vetisen kesän jälkeen iltojen pimeytyminen tuntui aikaisempiakin vuosia raskaammalle. Miten jaksaisin läpi hämärän: aamujen, joista ei tiedä muuten kuin kellosta katselemalla, tai iltojen, jotka alkavat jo ennen kuin puoliso tulee töistä.

Päätin, että juuri tänä syksynä minulla ei ole hätää.

Minunhan ei tarvitse hytistä aamuisella bussipysäkillä seitsemältä.

Voimme lasten kanssa ottaa aamuisin hitaasti, voin juoda toisenkin mukillisen kahvia, nukkua päiväunia ja ulkoilla vain sään salliessa.

Tänään Mies oli lähtenyt jo kukonlaulunaikaan töihin. Me jäimme vielä pitkäksi aikaa nukkumaan, emmekä olisi jaksaneet nousta ollenkaan. Kun  lopulta pääsimme sängyistä ylös, kaikkien nenät vuotivat siihen malliin, että päätin että pidämme kalsaripäivän.  Laiskamatopäivän.

Emme lähde minnekään. Levähdämme. Katsomme lastenohjelmia, syömme ruuaksi pop cornia. Ehkä taltutamme flunssan jo alkuvaiheessaan, Ehkä vain keräämme hauskoja muistoja. Tai ehkä vain tappelemme tylsyyksissämme. Katsotaan.

Jauhelihakuu

Sain neuvolasta pyynnöstäni lähetteen ravitsemusterapeutille. Kävin siellä kertomassa (=vuodattamassa, tilitykseen sisältyi sekä kyyneliä että kansainvälisiä käsimerkkejä) onnettomasta ruokapöytätappelustamme.

En ollut kuulemma ainoa. Eikä tilanteemme ole kuulemma mitenkään paha.

Sain ohjeet seuraavan kuukauden ajaksi:

Säännölliset ateriat kolmen tunnin välein.

Kaikki pakko pois.

Ei tappelua.

Vain kannustusta,  ja positiivista palautetta, vaikka kyse olisi siitä että lapsi on syönyt pelkästään makaronia.

Kaikki kielteisyys pois.

Syödään VAIN TUTTUJA HELPPOJA RUOKIA.

Ei tarrataulua: lasta ei tarvitse palkita syömisestä.

Ravitsemusterapeutti kyseli, mitä ruokia lapsi syö kohtuullisen mielellään (jauhelihaa, makaronia, raakoja kasviksia, kaakaota, joitakin hedelmiä, pullaa, ruisleipää). Lista on kuulemma hyvä ja riittävän monipuolinen (!!!).

Ohjeeksi tuli aloittaa uusi aika ruokailuissamme siten, että lapselle tarjotaan aluksi vain hänelle tuttuja ja suosiollisia ruokia. Vaikka sitten jauhelihaa eri muodoissaan. Joka aterialla. ”Tee vaikka pakastin täyteen jauheliharuokia, jotta lapsella on aina jotakin, mitä hän voi syödä”.

Aikuiset voivat sitten syödä samoilla aterioilla sen lisäksi jotain muuta, mutta aina pitää olla tarjolla myös lapselle mieluinen vaihtoehto. Jos lapsi alkaa häröillä pöydässä, häntä voi kannustaa syömään, mutta jos kannustus ei auta, hän voi lähteä vaikka katsomaan telkkaria (!!) ja ruokaa saa seuraavan kerran sitten seuraavana ruoka-aikana.

Tarkoitus on, että lapsi oppii tämän kautta tunnistamaan nälän ja kylläisyyden ja ruokailutilanteista saadaan valtataisteluasetelma kokonaan pois.

Uusia ruokalajeja voi sitten jatkossa oppia, kun niitä tarjoillaan jonkin tutun ruuan kanssa riittävän monta kertaa, mutta niiden aika ei ole vielä nyt. Sitten joskus kyllä. Mutta ensin täytyy tasaannuttaa tilanne ja häivyttää valtataistelu.

Ravitsemusterapeutti oli reippaan suorasukainen, räväkkä ja kuitenkin empaattinen. Aika nasta täti kaikenkaikkiaan.

”Ota tämä nyt vaikka sellaisena, että lapsi on allerginen kaikille muille ruokalajeille”

”Lapsi on kuitenkin varsin pieni vielä ja hänellä on aikaa oppia uusia makuja”

”On niitä sellaisiakin lapsia jotka eivät syö hyvin kuin hampurilaisravintolassa. Niille perheille minä olen sanonut että menkää sitten hampurilaisravintolaan”.

Ajan rattaissa

Apua, aika kiitää.

Lähetin tänään pomolle meilin jossa pyysin sopimaan kanssani palaveria töihin paluuseen liittyen. Alun perinhän olen luvannut palata työmaalle kuopuksen täyttäessä kolme, eli siis maaliskuussa 2013. Muistan, että äitiyslomalle jäädessäni piti ihan sormilla laskea, mitä vuotta elämme kolmen vuoden päästä. Nyt tuo alkaa olla jo kiusallisen lähellä, suorastaan horisontissa.

Ja sitten. Esikoinen on ”jo” viisi ja puoli. Jos ikinä aion saada tehtyä joitakin lykkäämiäni  asioita  lapseni kanssa, paras aloittaa nyt. Sämpylöiden leivontaa.  Majanrakennusta lähimetsään. Piirustusten lähettämistä pikku kakkoseen ja kehystämistä omalle seinälle. Luistelua ja hiihtoa (talvella siis).  Nyt on parempi lopettaa odottamasta sujuvampaa saumaa ensi kesään ja ensi talveen … vaikka minun elämässäni vuosi tai kaksi ei tee suurta muutosta, lapsen elämässä tekee. Ei se enää kahdeksanvuotiaana halua laittaa pikkukätösensä kuvaa kehystettynä seinälleen. Tai leikkiä sillä lelulla, joka on odottanut korjausta jo kolme vuotta.

Viimeisen puolikkaan kotiäitivuoden teemoina kannan edelleen näitä kahta:

Tee lasten kanssa niitä asioita, joista itsekin tykkäät.  Priorisoin sen, mistä saamme iloa. Lähileikkipuiston sijasta saatamme suunnata Kaivopuistoon: voi sielläkin leikkiä, ja pääseepä äitikin käymään kahvilassa. Tai aamulähtemisen sijasta saatammekin harrastaa telkkarin tuijotusta ja leikkejä yöpuku päällä. Tai ystävien tapaamista, vaikka kotityöt odottavat tekijäänsä.

Kuntokuurin loppurutistus. Onnistuin saamaan itseni kesän aikana jo hyvään kuntoiluvireeseen. Kävin pari kertaa viikossa kahvakuulatunneilla ja juoksulenkeillä. Syyskuun alussa juoksin Midnight Run -tapahtumassa kympin, enkä ollut edes tikahtua radan varteen! Sittemmin olen joutunut pitämään sairastelutaukoa, joka ääääääk muuttui jo laiskotteluksi, mutta tällä viikolla palaan taas kahvakuulan varteen. Kuten nimimerkki Mast kommentoi yhteen aikaisempaan postaukseeni, paremmassa kunnossa jaksaa lastenkin kanssa enemmän ja helpommin. Tänään sovin työttömäksi jääneen ystäväni kanssa, että voin viedä hänelle lapset kerran viikossa päiväsaikaan juoksulenkin ajaksi leikkimään. Joka lenkkiä ei siis tarvitse jatkossa tehdä otsalampun valossa.

Ylellä alkoi Elämä pelissä -ohjelma, jonka nettivalmennettavaksi voivat kaikki liittyä. Tein  v***tustestin ja valitsin toiseksi valmennusalueekseni Lapsiperheen tunne- ja vuorovaikutustaidot. Tämän päivän ekassa valmennuspostissa tuli sanat:

Minkälaisena vanhempana haluaisit lapsesi sinun muistavan? Voit pohtia tätä konkreettisen mukavan yhteisen muiston avulla: onko tuo hetki, jonka haluat lapsen muistavan erityisen hyvin? Mieti sitten, minkälaisia arvoja tuona hetkenä toteutit. Edustiko hetki ystävällisyyttä, luottamusta, jämäkkyyttä, huumoria, rakkautta tai muita sinulle tärkeitä arvoja? Pidä nämä arvot mielessäsi, kun seuraavan kerran koet haasteellisen hetken lapsesi kanssa. Voit joka hetki itse vanhempana päättää, haluatko lipsua helpomman ratkaisun puolelle vai pitää kiinni tavoitteestasi kasvattaa lasta arvojesi mukaan.

 

Minä haluaisin olla

….lohduttaja…. joka antaa syliä, pyyhkii kyyneliä, hoitaa harmitusta, kun lapsi sitä tarvitsee.

…opastaja…joka riemuitsee asioista, joita lapsi haluaa näyttää, ja joka ihmettelee ja tutkii niitä hänen kanssaan ja iloitsee hänen innostaan

… rohkaisija… jonka rakkaudella lapsi uskaltaa käydä uusia haasteita kohti.

 

Millaisia avaintilanteita sinulle tulee mieleesi?

 

Se PUHUU

Miten uskomattoman ihmeellistä ja ihanaa on, kun lapsi vihdoin oppii ilmaisemaan itseään SANOIN.

Tuo Pikkuveli, joka ei todellakaan ole tässä asiassa ollut kovin edistyksellinen, on tämän kesän aikana alkanut käyttämään sanoja selvästi tavoitteellisemmin kuin ennen.  Mikä helpotus!

Puoli vuotta sitten, juuri ennen 2-vuotispäivää, olin vielä tilanteesta huolissani. Silloin meillä kenelläkään ei vielä ollut minkäänlaisia kutsumanimiä eikä mitään pyyntöä ei osattu ilmaista muuten kuin rätinällä, kätisemällä ja kiukkuamalla, ei vaikka olisi kuinka auttanut (arvaa siinä sitten, mikä tavara sieltä siivouskaapin syvyyksistä pitäisi saada)…

mutta nyt, 2 v 5 kk, se osaa jo sanoa

Anna maitoa, kiikkumaan, liukumäkeen, alakertaan, nukkumaan, kengät pois, juoksemaan, pestään pylly, pipi tuli, paha mieli, mennään nukkumaan…

Ja tietty se käsittää vielä paljon enemmän. Yhtenä päivänä testasin: pyysin viemään kengät eteiseen ja tulemaan vasta sitten käsien pesulle. Ja katso, lapsi teki niin!

Oikeesti, tästä on arjessa suunnaton hyöty.

Ihanaa, puhu lapseni!

Aika aikaa

Olen täällä yhä. Ajattelen tätä blogia usein ja koen syyllisyyttä sen laiminlyönnistä. Kirjoitettavaa riittäisi, mutta jokin kynnys ainaa kasvaa esteeksi. Ajatukseni ovat repaleisia, mitään lopputulemaa ei niissä ole, ne ovat vain muilta kuultuja jne.

Mutta tällä viikolla on nyt tapahtunut kolme uutta merkittävää asiaa. Ja jotakin hajanaista ajatustoimintaa niiden lisäksi.

1) Vietin 24 tuntia pois kotoa vain aikuisseurassa. WOHOOOOOOOO! Pikkuveljen (2 v 4 kk) syntymän jälkeen olen ollut kertaalleen 5 päivää poissa  imetyksen lopetuslomalla ja sen jälkeen yhden yön  viime kesänä ystäväni nelikymppisissä. Nyt siis yhden vuorokauden sipsuttelin siistissä, eteerisen kauniissa modernissa kodissa, pukeutuneena mekkoon, skumppalasi käden ulottuvilla keskustellen kolme vuotta pimennossa olleista aiheista. Miten a) minulle pääsi käymään näin (että tällaista ei ole tapahtunut enemmän)?  b) minulle pääsi käymään näin (että sain tällaisen mahdollisuuden)?

2) Puolisoni on tunnustanut lukeneensa meille yhteiseksi ostamaani parisuhdekirjaa

WOHOOOOOOO!  Olin lasten kanssa äitini luona pitkällä kesälomareissulla/remonttia paossa, ja jätin kirjan pöydän kulmalle ja pyysin häntä lukemaan sitä. Tänään, riidellessämme puoliso äkäisenä tunnusti lukeneensa melkein koko kirjan. Wohooooo! Äkillinen hyvä mieli täytti keittiömme. Hän haluaa ymmärtää! Hän haluaa välittää!

3) Olen loppuviikon kotona vain Pikkuveljen kanssa.

Alkukesästä kävimme miehen vanhempien luona koko perheen kanssa, ja monien sattumien summana päätin, että mun ei tarvitse raahautua paikalle enää tänä kesänä. En jaksa sitä tolkutonta säätämistä, mikä liittyy kahden päättömästi käyttäytyvän lapsen kanssa mökkeilyyn infrastruktuurittomalla alueella (saaressa, ilman juoksevaa vettä, jyrkässä rinteessä, mustan veden äärellä, metrin mittaisessa nokkospuskassa, luhistuneiden vajojen keskellä, kuuman keittiölieden äärellä) ENKÄ varsinkaan anoppiani, jonka kanssa on oltava kieli keskellä suuta nukkuessaankin. Ilmoitin, että jos Mies haluaa viedä Isonveljen vielä tänä kesänä mökille, niin fine, mutta minä jään vapaaehtoisesti tämän kahelin kaksivuotiaan kamikazekiipeilijän kanssa kaupunkiin.

Ja näin kävi. Tänä aamuna lähti uima-altaalla, pelastusliiveillä, teltalla, trangialla, kylmäkalleilla ja katapultilla pakattu auto kohti mökkisaaren rantaa. Ja me jäimme nauttimaan auringonpaisteesta kotiterassille, vessan ja jääkaapin välittömään läheisyyteen.

Eilen illalla nukkumaan mennessäni, että en ole koskaan lasten syntymän jälkeen (siis viiden ja puolen vuoden aikana) ollut kotonani yötä ilman lapsia. Olen siis ollut lapsista erossa, mutta en koskaan kotonani yötä ilman lapsia. Hmm.

Askartelen nyt näiden ajatuksien parissa. Itselleni tuntuu nyt, että enemmän kuin mitään muuta, kaipaan sitä  mystistä _omaa elämää_, aikaa jossa saan ajatella lauseeni loppuun, tehdä jotakin itse päättämääni juuri sen aikaa mitä haluan, tai mennä minne haluan.

Puoliso ei aivan ymmärrä koko ajatusta. – Tämä koko elämähän on sun omaa elämää, hän tiuskaisee tuskastuneena. Hänen mielestään toistan jotakin kummallista tämän ajan vanhempien muotipuhetta, jota kukaan ei nähnyt aiheelliseksi 1970-luvulla.

En tiedä, mitä sanoa takaisin.

Olen väsynyt ja kärsimätön ja kaipaan jonnekin missä en juuri nyt ole.

Miten paljon tämä liittyy kahden ja puolen vuoden kotiäitiyteen, uuvuttavaan remonttivuoteen, miehen jatkuviin iltatöihin, kuopuksen vaatimaan erityishuomioon

… ja miten paljon se on omaa keskeneräisyyttäni, sitä etten jaksa sitä, mitä äidin pitää jaksaa, olla jatkuvan riippuvaisuuden kohteena.

Tai onko tämä jo neljänkympin kriisiä? Kuka olen, mitä halusinkaan?

Miten sinä, lukijani (mikäli teitä vielä on): Onko sinulla omaa elämää? Omaa aikaa? Mitä se on? Mitä se saa olla? Tarvitsetko sitä? Jos et, miksi et?

Kirkas kevät

Kevät, kevät. Kotona. Omassa kodissa.

Aamukahveja terassilla tai uudessa lasiruutuisessa eteisessä ei ole tullut vielä nautittua… koska terassi on rakennusjätteiden peitossa ja eteinen täynnä muuta sälää, paskaa, romua, kamaa. Miksi sitä  menisi pahanhajuisten kumisaappaiden keskelle istumaan kahvi ja hesari käsissään.

Painin tekemättömän ja keskeneräisen kanssa. Kiusaan itseäni ja muita keskeneräisillä.  Kahlaan sotkuissa, omissa ja muiden. Olen tyytymätön. Kaikki rumuus, sotku, tekemätön stressaa, haittaa, muistuttaa, huutaa. En osaa nauttia kodistani enkä perheestäni.

Kaiket päivät huolitsen tätä tavaramäärää. Kevät tuli, kohta kesä, minä vain kannan noita tuonne, näitä tänne. Pesen, kuivaan, raivaan. Mutta kun kaapit, komerot ja työtasot puuttuvat strategisista paikoista, ei siivo kauaa kestä. Ja kun puolisolla on aina vain töitä, töitä ja töitä. Usein melkein kellon ympäri.

Jotta en vallan jäisi kaappejani kuuraamaan, jotta arki ei vain kutistuisi ruuanlaitoksi, siivoamiseksi ja kaikenlaiseksi järjestyksenpidoksi, olen päättänyt pari asiaa:

Tämän kolmannen ja viimeisen kotiäitivuoden lupaus itselleni on

saavuttaa hyvä peruskunto, kenties ensimmäistä kertaa elämässäni.

Tässä auttavat juoksuun hurahtanut ystäväni ja personal trainerina työskentelevä tuttavani, joilta olen saanut naapuriavun merkeissä lenkkiseuraa, ruokavalio-ohjeita ja liikuntaohjeita. Tavoitteita on, aikatauluakin, mutta tärkeintä on saavuttaa terveellisempi, hyvinvoivempi elämäntapa: säännöllisen liikuntaharrastuksen ja parempien ruokailutottumuksien kautta.

Toinen muistutus itselleni on

tehdä lasten kanssa enemmän niitä asioita, joista itsekin pidän.

Kävimme eilen viisivuotiaan kanssa teatterissa. Matkustimme bussilla, söimme jätskiä puistossa,  tutkimme kesäkukkia, näimme  näytelmän Fedja-sedästä, jota viime talvena luimme, nauroimme. Matkustimme junalla, teimme jousipyssyn kaduilta kerätyistä kepeistä ja kuminauhasta, kuuntelimme mustarastasta.

– Äiti, eikö olekin niin, että minä olen kiltti, kysyi viisivuotias juuri ennen kotiin saapumistamme.

– Olet, sinä olet ollut kiltti, ja minulla on ollut ihana ilta sinun kanssasi. Sinä olet aina äidin rakas, muista se!

Luppakorvat

Kuopus pääsi juhlalliseen yhden vuoden ikään ja sen kunniaksi tämä äiti ampaisi viiden päivän lomalle Ranskaan.

Kyllä. Luitte oikein.

Olin viisi päivää vain aikuisten seurassa. Söin vain aikuisten ruokia. Istuin katukahvilassa. Join valkoviiniä ja shampanjaa. Valvoin myöhään. Tai menin nukkumaan heti kun väsytti. Heräsin aamulla kun halusin ja luin kirjaa kunnes en jaksanut enää.

Reissua varjosti ikävästi pitkittynyt flunssa- ja korvatulehdusepidemia joka jylläsi perheessämme. Mies sairasti ensin pari viikkoa sitten. Sen jälkeen minä olin monta päivää kuumeessa lähtöäni edeltävällä viikolla. Paria päivää ennen matkaa sairastuivat lapset, ja hoitoavuksi tulleet isovanhemmat saivat pyörittää sairastupaa koko reissuni ajan.  En voinut kuin kiitellä ja lykätä viinipulloa isovanhempien kassiin. – Meiltä menee ainakin viikko tästä toipumiseen, mutisi anoppi kitkeränä.

No. Reissun tarkoituksena oli myös vieroittaa tuo vuosikas tissistä.  Esikoisenhan kanssa vieroituksesta tuli tuskien taisto, sillä hän imutteli pitkään ja hartaasti ja estoitta aina puolitoistavuotiaaksi saakka, jonka jälkeen rajoituksien asettaminen oli todella hankalaa. Sen ikäinen kun osaa ilmaista omat tarpeensa varsin voimakkaasti.  Olin ihan seota  yösyönteihin.  Vasta kolmen viikon mittainen työmatkani vieroitti meidät toisistamme.  Jos tuota reissua ei olisi ollut, olisimme varmaan olleet pulassa.

Mutta tämä tarina oli toinen. Tammikuussa aloitimme yörajoitukset, ja katso, lapsi tyyntyi isän silityksiin parissa yössä.  Sitten aloitin päivärajoitukset, ja muutaman viikon jälkeen imetystä olikin enää jäljellä vain illalla ja yhden kerran yössä.  Oikeastaan sillä tasolla voisi homman pitääkin – onhan imetyksessä omat hyvätkin puolensa: kätevää, nopeaa, varsinkin sairaalle lapselle hyvä tapa saada ruokaa alas. Mutta meillä  yöimetys aiheutti sen, että lapsiparka heräili tunnin välein tsekkaamaan, josko nyt olisi tissin aika.  Oli siis tehtävä lopullinen vieroitus. Haikeaa, mutta vapauttavaa. Eihän mulla enää vauvaa olekaan.

Ja nyt, reissuni aikana lapsi oppi nukahtamaan ilman tissiä ja NUKKUMAAN KOKO YÖN. Taivainen ihme.

Hormonit heiluvat jo, hiuksetkin lähtevät.

Voi tätä naisen elämää.

 

 

 

Aarteita

Pimeä talvi-ilta. Istun auton takapenkillä.

Miten lumi voi sataa aina autoon päin?

Miten tuo kuu kulkee meidän mukana samaa vauhtia?

Moottorin tasainen hyrinä, maalaisteiden keikuttava kyyti, suloinen lämpö. Leppeä nukahdus.

Voi kun vielä voisikin elämässä olla yhtä turvallisin mielin kuin nelivuotiaana isän ja äidin kanssa autossa.

Meilläkin on kohta neljävuotias. Iloinen, energinen, kyselevä, osaava, rohkea, nopea, aina ehtivä.

Muistan paljon nelivuotiaan elämästäni: synttärit, kerhot, ystävät, matkat, lelut.

Tänään puhuimme kuolleesta isästäni ja isoäidistäni. Vasta hiljan olen alkanut kertoa, että minulla on ollut isä, jota sinä et ole koskaan tavannut.

Katsoimme yhdessä valokuvia. Onko tässä pikkuveli, kysyi nelivuotias vauvakuviani katsoessaan. Ihan on saman näköinen!

Laitoin kuvat takaisin laatikkoon sanoen että ne ovat aarteitani. Äidin aarteita? Esikoinen naurahti, pujahti huoneeseensa ja haki sieltä  oman pienen pahvirasiansa, jossa säilyttää leikkieläimiään.