Archive for the ‘sukua’ Category

Kähinää

Ou kääk, noi kaks vaan tappelee nykyään.

Jos laitan ne eri tuoleille istumaan lastenohjelmia katsellessa, kohta ne hivuttautuu samalla sohvalle nujuamaan, nyppimään toisiaan ja vanuttamaan ja venyttämään toistensa ruumiinosia.

Lelut viedään käsistä ja legorakennukset sortuvat, kun toinen vie toiselta just sen palan sieltä tornin keskivaiheilta.

Mä inhoon mun pikkuveljeä, sanoo esikoinen. Mulla on isoveli, sanoo pienempi ja halaa esikoista. Mummi pyyhkii  liikutuksenkyyneleitään. Mua naurattaa tilanteen absurdius. Ja kohta kiukuttaa.

Advertisement

Aika aikaa

Olen täällä yhä. Ajattelen tätä blogia usein ja koen syyllisyyttä sen laiminlyönnistä. Kirjoitettavaa riittäisi, mutta jokin kynnys ainaa kasvaa esteeksi. Ajatukseni ovat repaleisia, mitään lopputulemaa ei niissä ole, ne ovat vain muilta kuultuja jne.

Mutta tällä viikolla on nyt tapahtunut kolme uutta merkittävää asiaa. Ja jotakin hajanaista ajatustoimintaa niiden lisäksi.

1) Vietin 24 tuntia pois kotoa vain aikuisseurassa. WOHOOOOOOOO! Pikkuveljen (2 v 4 kk) syntymän jälkeen olen ollut kertaalleen 5 päivää poissa  imetyksen lopetuslomalla ja sen jälkeen yhden yön  viime kesänä ystäväni nelikymppisissä. Nyt siis yhden vuorokauden sipsuttelin siistissä, eteerisen kauniissa modernissa kodissa, pukeutuneena mekkoon, skumppalasi käden ulottuvilla keskustellen kolme vuotta pimennossa olleista aiheista. Miten a) minulle pääsi käymään näin (että tällaista ei ole tapahtunut enemmän)?  b) minulle pääsi käymään näin (että sain tällaisen mahdollisuuden)?

2) Puolisoni on tunnustanut lukeneensa meille yhteiseksi ostamaani parisuhdekirjaa

WOHOOOOOOO!  Olin lasten kanssa äitini luona pitkällä kesälomareissulla/remonttia paossa, ja jätin kirjan pöydän kulmalle ja pyysin häntä lukemaan sitä. Tänään, riidellessämme puoliso äkäisenä tunnusti lukeneensa melkein koko kirjan. Wohooooo! Äkillinen hyvä mieli täytti keittiömme. Hän haluaa ymmärtää! Hän haluaa välittää!

3) Olen loppuviikon kotona vain Pikkuveljen kanssa.

Alkukesästä kävimme miehen vanhempien luona koko perheen kanssa, ja monien sattumien summana päätin, että mun ei tarvitse raahautua paikalle enää tänä kesänä. En jaksa sitä tolkutonta säätämistä, mikä liittyy kahden päättömästi käyttäytyvän lapsen kanssa mökkeilyyn infrastruktuurittomalla alueella (saaressa, ilman juoksevaa vettä, jyrkässä rinteessä, mustan veden äärellä, metrin mittaisessa nokkospuskassa, luhistuneiden vajojen keskellä, kuuman keittiölieden äärellä) ENKÄ varsinkaan anoppiani, jonka kanssa on oltava kieli keskellä suuta nukkuessaankin. Ilmoitin, että jos Mies haluaa viedä Isonveljen vielä tänä kesänä mökille, niin fine, mutta minä jään vapaaehtoisesti tämän kahelin kaksivuotiaan kamikazekiipeilijän kanssa kaupunkiin.

Ja näin kävi. Tänä aamuna lähti uima-altaalla, pelastusliiveillä, teltalla, trangialla, kylmäkalleilla ja katapultilla pakattu auto kohti mökkisaaren rantaa. Ja me jäimme nauttimaan auringonpaisteesta kotiterassille, vessan ja jääkaapin välittömään läheisyyteen.

Eilen illalla nukkumaan mennessäni, että en ole koskaan lasten syntymän jälkeen (siis viiden ja puolen vuoden aikana) ollut kotonani yötä ilman lapsia. Olen siis ollut lapsista erossa, mutta en koskaan kotonani yötä ilman lapsia. Hmm.

Askartelen nyt näiden ajatuksien parissa. Itselleni tuntuu nyt, että enemmän kuin mitään muuta, kaipaan sitä  mystistä _omaa elämää_, aikaa jossa saan ajatella lauseeni loppuun, tehdä jotakin itse päättämääni juuri sen aikaa mitä haluan, tai mennä minne haluan.

Puoliso ei aivan ymmärrä koko ajatusta. – Tämä koko elämähän on sun omaa elämää, hän tiuskaisee tuskastuneena. Hänen mielestään toistan jotakin kummallista tämän ajan vanhempien muotipuhetta, jota kukaan ei nähnyt aiheelliseksi 1970-luvulla.

En tiedä, mitä sanoa takaisin.

Olen väsynyt ja kärsimätön ja kaipaan jonnekin missä en juuri nyt ole.

Miten paljon tämä liittyy kahden ja puolen vuoden kotiäitiyteen, uuvuttavaan remonttivuoteen, miehen jatkuviin iltatöihin, kuopuksen vaatimaan erityishuomioon

… ja miten paljon se on omaa keskeneräisyyttäni, sitä etten jaksa sitä, mitä äidin pitää jaksaa, olla jatkuvan riippuvaisuuden kohteena.

Tai onko tämä jo neljänkympin kriisiä? Kuka olen, mitä halusinkaan?

Miten sinä, lukijani (mikäli teitä vielä on): Onko sinulla omaa elämää? Omaa aikaa? Mitä se on? Mitä se saa olla? Tarvitsetko sitä? Jos et, miksi et?

Kostaja

Keväällä, remontin alettua, muutimme väliaikaisasuntoon. Pyysimme puolisoni vanhempia auttamaan muuttoviikonloppuna. Isoäitiä lasten kaitsemiseen ja isoisää muuttoavuksi, riski ja terve mies kun on.

Edellisenä päivänä isoäiti ilmoitti että isoisä lähteekin puolisoni siskon avuksi kirpputorille. Kälyni kun ei jaksa kantaa myyntituotteitaan ratikkapysäkiltä kirpputorille saakka.

Protestoin ja ilmoitin, ettei se käy. Me tarvitsemme kahta miestä muuttopäivänä, isoisä ei voi lähteä. Kerroin, että teidät on pyydetty tänne ensisijaisesti muuttopäiväämme ajatellen. Että käly tiesi päivän eikä pyytänyt meitäkään auttamaan kirpputorireissullaan, koska olemme omissa urakoissamme kiinni. Että hän kyllä saisi asiansa järjestettyä.

Mutta eihän minun sanoillani ollut mitään tehoa. Olin kauhuissani. Miten muka mieheni saisi huonekalumme yksin kannettua kun minusta rimppakintusta ei juuri nostoapua ole. En saa niitä hievahtamaankaan. Ja jos Mies venäyttää selkänsä tai kompastuu rappusissa nyt, niin miten koko remontin käy. Sairastumiseen ei nyt ole aikaa ja varaa.

Anoppi loukkaantui, mutta sinne se isoisä kirpparille lähti. Me Miehen kanssa kannoimme tavaroita, minä sydän syrjälläni. Säilyimme ehjinä, vaikka uuvuimme toki.

Nyt kälyni muuttaa. Ilmoitin anopille, että pidän huolen siitä että Mies ei tule auttamaan muutossa.

Anoppi räjähti. Huuti minulle kuinka julma, kiittämätön ja tyly olen, olen aina ollut, ja kuinka olen hänelle aiheuttanut tuskaa ja surua. Kyseli, kuinka mieheni minua jaksaa.

Olen kuulemma kostaja.

Ehkä niin.

”Silmä silmästä, hammas hampaasta” ei ole rakentava periaate.

Mutta jospa hän olisi raivostumisensa sijaan nähnyt tehneensä väärin kun junaili meidän asioitamme vastoin toiveitamme,

nähnyt, kuinka typerässä napanuorassa tyttärensä kanssa yhä roikkuu,

Ja pyytänyt ajattelemattomuuttaan anteeksi, niin asiat olisivat nyt toisin.

Nyt hän lähti, kuulemma lopullisesti.

Jos arvaan oikein, jään perinnön ulkopuolelle ja kaikki tulevat kuulemaan mikä oikein olen.

Kostaja.

Arkipyhä

Mies vietti eilen vapaapäivän, kolmannen koko kesänä.

Olimme koko porukalla lähellä asuvien sukulaisten mökillä syömässä, uimassa, saunomassa. Oli loistavaa ruokaa ja hieno ilma. Vanhempi lapsi sai leikittäjän ja nuorempi hoitajan. Sain uida ja istua laiturilla täydessä rauhassa, ilman yhtään keskeytystä, ainakin tunnin. Nautin, nautin!

Miten uskomattoman ihanaa.

Siinä laiturilla jo tajusin, että juuri tätä minä niin tarvitsisin, rauhaa, virkistystä, lepoa, kauneutta, toisten antamaa huolenpitoa. Apua.

Kiitin isäntäpariamme jokaisesta hetkestä, paratiisista, keitaasta. Hiljaa sydämessä toivoin, että saisin tulla vielä lasten kanssa joskus uudestaan, mutta tiedän, että he pitävät omasta yksityisyydestään eivätkä tule kutsumaan meitä enää tänä vuonna uudestaan.

Nyt olemme takaisin arjessa. Hikisessä kämpässä. Mies raksalla, minä täällä kahden kanssa. Olen niiiiiin väsynyt.  En ole jaksanut ryhtyä mihinkään koko päivänä.
Aamulla sentää tekstailin ystäville kysellen, lähtisikö joku jonnekin. Kaikilla on omat menonsa.
Minä mietin jaksaisimmeko edes pyörälenkille läheiselle sillalle. Ja mitä me siellä sitten.
Enpä ole jaksanut.
Täällä olemme yöpaidoissamme yhä.
Pienempi leikkii säilykepurkeilla, isompi sentään rakennussarjalla.
Ranskalaiset ovat hyvää perusruokaa koko perheelle.

Isompi kysyy: Äiti, miksi sinulla on itkua silmässä?
Koska olen niin väsynyt, vastaan.

Huuto yössä

Eilen kaaduin kuolleena  puoli yhdentoista aikaan sänkyyn.

Yhtä vain ei edelleenkään nukuttanut. Nelivuotias pyöri, hyöri, älämälösi viereisen huoneen sängyssään seiniä potkien. Ryskettä, mäiskettä. Hinkkausta. Kuopuskaan ei saanut nukahdettua, vaan nousi pinnasängyssään istumaan yhä uudelleen ja uudelleen, itkien, huutaen, väsymyksestä sekaisin, sänkynsä laitoja vasten kaatuillen. Yritin pidellä pikkuveljeä makuuasennossa ja suhista hampaitteni välistä ohjeita isommalle: Ole hiljaa, älä huuda, pikkuveljen pitää saada nukkua.  Lopulta sanoin: Jos et nyt ole hiljaa, niin äiti tulee vihaiseksi! Sängystä kuului: Äiti on vihainen usein. (auts!)

Meno ei kuitenkaan rauhoittunut. Pöhinää, kähinää, potkimista, ryskettä.
Kiljun: Nyt suu suppuun. Jos et nyt lopeta, niin suutun!
Sängystä kuuluu: Mitä sitten tapahtuu? Mitä sitten tapahtuu minulle kun suutut?
Vastaan: Äidille tulee paha mieli ja sinulle tulee paha mieli.
Mitä sitten tapahtuu, kysyy ääni.
SUUTUN. Huudan: NYT HILJAA.  MITÄÄN ÄÄNIÄ EI SAA ENÄÄ KUULUA!

Mies ryntää paikalle suihkusta: Onko sinulle huudettu lapsena noin? Tajuatko miten rakkaudettomalta tuo kuulostaa? Nyt menet kyllä pyytämään anteeksi.

Olen raivoissani. On minulle  huudettu lapsena, paljon! Ei juuri noita sanoja, mutta jotakin muuta. Tiedän miltä tuntuu olla huudettavana:  todella haavoittavaa. Mutta en halua, että lapsi saa pilata koko perheen yöunet ja vielä sen päälle äidin pitää tulla pyytämään anteeksi. Voi perhana, HALUAN NUKKUA!

Kiukusta kihisten menen nelivuotiaan viereen:  Miksi sinua ei nukuta?
Minä laulan pingviinille yölaulua, vastaa lapsi.

Selitän, että ei ole kivaa kun kaikki se työ, mitä äiti tekee pikkuveljen nukahtamiseksi, pilataan. Muistelemme, miten inhottavaa on kun naapurin poika rikkoi nelivuotiaan tekemän legolinnan. Miltä tuntuisi, jos se tapahtuisi uudestaan ja uudestaan?

Lapsi tajuaa jotakin.

Sanon, että äiti ei haluaisi suuttua ja huutaa. Mutta äitiä kiukuttaa niin kovasti. Pyydän anteeksi. Lapsi lupaa antaa anteeksi. Puoliso käskee lastakin pyytämään minulta anteeksi: sekin tapahtuu.

Halaamme. Lapsi haukottelee ja ottaa sängyssään mukavan asennon.

Parin minuutin päästä hän nukahtaa.

Minun paska oloni jatkuu vieläkin.

Sillit suolassa

Suurperheestä päivää! Pikkuruisessa ( 75 neliön)  talossamme asuu tällä haavaa  neljä aikuista ja kaksi lasta.

Ensin tulivat anoppi ja appiukko. Auttamaan. Appiukko raksalle ja anoppi lasten kanssa. Nelivuotias pyörii kuin väkkärä, on rempasta innoissaan ja haluaisi olla jatkuvasti auttamassa esim. kallion räjäyttämisessä ja eteisen purkamisessa. Noh…. auttaja oli pakko ulkoistaa. Onneksi saimme tutulle hoitajalle väliaikaisen paikan. Anoppi on monen vaivan väsyttämä, mutta jokseensakin pärjää yhden (ei-juoksevan) lapsen kanssa.

Viikko surahti tuosta vain. Sain siinä sitten käytyä komeroita lävitse, kerättyä kirpparipusseja ja kasattua poistettavaa kamaa.  (Vaikka olen kerännyt  jo kolme autollista lopullisesti hävitettävää tavaraa, poistojen vaikutus yleisnäkymään on hyvin vähäinen. Tämä tavaran määrä ja siitä eroon pääsemisen vaiva kitkee shoppaushalut pitkäksi aikaa. )

Sitten olikin jo anopin vuoro lähteä junaan ja Savoa kohti, lepäämään. Samalla reissulla kaarsin lapset takapenkillä lentokentälle omaa äitiä vastaan. Ehdimme viettää mummotonta aikaa noin 50 minuuttia.  Sen, minkä ajaa kehätietä iltapäiväruuhkassa. Tämäkin isoäiti on selkä- ja jalkavaivainen, joten ihan täyttä lapsenhoidollista vastuuta ei voi hänellekään jättää.

Päivärutiinit jatkuvat tutunlaisina:  ruuan laittoa, kaappien siivousta, pakkaamista, roskien kuljettamista, lapsen hakemista hoidosta, ruuan laittoa, tavaroiden lajittelua, pyykinpesua…

Tänään ja huomenna meillä on talkoot. Pihalla häärii riskejä kavereita. Miehen sisko tulee lisävahvistukseksi lapsenhoitoon.  Pääsemme jo kuljettamaan muuttolaatikoita väliaikaiskotiin… joka ei ole ikävä kyllä yhtään tätä suurempi…

Nyt onkin lähdettävä kauppaan hernekeiton ostoon.

Ei ihan mutta melkein

Täällä taas. On ollut kirjoitustaukoa, vähän tahtomattakin. Pitäisi kai hankkia aipädi, aiphouni tai joku muu tämän maailmanajan laite, jolla voisi kirjoittaa sillloinkin kun on vain pieni hetki aikaa. Tämä vanhanaikainen käynnistä kone > odota vartti > istu alas juuri tämän pöydän ääreen -malli kun ei oikein sovi tähän elämäntilanteeseen.

Tervehdyttiin sitten. Pikkuveli ehti sairastaa melkein kuukauden. Sai samalla kaksi hammastakin ja oppi -vihdoin viimein- kääntymäänkin, juuri  8 kk -päivänään.  Nyt rullailee jo vauhdikkaasti sohvan alta kuusen luokse. Ja  tavoittelee jo kovasti äiti-sanaa. Tuossa nukkumaan mennessä kovasti hoki ä-i-tä, ä-i-tä….

Joulusuunnitelmat etenivät siten, että vietämme joulua kotona ja Miehen vanhemmat ja sisar ovat tulossa meille, mutta yöpyvät joitakin öitä meillä ja joitakin muualla. Että ei tule ihan viikkoa putkeen seitsemän ihmisen kimppakämppää.

Tämä vaikuttaa ihan hyvältä kompromissilta. Keskusteltiin Miehen kanssa joulunvietosta moneen kertaan, ja varsinkin siitä, että vaikka meillä on kova tarve rauhoittaa joulunaikaa ja varsinkin siihen liittyvää valmistelua ja rampppaamista, haluamme kuitenkin tarjota lapsille ja isovanhemmille mahdollisuuksia yhdessä oloon. Se kun on näille molemmille tahoille silminnähden tärkeää JA nyt isovanhemmista ON vielä viettämään joulua lastemme kanssa.   Voi olla että ihan muutaman vuoden sisällä tulee sekin aika, kun heidän voimansa eivät tällaisiin juhliin enää riitä.

No, sitten sattui että anoppi soitteli ja varmisteli, että mitä me oikein aiomme tehdä jouluna, kun ei oikein saa poikansa puheista mitään selvää. Kerroin hänelle, että periaatteessa olisi siis vuorovuosisysteemimme mukaisesti aika mennä äitini luo, mutta koska hän oli juuri meillä kolmisen viikkoa, emme taida olla lähdössä sinne päin. Ja koska emme taida jaksaa lähteä yhtään minnekään, taidamme olla kotona. Ja että he ovat kyllä tervetulleita meille, mutta koska kotimme on niin kovin pieni, emme varmaankaan voi viettää joulua täällä meillä koko porukalla yötä päivää kovin pitkään. Että jos heillä olisi mielessään jokin toinen paikka, missä he voivat osan aikaa yöpyä, niin se olisi paikallaan. Siihen anoppi: Voi voi kun kukahan meillä jaksaisi pakata. Ja kun ei tuosta ajokelistäkään tiedä.  Vedin henkeä ja sanoin: jos nyt mietitään, kenen meistä on helpointa ja kenellä meistä on  eniten aikaa matkustaa, niin kyllä se minusta tuntuu, että teillä on …

Puhelun jälkeen vannotin Miestä, että puhuisi äitinsä kanssa suorempaan. Ei ole kovin mukavaa, että koska Mies ei uskalla sanoa äidilleen asioita, anoppi joutuu lopulta kyselemään niitä minulta – ja sitten minun on sanottava ne, ja sekös miniästä mukavan tekee.

Nyt vain jännitän lahjashow’n onnistumista.  Lokakuussa kirjoittelin lahjalistan ja annoin sen kälylleni,  joka  lupasi jakaa sen äitinsä kanssa. Anoppi soitteli noin kuukausi sitten ja pyysi, että esittäisimme joitakin lahjatoiveita. Olin ihan ymmälläni:  eikö lista ollutkaan tavoittanut häntä?Kyselin kälyltä – hän meinasi että joo, kyllä hän on sen lukenut äidilleen, mutta äiti ei tainnut kirjoittaa siitä mitään ylös. Pyysin, että josko lista toimitettaisiin nyt anopille sitten vaikka sähköpostitse.

Viikko sitten puhelin soi uudelleen, ja anoppi kyseli, mitä hän voisi hankkia esikoiselle lahjaksi. Kerroin, että olemme nimenneet kaksi toivelahjaa, jotka olivat siinä listassa, että jospa vaikka jakaisivat ne kälyn kanssa. -Niin, siinä oli se peli, mutta kun ei niitä täältä saa... Voi herran jee! Mitähän ihmettä sellaista olisin voinut listaan laittaa, jota saisi pienestä kylästä, jossa on kaksi kauppaa, yksi ässä ja yksi koo? Suklaata? Sehän se just on se idea, että lahjojen eteen näkee vaivaa: käy naapurikaupungissa tai tilaa postitse tai netistä… Kyse ei edes ole mistään harvinaisuudesta, vaan sellaisesta pelistä, jonka saa Anttilan tai Höpöhallin nettikaupasta, joita hän käyttää muutenkin sujuvasti pörrösukkien ja paituleiden tilaamiseen.

Tämän lisäksi anoppi vielä jatkoi: Jos paketteja tulee enemmän, niin mitä sinä teet? Laitatko sinä ne roskiin?

Voi Pyhä Jysäys.

Pidin pienen tauon ja sanoin: Ei, en laita niitä roskiin.

(VAIKKA KIUKUTTI KAMALASTI)

Kysyin, miksi hän haluaisi antaa enemmän lahjoja. Sanoin, että itsetehtyjä pehmeitä paketteja saa toki olla, mutta mitään tavaraa emme oikeasti tarvitse. Sitä meillä on jo niin paljon. Ja että emme halua opettaa lapsia siihen, että lahjojen määrä on joulussa tärkeintä.

Vastausta en tietenkään saanut.

Nyt esikoisella on kolme lahjatoivetta: legoja, kamera ja huuliharppu. Toivottavasti lahjojen antajat osaavat kunnioittaa pienen toiveita.

—-

Olimme tänään koko perheellä kaupungilla. Emme oikeastaan ostoksilla, vaan jouluvaloja, joulutoria ja jouluvilinää katselemassa. Tapasimme hyörinässä ystäväpariskunnan – lopen uupuneina. Äiti ihmetteli, mitä hankkia lapsilleen, joilla on jo kaikkea. Ja mitä äidilleen, joka ei halua mitään.

JOSPA VAIKKA EI MITÄÄN, teki mieleni sanoa.

Samalla ystävä jatkoi: Ja  kun tuo mies ei aio ostaa minulle mitään!

Minä vastasin, että minä taas en halua mitäänItse asiassa minua pelottaa, mitä pukki tuo. En nimittäin halua mitään krääsää tähän taloon.

—-

Anopin lahjalistaan kirjoitin miehen toiveeksi Rakennusmaailma-lehden. Vähän aikaa sitten saimme ilmoituksen: Teille on tilattu Tuulilasi lehti.

Aika läheltä, eikös joo! Toivottavasti saadaan pian sitten tilille rahat siihen uuteen autoonkin.

Itselleni nimesin toiveeksi Avotakka-lehden. En yhtään ihmettelis, vaikka laatikkoon tulisi Eläinmaailma.

Juhlahumua

Olipa kerran yhdet ristiäiset.

Ristiäispäivän aamuna talo on täynnä maakunnista saapuneita sukulaisia aamupalalla. On mummu, jonka tukka pitää laittaa ja joka uskoo, ettei kukaan osaa hoitaa vauvaa häntä paremmin. Mummi, joka hermoilee Ukin kyvyttömyydestä pukea itseään. Ukki, joka särkee lasisen lukulampun lastenhuoneen lattialle tuhannen pirstaleiksi. Täti, jonka tuloa ei kukaan muistanut ennen kuin hän ilmestyi ovelle. Kummitäti, joka tekee koulutyötään loppuun keskellä hulinaa ristiäispäivän aamuna. Toinen kummitäti, jolla on jalka paketissa ja jonka hakemisesta tulee aamun tärkein asia. Täti, joka tulee paikalle krapulaisena, ja tädin mies, joka haisee kuin rankkitynnyri.

Mieti, millainen säpinä on perheessä juhlapäivän aamuna, kun on syötävä, puettava, laitettava tukka, suoriuduttava juhlapaikalle ajoissa.

Ja kerro tuo säpinä noin kymmenellä.

Äiti tsemppaa itseään. ”Nämä ovat sitten viimeiset suuret perhejuhlat ennen meidän poikien rippijuhlia”.

Opetukset

a) varaa juhlapaikka kuukausia etukäteen. Jopa ennen kuin lapsi on syntynyt.

b) älä usko että osaat ja jaksat tehdä kaikki tarjottavat itse ja säästät sillä muka rahaa. Kylmäsavuporo on muuten helvetin kallista.

c) älä ainakaan usko että jaksat kuskata kaikki tarjottavat  juhlapaikalle itse ja valmistaa juhlapaikan itse ja juhlia sen jälkeen seuraavana päivänä

d) älä todellakaan luule että kahvinkeitto ja kahvipöydän täydentäminen sujuvat juhlan lomassa juhlaväen voimin, mummojen avulla. Palkkaa paikalle joku keittiön emännäksi.

e) suunnittele, miten vieraat pääsevät juhlapaikalta junalle/bussille niin, ettet itse joudu viemään heitä asemalle kesken juhlan useita eri kertoja

f) pidä varasi, ettet jää yksin siivoamaan päivän päätteeksi

g) ole kiitollinen kaikille avusta

h) käyttäydy ihmisiksi, vaikka isovanhemmat vieroksuvat lapselle annettua nimeä ja alkavat käyttää hänestä toista nimeä

”Ensi kerralla sitten joko ilmoitetaan lapsen nimi kaavakkeella maistraattiin tai tilataan pitopalvelusta ihan kaikki tarjoilijaa myöten”, vannoo Äiti.

”Nämä on niitä juhlia, joista ei oikein voi jättää sukulaisia pois”, huokaa Isä.

Minä suojelen sinua kaikelta

… mitä ikinä keksitkin pelätä, kuten …

Kärpäsiltä: Äiti. Täällä pörrää joku! Äiti, tule ajamaan se pois!

Ja sen lisäksi koko joukolta asioita, joista et vielä tiedä mitään:

Väkivallalta. Luemme yhdessä iltalukemiseksi Melukylän lapsia. Siinä yksi luku päättyy sitten, että tytöt lähtevät ajamaan kepposen tehneitä poikia takaa ja uhkaavat antaa pojille selkään, kunhan vain saavan nämä käsiinsä. Pöpöläinen kysyy ihmeissään: Mitä ne aikovat antaa pojille?

Selitän: Kun on oikein oikein vihainen, eikä enää tiedä mitä tekisi, niin silloin voi tulla sellainen olo että … ja jään takeltelemaan sanoissani.

Pyytää anteeksi?, ehdottaa Pöpöläinen. No, oikeastaan tyttöjen teki mieli lyödä poikia, tarkennan. Kerron kuitenkin, että se olisi väärin, sillä ei toisia saa lyödä, vaikka olisikin vihainen.

Tuli vain mieleen, miten ikinä voin lukea lapselleni Eemeliä. Sehän on täyttää kotiväkivaltaa koko kirja. Isältä pojalle, veljeltä siskolle.

Kiusaamiselta. Terassikauden taas alettua naapurin lasten kanssa tulee leikittyä päivittäin. Meillä on kulmakunnan mukavin leikkipiha, ja vielä leikkimökkikin. Pihallamme onkin harva se päivä kolmesta neljään naapurin lasta leikkimässä.

Se yksi Monni osaa kuitenkin kiusata. Tai siltä se ainakin näyttää silloin kun leikit koostuvat vankilaan telkeämisestä, piiloon juoksemisesta, leikkimökin oven kiinni pitämisestä, hiekan päälle kaatamisesta ja lelujen riistämisestä.

Kiukuttaa ja harmittaa,  kun näkee Pöpöläisen juoksevan muiden perässä huutaen: Minä haluan leikkiä teidän kanssanne, ja Monnin juoksevan muita lapsia komentaen: Pöpöläinen on poliisi, kaikki piiloon!

Puutun tilanteeseen, vaikka muut vanhemmat eivät puuttuisi. Mutta alkaa ottaa aivoon, että joka leikkikerralla saan olla sydän kurkussa ja natseilla yksinäni. Mitä oikein voisin tehdä?

Kuoleman surulta. Tähän saakka en ole osannut puhua Pöpöläiselle kuolemasta. Välittömään perhepiiriin kuuluvia läheisiä ei ole onneksi kuollut vielä Pöpöläisen elinaikana. Edes kuolleesta isästäni en ole osannut Pöpöläiselle puhua, eikä Pöpöläinen ole koskaan edes kysynyt, missä isäni on tai missä toinen ukki on.

Viime viikolla läheisin naapurimme, jokapäiväisissä tekemisissä kanssamme ollut vanha pappa kuoli. Vaikka me aikuiset suremme, Pöpöläinen ei osaa häntä surra. Olemme kuitenkin puhuneet moneen otteeseen siitä, että pappa tuli sairaaksi, joutui sairaalaan ja kuoli. Ja että pappa ei tule enää takaisin. Mihin pappa sitten menee, kysyi Pöpöläinen. Ne osat ihmisestä, jotka kuolevat, laitetaan arkkuun ja haudataan maan alle. Ja ne osat, jotka eivät kuole, kuten ajatukset, ne menevät taivaaseen, selitin.

Huh, tästä teemasta taitaa vielä riittää puhuttavaa toisellekin kerralle.

Ajankulua

Laskettu aika on takana päin, edessä laskematon.

Yliajalla siis mennään. No, ei vielä sen enempää kuin kolmatta päivää.  Olen vain jo  kuukauden odottanut tämän vauvan saapuvan hetkenä minä hyvänsä.

Joskus kolme viikonloppua sitten olin jo varma, että tämä on viimeinen viikonloppu jonka vietämme tällä porukalla. Eipä ollut, eipä sitä seuraavakaan eikä sitä seuraava. Ja huomenna on taas perjantai.

Toissa viikolla olin varma, että ei päästä edes Pöpöläisen lukemiin (39+1), mutta siitä on tultu jo komeasti ohi.

Sitten odotin  Pöpöläisen syntymäpäivää – tuleeko Hillo edellisenä päivänä, samana vai seuraavana?

Myös isovanhemmat odottavat. Jäivät synttäreiltä meille kyläilemään, toivoen että heitä tarvittaisiin piakkoin lapsenvahteina.  Jotenkin jäi sopimatta, mihin saakka isovanhemmat päivystäisivät.  Viikko tässä on sitten huushollattu samaa pikkutupaa.  Ja olemme saaneet ihmissuhteetkin taas vaihteeksi sen verran solmuun, että mummi ei uskaltanut sanoa että haluaisi lähteä jo kotiin eikä Mies uskaltanut sanoa, että se sopii. Ja kun Miniänä kerroin, että voivat toki lähteä ja me kyllä pärjäämme Tädin ja ystävien avulla, vaikka lähtö sairaalaan tulisi keskellä yötä, niin Mummi otti nokkiinsa ja kehitteli päässään, että  nyt heidät ajetaan pois.

Ja samaan aikaan huomaan miettiväni, syntyykö tämä lapsi edes elossa. Potkiihan se nyt reippaasti, mutta entäs jos jonakin aamuna liikkeitä ei vaan enää tunnu?

Jos yliajalla rappeutunut istukka irtoaa  ennen synnytystä?

Ja jos synnytyssaliin päästään, kiristyykö napanuora liian tiukalle synnytyksessä?

Ja jos lapsi syntyy elossa, kuoleeko se  kätkytkuoleman ristiäispäivän aamuna?

Ja  niin edelleen, ja niin edelleen. Miksi siinä Hesarissakin piti juuri nyt kirjoittaa kohtukuolemista? Ettei vain juuri siksi, että meillekin käy kohta niin.

Maailma on pelottava paikka.