Archive for the ‘kysymyksiä’ Category

Ei ne suuret tulot vaan ne pienet menot

Tämä kotiäitiys on haastavaa taloudellisesti. Kun miehellä ei ole suomalaista keskitasoa parempaa palkkaa, elämme siis suhteellisen vähäisillä nettotuloilla. Niitä lisätäkseni olen tässä vuosien varrella tehnyt kotoa käsin tehtäviä oman  alani töitä osa-aikaisesti, mikä siis tarkoittaa hätäisiä puheluita päiväuniaikaan sekä vilkasta sähköpostiliikennettä öiseen aikaan. Tämä on ollut välttämätöntä taloudellisesti, mutta usein myös virkistävää minulle: pysyn mukavasti aikuisten maailman ilmiöissä mukana.

Eilen tein laskelmia siitä, miten taloustilanteemme muuttuu, kun menen ensi vuonna kevättalvella töihin. Asuntolaina lähtee taas maksuun, nyt puolet siitä on ollut lyhennysvapaalla. Päiväkotimaksut vievät  yli 500 euroa , mikä tuntui ennen lapsien saamista pienelle summalle moisesta palvelusta, mutta nyt tilitietoja katsellessa  karmean suurelle määrälle nettotuloja.

Tulos on hätkähdyttävä. Kuukausittain käyttöön jäävien rahojen määrä lisääntyy vain 300 euroa.   Se on siis palkkio siitä että olen täysipäiväisessä työssä. Huh!

Toki laina lyhenee ja kasvattaa sillä tavoin varallisuuttamme, mutta silti tuo käteenjäävä summa tuntuu naurettavan vähäiselle.

Takavuosina töitä hakiessani en osannut pitää palkkatasoani mitenkään toivottaman huonona. Sekin kun on sitä suomalaista keskitasoa. Mutta sitä se tuppaa tämän päivän kohonneilla asumis-, energia-, bensa- ja ruokakustannuksilla olemaan.

Ihmettelen, miten kaikki ne 49 %, jotka ansaitsevat vähemmän kuin me, oikein selviävät.

Millaiset nettotulot (käteen jäävä osuus palkasta) perhe sinun mielestäsi tarvitsee, että pystyy elämään ilman tilitietojen päivittäistä seuraamista?

Mainokset

Hyvistä äideistä

Tämä kiertää Facebookissa, mutta linkitän sen tähän vielä niillekin jotka eivät ole sitä lukeneet:

Kuukauden kolumni/Maaret Kallio

Mistä on hyvät äidit tehty?

Rintamaidosta, pitkästä pinnasta, kotona olemisesta, luomusoseesta, muffinintuoksusta, lähiruuasta, kestovaipoista, siististä kodista, virikkeistä, pottakakasta, muskarireissuista, raskausarvista, valvotuista öistä? Niistäkö on hyvät äidit tehty?

Tässä kolumnissa on about kaikki mitä tästä aiheesta voi sanoa. Niin usein, niin monesti me äidit kyseenalaistamme toisiamme ja toistemme toimintaa…

Listaanpa tähän vain muutaman asian, joita olen saanut pohtia tässä muutaman viikon sisällä. Kyllä on pieni pää pyörällä, jos sitä ei osaa pitää kylmänä.

– Ai eikö teillä vielä osata käydä potalla?    Sitä pitää harjoitella säännöllisesti, ei se muuten onnistu. / Pidä taukoa siitä, ei se onnistu ellei lapsi sitä itse hoksaa haluta.

– Levätkää nyt vaan. / En oo kyllä missään nähnyt tällaista kaaosta.

– Miksei lapset jaksa kävellä edes noin lyhyttä matkaa itse? Miksi annat niiden olla rattaissa, mä en kyllä suostuis työntämään niitä./ Miten teillä voi mennä noin kauan tuohon matkaan?

– Miten kauan sä oot oikein ajatellut olla kotona? Mikset sä voi jo palata töihin jos kotona on noin rankkaa? / Tuo päiväkoti XX on kyllä kauhea sumppu, oikea lastensäilytystehdas, siellä on kamala häslinki joka päivä kun siellä käyn.

– Lasten pitäis opetella syömään monipuolisesti ja maistaa uusia makuja. / Lasta ei saa pakottaa maistamaan.

– Toi on elämän rankinta aikaa. / Toi on elämän parasta aikaa. Voi kun saisin päivänkin takaisin.

Tutkittu juttu?

Jokin aika sitten Hesari uutisoi Ylioppilaslehteä joka uutisoi jotain tiedelehteä joka uutisoi jotain tutkimusta että lapsiperheet ovat onnettomampia kuin lapsettomat.

Aina välillä, kun on tarpeeksi tiukkaa, mielessä häilähtää kateus lapsettomia ystäviäni kohtaan. FB-statuksista kuulen, mitä lapseton dinkku tekee normilauantaina: käy pitkällä brunssilla, shoppailee kaupungin keskustan pikkuputiikeissa, käy liikuntakeskuksen trendijumpassa ja vetäytyy illaksi viinilasilliselle ystävän luo. Siis ihan tavallisena lauantaina, joka viikko. Yksikin tuollainen päivä olisi ihanaa LOMAA. Aivan ihmeellistä olisi, jos tuollaista elämää voisi viettää joka viikko.

Luin nuo artikkelit ja kyllähän niistä paljon tuttua löytyi, suuntaan ja toiseen.

Erityisesti jäin miettimään tuota suomalaista tutkimusta, joka oli hieman eri linjoilla päätulosten kanssa:

Jos pariskunnalla on ongelmia ennen lapsia, vanhemmuus pahentaa niitä entisestään, osoittaa eräs hollantilaistutkimus. Suomalaistutkimus puolestaan valaa toivoa: joskus käy siten, että suhteeseensa tyytymättömät saavat lapsesta yhteisen projektin ja identiteetin.

Kenenkään lapsen etu ei liene olla vanhempiensa parisuhteen liima tai korjausaine, mutta monesti olen ajatellut, että lasten saaminen on yksi harvoja aikuisiällä olevia mahdollisuuksia (ja pakkoja) kasvaa ihmisenä ja miettiä vielä kertaalleen, kuka on ja mistä on tulossa ja minne menossa.

Joskus voi käydä niin, että tulokseksi tulee jotakin sellaista, johon vanha parisuhde ei taivu.

Mutta tulos voi myös lujittaa yhteen: me olemme vastuussa näistä uusista ihmisistä, heidän elämänsä eväistä, heidän hyvinvoinnistaan, hoitakaamme tätä tehtäväämme yhdessä:

Lastenhoito sijoittui samaan kategoriaan työn kanssa: erittäin palkitsevaa, mutta ei kovinkaan nautinnollista. Tutkijat huomauttavat, että vanhempien kannattaa olla itselleen armollisia: vaikka lasta rakastaisi valtavasti, voi lapseen liittyviä velvollisuuksia inhota. Samaan tapaan kuin voi rakastaa ruokaa, mutta inhota kokkaamista ja tiskaamista.

Jos Taloustutkimus sattuisi soittamaan maanantaiaamuna kesken pukemisurakan, onnellisuusmittarini voisi olla melko alalukemissa. Mutta jos samaa kysytään lauantai-iltana lasten mentyä nukkumaan, tiskikoneen hurratessa,  puolison hieroessa hartioitani ja viinilasin odottaessa pöydänkulmalla, summa summarum olisi plussalla:

Näyttäisi siis siltä, että lapsellisten onni ei näy arkipäivässä. Vaikka vanhemmat vastaisivat vuoden jokaisena päivänä olevansa onnettomia, vuoden lopussa he kokevat tai luulevat, että vuosi kokonaisuutena oli onnellinen. Tutkijoiden mukaan osasyy vastauksille voi olla se, että yhteiskunta painostaa vanhempia kertomaan, että he rakastavat vanhemmuutta.

Hmm. Onko näin? Uskaltaisinko sanoa, että en rakasta vanhemmuutta? Uskaltaisitko sinä?

Myös ajatus takautuvasta onnesta on tuttu:

Tämä ei kuitenkaan poista kokonaan sitä tosiseikkaa, että lapsi ilmeisesti tekee onnelliseksi jollakin tavalla, jota ei voi mitata lyhyen aikavälin onnellisuustutkimuksella. Lapsellisten onni on myös takautuvaa. Se, että lapsi oksentaa irtokarkkeja auton takapenkillä tuntuu siinä hetkessä hirveältä, mutta voi vuosien kuluttua muuttua tapahtumaksi, jota muistellaan jo varttuneen lapsen kanssa yhdessä nauraen.

No plöh. Hieman lattea lopetus aiheen käsittelylle. Tuoko nyt sitten riittäisi kahdenkymmenen vuoden urakan motivaatioksi?

Lisää sisältöä teemaan toi sattumalta löytämäni Vau.fi -palstan artikkeli, jossa teemaa käsiteltiin jakamalla onnellisuus hedoniaan, joka on välitöntä nautintoa ja eudaimoniaan, syvään nautintoon.

Lapset tuottavat eudaimonisia hetkiä ja synnyttävät merkityksellisyyttä elämään. Lasten kanssa leikkiminen voi esimerkiksi aiheuttaa läsnäolon tunteen. — Eudaimoninen onnellisuus eroaa hedonian tuottamista onnen hetkistä oleellisesti. On aivan eri asia katsoa mukava elokuva perheestä kuin kokea oman lapsen kasvavan omien tekojen tähden kohti aikuisuutta.

Hedonistisia nautintoja pitää olla aina enemmän, jotta ne tuottaisivat onnellisuutta. —Hedonian rooli on meidän yhteiskunnassa ylikorostunut. Hyvä elämä ei kuitenkaan synny suklaan syömisestä, seksistä ja alkoholista. Nautinto on arvokas osa onnellisuutta, mutta painopiste ei saisi olla aistinautinnoissa. Hyvä elämä syntyy, kun pystyy liittämään jokapäiväisen toiminnan itseään suurempiin asioihin.

—Lapset eivät tuota hedonistisia aistikokemuksia, joten lapset eivät tee vanhempia onnelliseksi. —Niitä ei hankita siksi, että vanhemmat olisivat hyvällä tuulella päivittäin. Lapset ovat jotain sellaista, mitä voi rakastaa enemmän kuin itseään.

Ei ihan mutta melkein

Täällä taas. On ollut kirjoitustaukoa, vähän tahtomattakin. Pitäisi kai hankkia aipädi, aiphouni tai joku muu tämän maailmanajan laite, jolla voisi kirjoittaa sillloinkin kun on vain pieni hetki aikaa. Tämä vanhanaikainen käynnistä kone > odota vartti > istu alas juuri tämän pöydän ääreen -malli kun ei oikein sovi tähän elämäntilanteeseen.

Tervehdyttiin sitten. Pikkuveli ehti sairastaa melkein kuukauden. Sai samalla kaksi hammastakin ja oppi -vihdoin viimein- kääntymäänkin, juuri  8 kk -päivänään.  Nyt rullailee jo vauhdikkaasti sohvan alta kuusen luokse. Ja  tavoittelee jo kovasti äiti-sanaa. Tuossa nukkumaan mennessä kovasti hoki ä-i-tä, ä-i-tä….

Joulusuunnitelmat etenivät siten, että vietämme joulua kotona ja Miehen vanhemmat ja sisar ovat tulossa meille, mutta yöpyvät joitakin öitä meillä ja joitakin muualla. Että ei tule ihan viikkoa putkeen seitsemän ihmisen kimppakämppää.

Tämä vaikuttaa ihan hyvältä kompromissilta. Keskusteltiin Miehen kanssa joulunvietosta moneen kertaan, ja varsinkin siitä, että vaikka meillä on kova tarve rauhoittaa joulunaikaa ja varsinkin siihen liittyvää valmistelua ja rampppaamista, haluamme kuitenkin tarjota lapsille ja isovanhemmille mahdollisuuksia yhdessä oloon. Se kun on näille molemmille tahoille silminnähden tärkeää JA nyt isovanhemmista ON vielä viettämään joulua lastemme kanssa.   Voi olla että ihan muutaman vuoden sisällä tulee sekin aika, kun heidän voimansa eivät tällaisiin juhliin enää riitä.

No, sitten sattui että anoppi soitteli ja varmisteli, että mitä me oikein aiomme tehdä jouluna, kun ei oikein saa poikansa puheista mitään selvää. Kerroin hänelle, että periaatteessa olisi siis vuorovuosisysteemimme mukaisesti aika mennä äitini luo, mutta koska hän oli juuri meillä kolmisen viikkoa, emme taida olla lähdössä sinne päin. Ja koska emme taida jaksaa lähteä yhtään minnekään, taidamme olla kotona. Ja että he ovat kyllä tervetulleita meille, mutta koska kotimme on niin kovin pieni, emme varmaankaan voi viettää joulua täällä meillä koko porukalla yötä päivää kovin pitkään. Että jos heillä olisi mielessään jokin toinen paikka, missä he voivat osan aikaa yöpyä, niin se olisi paikallaan. Siihen anoppi: Voi voi kun kukahan meillä jaksaisi pakata. Ja kun ei tuosta ajokelistäkään tiedä.  Vedin henkeä ja sanoin: jos nyt mietitään, kenen meistä on helpointa ja kenellä meistä on  eniten aikaa matkustaa, niin kyllä se minusta tuntuu, että teillä on …

Puhelun jälkeen vannotin Miestä, että puhuisi äitinsä kanssa suorempaan. Ei ole kovin mukavaa, että koska Mies ei uskalla sanoa äidilleen asioita, anoppi joutuu lopulta kyselemään niitä minulta – ja sitten minun on sanottava ne, ja sekös miniästä mukavan tekee.

Nyt vain jännitän lahjashow’n onnistumista.  Lokakuussa kirjoittelin lahjalistan ja annoin sen kälylleni,  joka  lupasi jakaa sen äitinsä kanssa. Anoppi soitteli noin kuukausi sitten ja pyysi, että esittäisimme joitakin lahjatoiveita. Olin ihan ymmälläni:  eikö lista ollutkaan tavoittanut häntä?Kyselin kälyltä – hän meinasi että joo, kyllä hän on sen lukenut äidilleen, mutta äiti ei tainnut kirjoittaa siitä mitään ylös. Pyysin, että josko lista toimitettaisiin nyt anopille sitten vaikka sähköpostitse.

Viikko sitten puhelin soi uudelleen, ja anoppi kyseli, mitä hän voisi hankkia esikoiselle lahjaksi. Kerroin, että olemme nimenneet kaksi toivelahjaa, jotka olivat siinä listassa, että jospa vaikka jakaisivat ne kälyn kanssa. -Niin, siinä oli se peli, mutta kun ei niitä täältä saa... Voi herran jee! Mitähän ihmettä sellaista olisin voinut listaan laittaa, jota saisi pienestä kylästä, jossa on kaksi kauppaa, yksi ässä ja yksi koo? Suklaata? Sehän se just on se idea, että lahjojen eteen näkee vaivaa: käy naapurikaupungissa tai tilaa postitse tai netistä… Kyse ei edes ole mistään harvinaisuudesta, vaan sellaisesta pelistä, jonka saa Anttilan tai Höpöhallin nettikaupasta, joita hän käyttää muutenkin sujuvasti pörrösukkien ja paituleiden tilaamiseen.

Tämän lisäksi anoppi vielä jatkoi: Jos paketteja tulee enemmän, niin mitä sinä teet? Laitatko sinä ne roskiin?

Voi Pyhä Jysäys.

Pidin pienen tauon ja sanoin: Ei, en laita niitä roskiin.

(VAIKKA KIUKUTTI KAMALASTI)

Kysyin, miksi hän haluaisi antaa enemmän lahjoja. Sanoin, että itsetehtyjä pehmeitä paketteja saa toki olla, mutta mitään tavaraa emme oikeasti tarvitse. Sitä meillä on jo niin paljon. Ja että emme halua opettaa lapsia siihen, että lahjojen määrä on joulussa tärkeintä.

Vastausta en tietenkään saanut.

Nyt esikoisella on kolme lahjatoivetta: legoja, kamera ja huuliharppu. Toivottavasti lahjojen antajat osaavat kunnioittaa pienen toiveita.

—-

Olimme tänään koko perheellä kaupungilla. Emme oikeastaan ostoksilla, vaan jouluvaloja, joulutoria ja jouluvilinää katselemassa. Tapasimme hyörinässä ystäväpariskunnan – lopen uupuneina. Äiti ihmetteli, mitä hankkia lapsilleen, joilla on jo kaikkea. Ja mitä äidilleen, joka ei halua mitään.

JOSPA VAIKKA EI MITÄÄN, teki mieleni sanoa.

Samalla ystävä jatkoi: Ja  kun tuo mies ei aio ostaa minulle mitään!

Minä vastasin, että minä taas en halua mitäänItse asiassa minua pelottaa, mitä pukki tuo. En nimittäin halua mitään krääsää tähän taloon.

—-

Anopin lahjalistaan kirjoitin miehen toiveeksi Rakennusmaailma-lehden. Vähän aikaa sitten saimme ilmoituksen: Teille on tilattu Tuulilasi lehti.

Aika läheltä, eikös joo! Toivottavasti saadaan pian sitten tilille rahat siihen uuteen autoonkin.

Itselleni nimesin toiveeksi Avotakka-lehden. En yhtään ihmettelis, vaikka laatikkoon tulisi Eläinmaailma.

Minä suojelen sinua kaikelta

… mitä ikinä keksitkin pelätä, kuten …

Kärpäsiltä: Äiti. Täällä pörrää joku! Äiti, tule ajamaan se pois!

Ja sen lisäksi koko joukolta asioita, joista et vielä tiedä mitään:

Väkivallalta. Luemme yhdessä iltalukemiseksi Melukylän lapsia. Siinä yksi luku päättyy sitten, että tytöt lähtevät ajamaan kepposen tehneitä poikia takaa ja uhkaavat antaa pojille selkään, kunhan vain saavan nämä käsiinsä. Pöpöläinen kysyy ihmeissään: Mitä ne aikovat antaa pojille?

Selitän: Kun on oikein oikein vihainen, eikä enää tiedä mitä tekisi, niin silloin voi tulla sellainen olo että … ja jään takeltelemaan sanoissani.

Pyytää anteeksi?, ehdottaa Pöpöläinen. No, oikeastaan tyttöjen teki mieli lyödä poikia, tarkennan. Kerron kuitenkin, että se olisi väärin, sillä ei toisia saa lyödä, vaikka olisikin vihainen.

Tuli vain mieleen, miten ikinä voin lukea lapselleni Eemeliä. Sehän on täyttää kotiväkivaltaa koko kirja. Isältä pojalle, veljeltä siskolle.

Kiusaamiselta. Terassikauden taas alettua naapurin lasten kanssa tulee leikittyä päivittäin. Meillä on kulmakunnan mukavin leikkipiha, ja vielä leikkimökkikin. Pihallamme onkin harva se päivä kolmesta neljään naapurin lasta leikkimässä.

Se yksi Monni osaa kuitenkin kiusata. Tai siltä se ainakin näyttää silloin kun leikit koostuvat vankilaan telkeämisestä, piiloon juoksemisesta, leikkimökin oven kiinni pitämisestä, hiekan päälle kaatamisesta ja lelujen riistämisestä.

Kiukuttaa ja harmittaa,  kun näkee Pöpöläisen juoksevan muiden perässä huutaen: Minä haluan leikkiä teidän kanssanne, ja Monnin juoksevan muita lapsia komentaen: Pöpöläinen on poliisi, kaikki piiloon!

Puutun tilanteeseen, vaikka muut vanhemmat eivät puuttuisi. Mutta alkaa ottaa aivoon, että joka leikkikerralla saan olla sydän kurkussa ja natseilla yksinäni. Mitä oikein voisin tehdä?

Kuoleman surulta. Tähän saakka en ole osannut puhua Pöpöläiselle kuolemasta. Välittömään perhepiiriin kuuluvia läheisiä ei ole onneksi kuollut vielä Pöpöläisen elinaikana. Edes kuolleesta isästäni en ole osannut Pöpöläiselle puhua, eikä Pöpöläinen ole koskaan edes kysynyt, missä isäni on tai missä toinen ukki on.

Viime viikolla läheisin naapurimme, jokapäiväisissä tekemisissä kanssamme ollut vanha pappa kuoli. Vaikka me aikuiset suremme, Pöpöläinen ei osaa häntä surra. Olemme kuitenkin puhuneet moneen otteeseen siitä, että pappa tuli sairaaksi, joutui sairaalaan ja kuoli. Ja että pappa ei tule enää takaisin. Mihin pappa sitten menee, kysyi Pöpöläinen. Ne osat ihmisestä, jotka kuolevat, laitetaan arkkuun ja haudataan maan alle. Ja ne osat, jotka eivät kuole, kuten ajatukset, ne menevät taivaaseen, selitin.

Huh, tästä teemasta taitaa vielä riittää puhuttavaa toisellekin kerralle.

Ajankulua

Laskettu aika on takana päin, edessä laskematon.

Yliajalla siis mennään. No, ei vielä sen enempää kuin kolmatta päivää.  Olen vain jo  kuukauden odottanut tämän vauvan saapuvan hetkenä minä hyvänsä.

Joskus kolme viikonloppua sitten olin jo varma, että tämä on viimeinen viikonloppu jonka vietämme tällä porukalla. Eipä ollut, eipä sitä seuraavakaan eikä sitä seuraava. Ja huomenna on taas perjantai.

Toissa viikolla olin varma, että ei päästä edes Pöpöläisen lukemiin (39+1), mutta siitä on tultu jo komeasti ohi.

Sitten odotin  Pöpöläisen syntymäpäivää – tuleeko Hillo edellisenä päivänä, samana vai seuraavana?

Myös isovanhemmat odottavat. Jäivät synttäreiltä meille kyläilemään, toivoen että heitä tarvittaisiin piakkoin lapsenvahteina.  Jotenkin jäi sopimatta, mihin saakka isovanhemmat päivystäisivät.  Viikko tässä on sitten huushollattu samaa pikkutupaa.  Ja olemme saaneet ihmissuhteetkin taas vaihteeksi sen verran solmuun, että mummi ei uskaltanut sanoa että haluaisi lähteä jo kotiin eikä Mies uskaltanut sanoa, että se sopii. Ja kun Miniänä kerroin, että voivat toki lähteä ja me kyllä pärjäämme Tädin ja ystävien avulla, vaikka lähtö sairaalaan tulisi keskellä yötä, niin Mummi otti nokkiinsa ja kehitteli päässään, että  nyt heidät ajetaan pois.

Ja samaan aikaan huomaan miettiväni, syntyykö tämä lapsi edes elossa. Potkiihan se nyt reippaasti, mutta entäs jos jonakin aamuna liikkeitä ei vaan enää tunnu?

Jos yliajalla rappeutunut istukka irtoaa  ennen synnytystä?

Ja jos synnytyssaliin päästään, kiristyykö napanuora liian tiukalle synnytyksessä?

Ja jos lapsi syntyy elossa, kuoleeko se  kätkytkuoleman ristiäispäivän aamuna?

Ja  niin edelleen, ja niin edelleen. Miksi siinä Hesarissakin piti juuri nyt kirjoittaa kohtukuolemista? Ettei vain juuri siksi, että meillekin käy kohta niin.

Maailma on pelottava paikka.

Synnytyssuunnitelmia

Laskettuun aikaan on enää 9 päivää, ja koska Pöpöläinen otti ja syntyi viikkoa etukäteen, toivon ja oletan Hillonkin tulevan purkistaan ulos ennemmin etu- kuin jälkikäteen.

Muutamana yönä on juiminut sen verran makeasti jalkoja, selkää ja vatsaa, että oletan laskeutumisen ja avautumisenkin olevan jo käynnissä. Tosin päivänvalossa oireet katoavat, joten voihan se olla, että kaikki on vain vanhan kuoppaisen patjan syytä…

Toissayönä varoin herättämästä Miestä, jotta hän ei ryhtyisi turhaan jännittämään, miten tilanne etenee. Jossakin vaiheessa totesin hänen kuitenkin kuuntelevan ähinääni ja kerroin, että supistaa. ”Ole hiljaa, mun pitää saada nukkua,” ärisi uninen ääni.  Joopa joo, pitäiskö lähteä salaa taksilla Kätilöopistolle ja soitella sitten kahdeksan aikaan, että heräähän nyt töihin ja koukkaa matkalla tänne katsomaan vauvaa…

Viime yönä juimi taas astetta kovemmin, enkä  nyt antanut siipan enää nukkua. Tilasin hierontapalveluita ja jyväpussien kuumennusta.  Mutta niin vain särky kuitenkin lakkasi ja uni tuli vielä meille molemmille.

Ja nyt, nyt ei taas tunnu missään.

Viime kerran synnytysmuistot ovat pyörineet päässä joitakin viikkoja. Päällimmäisenä mieleen jäi uskomaton kipu, kyyttömyys toimia millään tavalla ja hyvin vähäiset voimat puhua tai ilmaista omia tunteita tai tiloja. Epiduraalin saanti lykkääntyi ja lykkääntyi, koska avautumisvaiheen kätilö pelkäsi synnytyksen hidastuvan ja puhui ”lapsen edusta, jota täytyy ajatella ensin”.

Tuota mantraa ”lapsen edusta” olen kyllä ihmetellyt tämän kolme vuotta. Millaista etua saatiin siitä, että äiti oksenteli, ei voinut liikkua, oli välillä tajuttomana kipushokissa ja lopulta liian väsynyt ponnistamaan, jolloin Pöpöläisen sydänäänet romahtivat? Nopealla imukuppiulosautolla lapsi saatiin kuitenkin vahingoittumattomana ulos. Tosin velttona, sinisenä ja vain viiden pisteen vauvana.

Synnytystä seuraavana päivänä kätilö vain toisteli,  että ei uutena ihmisenä osannut ihan tehdä kaikkia päätöksiä itse vaan joutui hyväksyttämään niitä muilla kätilöillä, mutta että kaikki tehtiin lapsen parhaaksi. Mieleeni jäi erityisesti se, että kätilö sanoi, että hän ei tajunnut minun olevan kipeä, kun en edes itkenyt….

Jos on vaikea hengittää, puhua ja pysyä tajuissaan, itkeminen olisikin aika paljon vaadittu.

Synnytyssuunnittelukeskustelussa  kaadoin kaikki kysymykseni kätilöharjoittelijaparan niskaan, joka suositteli session päätteeksi käyntiä synnytyspelkokeskustelussa. Siellä kerroin taas jälleen kaiken, ja minua kehotettiin tapaamaan synnytyksessäni mukana olleita kätilöitä.  Pala nousi kurkkuun. Sitä avautumisvaiheen kätilöä en kerta kaikkiaan haluaisi tavata enää ja joutua jälleen juupas-eipäs -keskusteluun siitä, mitä oli tapahtunut ja millä tarkoituksilla. Mahdollinen väittely ”tein kaikki niin hyvin kuin vain sillä hetkellä osasin” -kantaa edustaneen kätiön kanssa ei todellakaan helpottaisi pelkojani. Sovimme kuitenkin tapaamisen ponnistusvaihetta hoitaneen kätilön kanssa.

Tällä viikolla olin sitten tapaamassa tätä ponnistusvaiheessa mukana ollutta kätilöä. Keskustelustamme jäi hyvä ja rauhallinen mieli. Sain kuulla sen, mitä koko ajan olin toivonutkin: että kaikki ei edellisessä synnytyksessä mennyt niin kuin olisi ollut tarkoitus,  ja että näin ei tarvitse tapahtua toista kertaa. Avautumisvaihetta hoitanut kätilö oli ammatissaan tuore ja vasta perehtymässä. Pidempään talossa työskennelleen kätilön ei tarvitsisi hyväksyttää päätöstä kivunlievityksestä muilla kätilöillä ja synnytyslääkärillä, vaan voi päättää asiasta itse äidin voinnin perusteella. Ja että minun tapauksessani, avautumissenteillä, supistusten tiheydestä  ja kivun voimakkuudesta johtuen,  olisi ollut aivan mahdollista antaa epiduraali jo useita tunteja aikaisemmin siinä vaiheessa, kun aloin ensi kertaa pyytämään ilman, että olisi tarvinnut pelätä supistuksien vähemistä.

Ja että synnytyksessä tulleet ongelmat kuten pidentynyt synnytys, sydänäänien romahtaminen ja imukuppiulosauttoon päättyminen eivät johtuneet epiduraalin käytöstä vaan siitä, että se annettiin liian myöhään. Olimme Pöpläisen kanssa kivuliaasta urakastamme johtuen yksinkertaisesti lopussa. Paitsi kivunlievitystä, epiduraali tuo joillekin synnytykseen myös vauhtia. Näinhän kävi itse asiassa minullekin: kun kroppa rentoutui edes hieman, alkoi  vihdoin tapahtua.  Kun  puudutusta annettaessa kohdunsuun oli vain 3,5 senttiä auki, puolitoista tuntia myöhemmin se oli jo 8 senttiä auki ja kaksi tuntia puudutuksesta pääsimme jo ponnistamaan.

Ja että nyt, kun kansiossani on nyt keskustelujen perusteella täytetyt synnytyspelkokaavakkeet ja synnytyssuunnitelmat, kaikkien kätilöiden pitäisi kunnioittaa toivettani riittävän ajoissa annettavasta kivunlievityksestä. Riittävän ajoissa annetun kivunlievityksen sekä sen tekijän, että että olen synnyttämässä toista kertaa, pitäisi johtaa siihen, että tämä synnytys olisi ensimmäistä lyhyempi ja helpompi.

Tähän haluan nyt uskoa. Että kaiken ei tarvitse mennä uudelleen samalla tavalla tai jopa pahemmin. Että kumpikaan meistä, lapsi ja minä, ei olisi vaarassa vahingoittua sen takia, että olen niin uupunut.  Että en ole menossa taistelemaan samaa taistelua  uudelleen, vaan tällä kertaa kaikki voisi mennä vähemmän kaoottisesti.  Että voisin olla itsekin synnytyksessä läsnä. Että vaikka pystyisin puhumaan, liikkumaan ja olemaan tajuissani.

Siinäpä synnytyssuunnitelmaa kerrakseen.