Archive for the ‘kohellusta’ Category

Mutku mä halusin

Kimpaantuneena työnantajani joustamattomuudesta lyhennetyn työpäivän tai edes etätyön suhteen aloin etsiä uutta työtä.

Juuri kun olin saanut listattua itselleni mitä oikeastaan työelämältä hainkaan, näin veret seisauttavan ilmoituksen, jossa unelmaduunini etsi puolipäivästä tekijää.

Siis mitä! Se mitä olen 11-vuotiaasta saakka halunnut tehdä. Se, mistä olen piirtänyt iltaisin kotona lapsena  kuvia.

JA mitä ihmettä? Puolipäiväisenä: tällä alalla kun ei ole koskaan muita kuin 120% paikkoja kurjalla palkalla.

****

Hain,

pääsin haastatteluun

ja tulin jaetulle kakkossijalle.

***

Ja minulle kerrottiin, että olimme yhtä hyviä, ja minä olisin ollut ”varma valinta”, mutta se toinen oli kuulemma osoittanut enemmän innokkuutta työhaastattelussa.

MITÄÄÄÄÄÄÄÄ? Enkö minä yrittänyt tuoda sitä monin tavoin haastattelussa esille? Soitin, kun oli soittoaika. Tein erittäin paljon töitä työhakemuksen suhteen. Kerroin ja perustelin, että tässä yhdistyvät kaikki mitä työelämältä haluan. Kerroin olevani valmis irtisanoutumaan kokopäiväisestä vakkariduunistani tämän tehtävän takia.

Olin kuulemma ollut niin rauhallinen ja hallittu, että tämä intoa puhkuva kilpaveikkoni oli sitten tuntunut paremmalta valinnalta tähän tehtävään.

Minä kun koko ajan luulin, että se, että jos on hokemassa ”tämä paikka on luin luotu minua varten”, ” tämä on se mitä olen aina halunnut tehdä”,  ”näen itseni tässä tehtävässä” niin silloin tulee nauretuksi pois pelikentältä. Että jos päällimmäiseksi tarjoaa omaa hinkuaan  MUTKU MÄ HALUUN, niin silloin on todennäköisesti hyvin vähän muita valttikortteja ja todellisia pelimerkkejä.

VOI VITALIS.

Nyt kyllä harmittaa. 

Eikä niitä toisia paikkoja tule, älä yritä sanoa sitä.

Näitä ei oikeasti ole. EI OLE. Puolipäiväisinä.

Pölhöuhma

Jatkoa edelliselle.

Oli kuuma kesäpäivä, ja saimme kutsun puolitutuille naapureille leikkimään kahden samanikäisen tytön kanssa. Kahden tunnin aikana Isoveli

  • rikkoi vesiliukumaton. Oli ehtinyt kierittämään vesijohdon liitintä sillä seurauksella, että maton muovinen suulake meni kierteelle ja räjähti, kun vesihana aukaistiin ja tukos täyttyi vedellä. Eikä suostunut pyytämään anteeksi.
  • tunki kätensä juomavesikannuun (olisi halunnut tarttua jääkuutioihin)
  • juotuaan mielestään tarpeeksi kaatoi oman lasinsa jämävedet takaisin yhteiseen kannuun
  • kun oltiin syöty ja odotettiin että muutkin lapset päättäisivät ruokailunsa ja voitaisiin poistua pöydästä, karkasi neljä kertaa uima-altaalle
  • lähtiessämme paukutteli eteisen lasi-ikkunoita kaksin käsin siihen malliin että tulipahan nyt testattua, ovatko turvalasia.

DIAGNOOSI= SILKKAA PÖLHÖILYÄ, oikein parasta a-ryhmän idiotismia.

Voi helvetti että otti päähän. Vieraskoreus esti että en huutanut kiduksiani rikki.

Samaan aikaan kaksi samanikäistä tyttöä istuu vierekkäin ja värittää yhteistä värityskirjaa. Kinaa tulee korkeintaan siitä, että ”ton käsi osuu muhun”….

Lähtiessä en voinut muuta sanoa kuin

Kiitos ja anteeksi.

Juhlahumua

Olipa kerran yhdet ristiäiset.

Ristiäispäivän aamuna talo on täynnä maakunnista saapuneita sukulaisia aamupalalla. On mummu, jonka tukka pitää laittaa ja joka uskoo, ettei kukaan osaa hoitaa vauvaa häntä paremmin. Mummi, joka hermoilee Ukin kyvyttömyydestä pukea itseään. Ukki, joka särkee lasisen lukulampun lastenhuoneen lattialle tuhannen pirstaleiksi. Täti, jonka tuloa ei kukaan muistanut ennen kuin hän ilmestyi ovelle. Kummitäti, joka tekee koulutyötään loppuun keskellä hulinaa ristiäispäivän aamuna. Toinen kummitäti, jolla on jalka paketissa ja jonka hakemisesta tulee aamun tärkein asia. Täti, joka tulee paikalle krapulaisena, ja tädin mies, joka haisee kuin rankkitynnyri.

Mieti, millainen säpinä on perheessä juhlapäivän aamuna, kun on syötävä, puettava, laitettava tukka, suoriuduttava juhlapaikalle ajoissa.

Ja kerro tuo säpinä noin kymmenellä.

Äiti tsemppaa itseään. ”Nämä ovat sitten viimeiset suuret perhejuhlat ennen meidän poikien rippijuhlia”.

Opetukset

a) varaa juhlapaikka kuukausia etukäteen. Jopa ennen kuin lapsi on syntynyt.

b) älä usko että osaat ja jaksat tehdä kaikki tarjottavat itse ja säästät sillä muka rahaa. Kylmäsavuporo on muuten helvetin kallista.

c) älä ainakaan usko että jaksat kuskata kaikki tarjottavat  juhlapaikalle itse ja valmistaa juhlapaikan itse ja juhlia sen jälkeen seuraavana päivänä

d) älä todellakaan luule että kahvinkeitto ja kahvipöydän täydentäminen sujuvat juhlan lomassa juhlaväen voimin, mummojen avulla. Palkkaa paikalle joku keittiön emännäksi.

e) suunnittele, miten vieraat pääsevät juhlapaikalta junalle/bussille niin, ettet itse joudu viemään heitä asemalle kesken juhlan useita eri kertoja

f) pidä varasi, ettet jää yksin siivoamaan päivän päätteeksi

g) ole kiitollinen kaikille avusta

h) käyttäydy ihmisiksi, vaikka isovanhemmat vieroksuvat lapselle annettua nimeä ja alkavat käyttää hänestä toista nimeä

”Ensi kerralla sitten joko ilmoitetaan lapsen nimi kaavakkeella maistraattiin tai tilataan pitopalvelusta ihan kaikki tarjoilijaa myöten”, vannoo Äiti.

”Nämä on niitä juhlia, joista ei oikein voi jättää sukulaisia pois”, huokaa Isä.

Rapatessa roiskuu

Täällä on mopo karkaamassa käsistä arjen hallinnan suhteen. Siitä kertovat muutamat pienet sattumukset parin viime viikon ajalta:

Tapaus 1

Mies lähtee töihin, minä jään vielä pukemaan Pöpöläistä ja itseäni. Tarkoitukseni on viedä lapsi hoitoon ja ehtiä neuvolalääkärin vastaanotolle. Kun olemme valmiit, alan etsiä auton avaimia. Ja sitten vara-avaimia. Kumpiakaan ei näy. Soitto miehelle: siellähän ne ovat hänen taskussaan  kaukana kotoa. Enää varttitunti lääkäriajan alkuun.

Äkkiä naapuriin, onkohan siellä ketään kotona? Naapuri on suihkussa, mutta lupaa lähteä heittämään meitä hoitoon ja lääkäriin, vaikka on itsekin myöhässä omista menoistaan.  Hoitotäti ihmettelee, kun tuikkaan lapsen ovenraosta sisälle ja häivyn saman siliän tien. Hyvää huomentakin jää kesken. Vasta lääkärissä muistan, että taksejakin on olemassa.

Illalla Pöpöläistä naurattaa: Isi otti kaikki auton avaimet.

Tapaus 2

Mies vie lapsen hoitoon aamulla töihin lähtiessään. Vannotan, että muistaa ottaa autoon mukaan vaunut ja muistaa jättää ne hoitotädille jotta pääsemme Pöpöläisen kanssa kaksi kilometriä ylämäkeä kotiimme. Puolilta päivin Mies soittaa: Unohdin ne vaunut tänne auton takakonttiin. Soitto hoitotädille: Oisko sulla vaunuja lainata iltapäivällä? Kun menen hakemaan Pöpöläistä, lapsi nauraa: Isi unohti vaunut

Tapaus 3

On maanantaiaamu, kiire töihin. Miehen työavaimia ei löydy ei sitten mistään. Viimeisin muistikuva avaimista on, että ne on nähty Pöpöläisen kädessä lauantaina. Alkaa kovistelu: Missä ne nyt ovat? Mihin olet laittanut ne? Niihin ei saa koskea!!! Pöpöläinen neuvoo surkeana: ne ovat siinä avainpurkissa portaiden vieressä. Lasta kiikutetaan purkille ja osoitellaan: Katso nyt, eivät ole, mihin olet ne jättänyt? Koko koti pengotaan metrin korkeudelta. Kaikki vedetään mullin mallin. Sitten Mies kysyy minulta: Oletko varma, että ne eivät ole sinun takin taskussasi? Hymähdän, sillä olen tietenkin katsonut takkini taskut jo kertaalleen. Sitten kuitenkin mieleen juolahtaa jotakin…. enkös vain piipahtanut lauantai-iltana ulkona se yksi toinen takki päälläni…. Sujautan käteni takin taskuun: Siellähän ne avaimet ovat!

Pöpöläinen on helpottuneen näköinen ja riemuitsee avaimien löytymisestä. Pyytelemme vuolaasti lapselta anteeksi syytöksiämme.

Lapsi ei illalla kommentoi asiaa enää mitenkään. Minua sen sijaan hävettää vieläkin.

Tapaus 4

Matkalla töihin puhelin soi, hoitotäti soittaa. Kummeksun ja vastaan. Linjalta kuuluu heti kysymys:  – Onkohan sulla miehesi kännykkä mukana?

Miesparka oli töihinlähtöni jälkeen saanut, taas kerran,  kääntää joka paikan etsiessään, tällä kertaa, kännykkäänsä. – No en tietenkään ole ottanut sitä mukaani, vastaan.   – Nehän ovat aivan eri näköiset ja kyllä minä ne erotan, miksi se nyt olisi mulla mukana?

Mutta kurkistin laukkuuni kuitenkin: ja siellähän se oli. Voi perhana. Miten pöljä voi ihminen olla?

Tapaus 5

Sovitaan hoitotädin kanssa, että Pöpöläistä tullaan hakemaan kolmelta, ja että lapsi olisi jo puettuna ja ulkona valmiina, sillä klo 15.15 on neuvola. Kolmelta hoitotäti soittaa:  – Onko suunnitelmiin tullut muutoksia? Ollaan tässä ulkona odottamassa, eikä kukaan ole vielä tullut hakemaan.

Lupaan kysellä asiaa Mieheltä.

Heti tämän jälkeen huomaan, että kännykkään on tullut mieheltä viesti: Olen vielä kaukana, en ehdi kolmeksi…

Soitto hoitotädille: – Nyt ei ehditä kolmeksi enkä tiedä, milloin ehditään.

– No, mitäs me nyt tehdään, kyselee hoitotäti, ei me täällä pihalla enää viihdytä pitkään. – No, menkää sisälle, neuvon. -No, mites sitten sen neuvolan kanssa, kyselee hoitotäti ällistyneenä.- No, se jää nyt tältä kerralta väliin, huokaisen.

Ja soitan vielä monta puhelua…

Hoitotädin kummasteleva äänensävy jäi  jotenkin lähtemättömästi mieleen.

Hillittömät bileet

Oltiinpa naapurintytön 3-vee synttäreillä. Kun viisi samanikäistä reikäpäätä pääsee sokerihumalaan, meno on karmeaa.  Lyhyen ajan sisällä tapahtui seuraavaa:

-synttärisankari jäi jumiin leikkimökin yläkertaan, ei päässyt yksin tikasportaita alas eikä saanut leikkimökin ovea sisältä päin auki

– koko synttäriseurue (lapset siis) lukitsivat itsensä leikkimökkiin, eivätkä saaneet leikkimökin ovea sisältä päin auki (miksi hitossa siinä ovessa ei ole kahvaa!)

– pienin vieras tavattiin lukitsemasta itseään työkaluvarastoon. Oli jo vetämässä ovea perässään kiinni mairea hymy kasvoillaan. Sielläpä olisi hetken päästä ollut varmassa tallessa mattoveitsen, ruuvien, naulojen ja monen muun mielenkiintoisen tavaran kanssa.

– pihaportin havaittiin olevan sepposen selällään ja yhden vilkkaimmista lapsista kadoksissa. Säntäilyn, joukkojen liikekannallepanon ja huutelun jälkeen kadonnut löydettiin syömästä raffeleita tarjoilupöydän äärestä. Epäselväksi jäi, oliko kadonnut ollut hetkeäkään kadoksissa vai oliko jo ehtinyt juosta talon ympäri takapihalle.

– kaksi vieraista innostuivat kiskomaan samaa lahjanarua. Narunveto sai myös uuden käänteen, kun toinen vieraista kietoi lahjanarun kaulansa ympärille ja toinen veti siitä täysillä.

– loppujuhlista pari vierasta kaivoi pihan periltä vanhoja listanpätkiä, joilla alettiin hutkia toisia. Ai, silmään sattui, juoksi Pöpöläinen kertomaan. Piilotin listanpätkät.

Ja nämä olivat vain niitä yksityiskohtia, joihin itse ehdin/jouduin puuttumaan.

Vielä loppuillastakin, jo kun olimme olleet hyvän aikaa kotona, Pöpöläisellä oli aivan selvästi vaikeuksia rauhoittua. Iltakylvyssä mukula liukastui kahdesti ammeenpohjalle veden alle, tavalla, josta hän ei olisi yksin päässyt ylös. Säikähdimme molemmat aika tavalla. Nukkumaan mennessä minunkin sydämeni hakkasi vielä tuhatta ja sataa.

Koko päivästä jäi kummallinen olo. Muut vanhemmat olivat lähes rauhallisia, porisivat grilliantimien äärellä ja minä tein kolmen metrin pikajuoksupyrähdyksiä milloin tuohon ja milloin tähän suuntaan.  Katseellani skannasin vaaran paikkoja ja yritin puuttua asioihin heti kun ne kärjistyivät.

Muut varmaan pitivät minua hermoheikkona vanhempana, joka ei luota omaan eikä muiden kakaroihin.

No en tasan luotakaan.

Arjen estetiikkaa

Meillähän nämä syömisasiat eivät ole vieläkään siitä yksinkertaisimmasta päästä.

Eräänä aamuna tyhjentelin jääkaapista edellispäivän nuudeleita kompostiastiaamme. Hetken päästä näin Pöpöläisen dyykkaavaan kompostia. Eikös vaan vilpertti ehtinyt kahmaista sieltä pari kourallista ”valkoisia matoja” suuhunsa.

Illalla töistä tullessani sain kuulla, että päivä oli jatkunut samaan malliin. Kohta lapsi oli tavattu vessasta juomasta potastaan. Ei nyt sitä p:aa itseään, vaan oli tiristänyt vessan pikkusuihkusta vettä pottaan ja joi sitä.

Seuraavana päivänä puistossa lapsi hihkui ilosta nähdessään, kuinka saman ikäisellä kolleegalla valui vihreää räkää nenästä. Nam nam, sanoi Pöpöläinen ja osoitti räkätappia.

Tässä pari päivää sitten yritimme saada lapsosta syömään iltapuuroaan. Väsykierroksilla käyvä Pöpöläinen ei olisi enää millään jaksanut keskittyä paikallaan istumiseen. Mies sanoi tietävänsä keinon, millä puuro saataisiin alas, ja katsoi hieman kysyvällä ilmeellä. Arvasin odottaa jotakin tavallisesta poikkeavaa syöttövälinettä. Mies haki kaapista ruiskun. Ja laittoi siihen – vettä.

Kun ruiskulla tirautti vettä Pöpöläisen suuhun, leikistä ihastunut lapsi hyväksyi pari seuraavaa lusikkaa puuroa vastaanpanematta. Kätevää, mutta meni hieman sille lääräys-osastolle, jota olen yrittänyt pitää ruokapöydästä poissa.

Eilen illalla olin sitten yksin syöttämässä iltapuuroa väsymyksestä itkevälle lapselle. Kun mikään muu ei tilanteen tunnelmaa tahtonut parantaa, muistin ruiskun. Ja tällä kertaa, todellakin, ruisku täytettiin puurolla. Iltapuuro katosi ennätysvauhtia, ja kummankin mieli pysyi paremmalla puolella.

Kahvia, kiitos!

Pahoittelen virtuaalihiljaisuutta. Nettielämäni korreloi käänteisesti irl-aktiivisuuden kanssa. (Bongasin tuon niin nuorekkaan sanonnan Elanorin blogista, ja aikani luulin sen tarkoittavan jotakin keskustelukanavaa, vaikkapa jotakin imaginaaristä Irti Rinnasta -Listaa, kunnes minua ystävällisesti valistettiin: In Real Life).

Neljän viikon kesäloman jälkeen on vierähtänyt jo kolme ja puoli viikkoa töissä. Arki jyskyttää raiteillaan kiivasta vauhtia. Joko pitää herätä? Nyt pian junalle! Vieläkin vois juoda yhden kupin kahvia. Näppäimistön takomista. Ah, lounasaika. Lisää näppäimistön takomista. Vieläkö ehtis tehdä yhden jutun? Ei ehdi, pakko lähteä jo kotiin. Tehokasta perheaikaa ulkona ja sisällä, kaupassa, leikkipuistossa, pihalla, ystävien luona. Nyt pitää jo kyllä mennä nukkumaan. Jaksetaanko laulaa loppuun edes Tuu tuu tupakkarullaa ? Simahdus sänkyyn kilpaa Pöpöläisen kanssa.

Arjen tahdista selviytyäkseni olen juottanut itseäni kahvilla. Tunnuslauseena on Drink coffee to do stupid things faster with more energy.

Eräänä päivänä laskin klo 14 aikaan juoneeni jo viisi mukillista pahaa, kitkerää pomoni keittämää kahvia. Aamulla menee kaksi kupillista, ennen kuin saan sähköpostit selvitettyä. Vielä yksi kupillinen ennen lounasta. Lounaan päälle yksi. Sitten vielä toinen vähän ajan päästä. Kolmen aikaan tekisi taas mieli, koska pitäisi vielä jaksaa painaa pari tuntia. Olen pahassa kahvikoukussa. Olen pahan kahvin koukussa.

Termi ”Äidin oma aika” on varmaan jotakin sukua joulupukille, hellekesälle ja virikkeitä saaneille häkkikanoille.