Työnainen

Ensimmäinen kuukausi työssäkäyvän äidin elämää takana.
Ja tiedättekös, kaikki on sujunut hyvin.

Pää pysyy paljon paremmin kirkkaana.

Nautin ”uudesta” omasta elämästäni: toimiston rauhallisista hetkistä ja lounaasta joka ei ole jauhaliharuokaa. Lähes lepään töissä, sillä siellä minua ei tarvita tuon tuostakin erotuomarina.

Ajasta on kyllä aidosti pulaa. Vaikka vuorottelemme puolisoni kanssa lasten viennissä ja noutamisessa, täyttä työpäivää on vaikea saada tehtyä. Matka työpaikalleni kestää tunnin suuntaansa, ja pienemmän hoitoaika päättyy puoli viideltä. Vaikka herään kuudelta, jää työpäivä helposti vähän vajaaksi. Toistaiseksi olen kerännyt negatiivista tuntisaldoa, ja täytyy sitten jonkin ajan kuluttua katsoa, mitä sille oikein teen.

Onnenpotku on, että olen osunut aidosti joustavaan ja pikkulapsiperheen elämää ymmärtämään työpaikkaan.

Jokin aika sitten Väestöliitto julkaisi teesejä työn ja perhe-elämän yhteensovittamisesta.

Todella moni näistä toteutuu tässä uudessa työpaikassani:

http://www.vaestoliitto.fi/perhe-ja-tyo/lapsiperheet/pikkulapsia-perheessa/

Teen viikoittain yhden etäpäivän, joka helpottaa tätä viemis-tuomis-rumbaa suuresti. Käytössäni on liukuva työaika, jota olenkin testannut jo skaalan molemmista päistä. Lyhennettyyn työaikaan siirtyminen on mahdollista, kun niin haluan.

Arki-illat ovat järkyttävän lyhyitä. Jos kotiudumme viideltä ja lasten uniaika alkaa kahdeksalta, siinä välissä ehtii juuri katsoa pikkukakkosen, syödä, leikkiä yhden rupeaman ja sitten onkin jo aika aloittaa iltatoimet. Opettelemme tätä uutta järjestelmällisyyttä elämässämme.

Taidamme kaikki olla luontaisilta taipumuksiltamme rytmittömiä, spontaaneja, mielijohteiden perusteella asioihin ryhtyviä.

Me aikuisetkin olisimme varmaan mieluiten kellottomia ja aikatauluttomia, mutta meissä on jonkin verran sitä velvollisuudentuntoa,jolla saamme arkemme luisumaan hallintaan.

Usein se olen kuitenkin minä, jonka on oltava se järjen ääni ja totuuden torvi, jonka on torpattava illan muut menot, juuri lentoon lähtevät uudet leikkisuunnitelmat tai ne toiveet, joita lapsi pyytää isältään. Vihaan sitä roolia.

Ei. puoli kahdeksan aikaan ei voi enää lähteä pyöräilemään. Kyllä, nyt on lopetettava leikit ja mentävä iltapalalle, vaikka vielä on valoisaa. Hyvä idea, mutta yritetään tehdä se huomenna, jooko.

Isoveli varsinkin laskee usein, montakö päivää on jäljellä vapaapäivään.

Kuva kirkastuu

Juuri tämän haluan nyt muistaa.

Kirkasta lunta. Maaliskuun aurinko häikäisee ja valaisee talven turruttamat kalpeanaamat pölyisessä kodissaan.

Kolmas mukillinen aamukahvia. Kun kaikki lastenohjelmat on katsottu, Hesari selailtu ja kavereiden kuulumiset luettu, on pannun pohjalla on vielä yksi mukillinen kitkeräksi paahtunutta lientä.

Kaikki on tänään vielä mahdollista.  Kaikilla on omat innokkaat suunnitelmansa päivälle. Esikoinen rakentaa omassa huoneessaan viimeisintä keksintöään. Kuopus on tullut aamusuihkustaan, leikkii duploilla ja kuuntelee musiikkia. Olen iloinen ja hyvällä tuulella, virkeäkin. Tänään tartun pitkään odottaneeseen paperipinoon ja saan roinaläjän siivottua yläkerrasta. Soitan kampaajalle, varaan ajan. Leivomme mustikkapiirakan, tai omenapiirakan. Tai molemmat, kuten Esikoinen toivoo. Piirrämme ja opettelemme kirjoittamista. Pelaamme Afrikan tähteä kun pienempi on päiväunillaan.

Onko mulla tänään vapaapäivä? Vapaa päivä. Kaikki ovat onnellisia omasta rauhastaan.

– – –

Vietän viimeistä viikkoa kotiäitinä. Ensi viikolla jatkan taas työelämässä. Uudessa työpaikassa. En siinä toiveitteni paikassa, mutta toisessa, ihan hyvässä varmaankin.

Kaivoin esille vanhat ajatukseni siltä ajalta, kun vielä suunnittelin kotiäidiksi jäämistä. Tänne saakka oli silloin vaikea nähdä:

”Tuntuu kuin puhuisi toisesta maailmanajasta. Siitä, kun ydinvoimasta on jo luovuttu ja maailmanrauha on arkipäivää.”

https://aitiyspakkaus.wordpress.com/2009/10/25/vapaita-pohdintoja/

Nyt, monien vaiheiden jälkeen ollaan tuossa ruudussa. Ihan hyvillä mielin, lopulta.

– – –

Mulla on kakkahätä, huutaa kuopus ja juoksee potalle. Vessasta kuuluu omaperäistä laulua:  Kukan kämmenellä ei pelkää ihminen. Kaikille tilaa riittää ja olen kaksi haa!

Lähden tästä pyyhkimään.

Mutku mä halusin

Kimpaantuneena työnantajani joustamattomuudesta lyhennetyn työpäivän tai edes etätyön suhteen aloin etsiä uutta työtä.

Juuri kun olin saanut listattua itselleni mitä oikeastaan työelämältä hainkaan, näin veret seisauttavan ilmoituksen, jossa unelmaduunini etsi puolipäivästä tekijää.

Siis mitä! Se mitä olen 11-vuotiaasta saakka halunnut tehdä. Se, mistä olen piirtänyt iltaisin kotona lapsena  kuvia.

JA mitä ihmettä? Puolipäiväisenä: tällä alalla kun ei ole koskaan muita kuin 120% paikkoja kurjalla palkalla.

****

Hain,

pääsin haastatteluun

ja tulin jaetulle kakkossijalle.

***

Ja minulle kerrottiin, että olimme yhtä hyviä, ja minä olisin ollut ”varma valinta”, mutta se toinen oli kuulemma osoittanut enemmän innokkuutta työhaastattelussa.

MITÄÄÄÄÄÄÄÄ? Enkö minä yrittänyt tuoda sitä monin tavoin haastattelussa esille? Soitin, kun oli soittoaika. Tein erittäin paljon töitä työhakemuksen suhteen. Kerroin ja perustelin, että tässä yhdistyvät kaikki mitä työelämältä haluan. Kerroin olevani valmis irtisanoutumaan kokopäiväisestä vakkariduunistani tämän tehtävän takia.

Olin kuulemma ollut niin rauhallinen ja hallittu, että tämä intoa puhkuva kilpaveikkoni oli sitten tuntunut paremmalta valinnalta tähän tehtävään.

Minä kun koko ajan luulin, että se, että jos on hokemassa ”tämä paikka on luin luotu minua varten”, ” tämä on se mitä olen aina halunnut tehdä”,  ”näen itseni tässä tehtävässä” niin silloin tulee nauretuksi pois pelikentältä. Että jos päällimmäiseksi tarjoaa omaa hinkuaan  MUTKU MÄ HALUUN, niin silloin on todennäköisesti hyvin vähän muita valttikortteja ja todellisia pelimerkkejä.

VOI VITALIS.

Nyt kyllä harmittaa. 

Eikä niitä toisia paikkoja tule, älä yritä sanoa sitä.

Näitä ei oikeasti ole. EI OLE. Puolipäiväisinä.

Verkkoja vesissä

Olen ahkerasti etsinyt lastenhoitoapua, ja katso: jotakin alkaa tapahtua. Kutsuin naapurin rouvan ja hänen abiturienttityttönsä meille kahville ja tutustumaan, ja kerroin heille tästä tiukasta saumastamme. Rouva tarjoutui ihan itse lastenhoitoavuksi ja lähetti vielä myöhemmin tekstarinkin muistuttaen, että kysy sitten apua… Ja minä olen kysynyt, ja hän on nyt pariin kertaan ollut jo kaverinani yksinäisinä iltoina ja yhtenä viikonloppuna.

Edelleen etsin varamummoa, ja kyselen häntä nyt paikallisista eläkeläisten yhdistyksistä.

Viime viikolla olen myös ottanut yhteyttä ikäiseeni sinkkunaiseen joka tarjosi lastenhoitopalveluja eräällä nettipalstalla. Olemme nyt tavanneet pari kertaa ja tutustelleet, hänestä voisi tulla myös jatkossa lastemme luottohoitaja.

Ja tänään aamulla kiljaisin riemusta, kun aikaisempi lastenhoitajamme Täti A tuli yllätyskylään ja kertoi, että kun palaan töihin, hän voisi ryhtyä vaikka säännöllisesti hakemaan lapsiamme hoidosta kerran viikossa. Tämä on todella suuri apu ja vieläkin kuljen hymy huulilla tästä uutisesta innostuneena.

Olen myös ollut eräässä todella mieluisassa paikassa työhaastattelussa, ja tällä viikolla selviää, kuka sinne valitaan. Mahdollisuuteni ovat 33-prosenttiset.  Hirveästi haluaisin, mutta sehän ei tunnetusti riitä…

Ja kuin bonuksena: ulkona paistaa aurinko.

Muutosvastarintaa

Kolmen vuoden merkkipaalu on ohitettu. Tutkinto kotiäitiydestä alkaa olla kasassa.

Palaan päivätyöhöni maaliskuun puolivälissä, kuuden viikon päästä.

Elämä muuttuu taas kerran.

Tulossa on kaahailua kahteen hoitopaikkaan, kolmen vartin työmatkoja aamu- ja iltaruuhkassa, iltatöitä, viikonlopputöitä ja työreissuja.

Nähtäväksi jää, miten omaehtoisuudestaan tunnettu kuopus mahtaa sopeutua perhepäivähoitoon ja miten herkkäsieluinen esikoisemme jaksaa pitkiä päiviä päiväkodin 24-lapsisessa ryhmässään.

Kukaan ei tietenkään edes kysy, miten itse jaksamme innovatiivisina, motivoituneina ja tuottavina päivästä toiseen, kun reissu kotiovelta kotiovelle kestää vähintään kymmenen tuntia.

Kävin jokin aika sitten työpaikallani tapaamassa esimiestäni ja otin esille, että haluaisin tehdä lyhennettyä työpäivää. Siihen kun on periaatteessa mahdollisuus.

Vastaus oli hyytävä. Esimieheni oli sitä mieltä, että työpaikallamme tarvitaan kokoaikainen panokseni: työtehtäväni eivät ole vähennettävissä eikä niiden teettämiseen ulkopuolisella ole varaa. Ehdotin, että vaihtoehtoisena järjestelynä voisin tehdä yhden päivän viikossa etätöitä kotoa käsin: se ei tuottaisi työnantajalleni lisäkuluja mutta helpottaisi arkeni tuomis-viemis-ruuhkassamatkustamispuolta. Sekään ei kuulemma ole mahdollista. Koska hän on aikaisemmin niin päättänyt.

Keskustelu jatkui sellaisella tyylillä, että tulin ulos ovesta melkoisen järkyttyneenä.

Vaikka valtakunnan suurin päivälehti kirjoittaisikin joka päivä työelämän ja muun elämän yhteensovittamisen haasteista ja osa-aikatyöhön kannustetaan valtionjohtoa myöten, yksittäinen pieni työnantaja saa silti elää omaa elämäänsä, oman harkintansa varassa.

Jokainen perheessämme joutuu sietämään, kasvamaan, kestämään uusia asioita työhönlähtöni myötä. Emme ole koskaan olleet tilanteessa, jossa molemmat aikuiset tekisivät täyspitkää työpäivää ja lapset olisivat yli kahdeksan tuntia hoidossa päivittäin. En voi luvata kenellekään, että pystymme asettumaan uusiin asemiimme sutjakasti.

Me siis joustamme kaikki. Työnantajani ei silti voi luvata mitään, mikä helpottaisi siirtymävaihettamme.

Olen alkanut etsiä uutta työpaikkaa, sellaista jossa ihmiselämän inhimillisiä puolia ymmärrettäisiin. Saa nähdä, onko sellaista olemassakaan.

Kähinää

Ou kääk, noi kaks vaan tappelee nykyään.

Jos laitan ne eri tuoleille istumaan lastenohjelmia katsellessa, kohta ne hivuttautuu samalla sohvalle nujuamaan, nyppimään toisiaan ja vanuttamaan ja venyttämään toistensa ruumiinosia.

Lelut viedään käsistä ja legorakennukset sortuvat, kun toinen vie toiselta just sen palan sieltä tornin keskivaiheilta.

Mä inhoon mun pikkuveljeä, sanoo esikoinen. Mulla on isoveli, sanoo pienempi ja halaa esikoista. Mummi pyyhkii  liikutuksenkyyneleitään. Mua naurattaa tilanteen absurdius. Ja kohta kiukuttaa.

Olispa joku muakin varten

Meillä on käynyt syksyn aikana lastenhoitaja pari kertaa kuukaudessa, täti A, että olen päässyt välillä omille menoilleni tai työkeikoilleni.

Eläkevuosiaan viettävä entinen leikkipuistontäti,  vieläpä täällä lähellä asuva.

Joka kerta hän on tullut luotettavasti, ajallaan, huolehtivaisena. Ja iloisena kertonut kuulumisiaan. Ja lähtiessään kehunut, miten mukavaa on ollut olla lastemme kanssa,

Jotakin kertoo se, että aina kun hän on lähtenyt ovestamme, olen purskahtanut itkuun. Itkun syyksi on riittänyt vaikka se,  että katsoan pientä  sievää pinoa, johon täti A on kerännyt eteisessä hujan hajan olevat vaatteet, jotta voisin laittaa ne oikeille paikoilleen. Olen nimennyt nämä ”täti A” -itkuiksi. Niiden sisältö on, että voi miten tarvitsisin että joku auttaisi minua tässä arjessa. Joku, jolle mun ei tartteis tehdä mitään.

Tänään soittelin hänelle ensi viikolle ilmenneistä menoistani. Ystävällisesti, mutta jämästi Täti A kertoi, että kiireidensä uuvuttamana hän on päättänyt  lopettaa lastenhoitokeikat eivkä valitettavasti ota niitä enää.

Juuri ja juuri jaksoin jotenkin puhelun loppuun saakka. Sitten vain itkin. Meidän hataraakin hatarammasta turvaverkosta katkesi juuri se tärkein osa.

* * * * *

Niin monesti tuntuu, että tämä arki on vain selviämistä.

Aamukohkaamisesta selviämistä.

Päivän töistä, aikatauluista, menoista ja tuloista selviämistä.

Illan hakuruljansseista, tiskiläjästä, pyykkiläjästä, lattian raivauksesta selviämistä.

Nukutustaistelun voittamista.

Joka välissä tappelen yhden kaksivuotisuhmassa olevan kanssa. Ja yhden kuusivuotisuhmassa olevan kanssa.

Kuuntele! Tule tänne! Laita se pois! Syö nyt! Älä mene sinne! Älkää tapelko! Pois sieltä HETI! Tänne NYT!

TEE EDES SE, MITÄ MINÄ PYYDÄN ÄLÄKÄ AINA OLE VAIN VAATIMASSA JOTAKIN LISÄÄ, huusin melkein kuusivuotiaalle, jolla oli kotiovesta sisään kaaduttuamme minulle sata pyyntöä mutta joka ei halunnut itse edes riisua ulkovaatteitaan.

Illalla  kuuden jälkeen en toivo enää mitään muuta kuin saada painaa pää tyynyyn ja nukahtaa. Kun sinne joskus sitten pääsen, huokaisen. Silmissä pimenee ennen kuin ehdin edes ajatella asiaa. Ja sitten seuraavassa silmänräpäyksessä onkin jo aamu, ja ruljanssi alkaa alusta.

Jostakin syystä nämä Jukka Pojan laulun sanat tuntuvat myös äidin osaan sopivalle:

Älä tyri nyt, älä lyö yli nyt. Älä antaudu angstin valtaan.
Jengi pykinyt, on huolella leikkinyt kuoleman kanssa jo vuosia nyt.
Käy koulut ja hanki pätevyys, et voi panna sitä päihteiden syyks.
Ettet pystynyt pitämään rotia, vaikket nyt kestä sun kotia mee eteenpäin kuin sotilas.