Muutosvastarintaa

Kolmen vuoden merkkipaalu on ohitettu. Tutkinto kotiäitiydestä alkaa olla kasassa.

Palaan päivätyöhöni maaliskuun puolivälissä, kuuden viikon päästä.

Elämä muuttuu taas kerran.

Tulossa on kaahailua kahteen hoitopaikkaan, kolmen vartin työmatkoja aamu- ja iltaruuhkassa, iltatöitä, viikonlopputöitä ja työreissuja.

Nähtäväksi jää, miten omaehtoisuudestaan tunnettu kuopus mahtaa sopeutua perhepäivähoitoon ja miten herkkäsieluinen esikoisemme jaksaa pitkiä päiviä päiväkodin 24-lapsisessa ryhmässään.

Kukaan ei tietenkään edes kysy, miten itse jaksamme innovatiivisina, motivoituneina ja tuottavina päivästä toiseen, kun reissu kotiovelta kotiovelle kestää vähintään kymmenen tuntia.

Kävin jokin aika sitten työpaikallani tapaamassa esimiestäni ja otin esille, että haluaisin tehdä lyhennettyä työpäivää. Siihen kun on periaatteessa mahdollisuus.

Vastaus oli hyytävä. Esimieheni oli sitä mieltä, että työpaikallamme tarvitaan kokoaikainen panokseni: työtehtäväni eivät ole vähennettävissä eikä niiden teettämiseen ulkopuolisella ole varaa. Ehdotin, että vaihtoehtoisena järjestelynä voisin tehdä yhden päivän viikossa etätöitä kotoa käsin: se ei tuottaisi työnantajalleni lisäkuluja mutta helpottaisi arkeni tuomis-viemis-ruuhkassamatkustamispuolta. Sekään ei kuulemma ole mahdollista. Koska hän on aikaisemmin niin päättänyt.

Keskustelu jatkui sellaisella tyylillä, että tulin ulos ovesta melkoisen järkyttyneenä.

Vaikka valtakunnan suurin päivälehti kirjoittaisikin joka päivä työelämän ja muun elämän yhteensovittamisen haasteista ja osa-aikatyöhön kannustetaan valtionjohtoa myöten, yksittäinen pieni työnantaja saa silti elää omaa elämäänsä, oman harkintansa varassa.

Jokainen perheessämme joutuu sietämään, kasvamaan, kestämään uusia asioita työhönlähtöni myötä. Emme ole koskaan olleet tilanteessa, jossa molemmat aikuiset tekisivät täyspitkää työpäivää ja lapset olisivat yli kahdeksan tuntia hoidossa päivittäin. En voi luvata kenellekään, että pystymme asettumaan uusiin asemiimme sutjakasti.

Me siis joustamme kaikki. Työnantajani ei silti voi luvata mitään, mikä helpottaisi siirtymävaihettamme.

Olen alkanut etsiä uutta työpaikkaa, sellaista jossa ihmiselämän inhimillisiä puolia ymmärrettäisiin. Saa nähdä, onko sellaista olemassakaan.

Advertisement

Osa-aikaidentiteetti

Katainen sitten otti ja ehdotti osa-aikatöitä ratkaisuna lasten kotihoidon luomiin naisten ammattiuraongelmiin.

Näyttää siltä että Kataisen ehdotus on vaarassa tulla ammutuksi Kokoomuksen sivistyneenpänä vetona vähentää lapsiperheiden saamia tukiaisia. Saul S:n eugeneettiset ajatukset ovat vielä liian tuoreessa muistissa ja sotkeentuvat hassulla tavalla yhteen Kataisen puheen kanssa.

Kataisen olisi kannattanut lähestyä asiaa toista kautta. Unohtaa mainita ne naisten uraongelmat kokonaan. Kertoa, että osa-aikainen työelämä voisi olla mahdollisuus viettää ihmisarvoisempaa elämää, ja siksi työntekijöiden mahdollisuuksia sen tekemiseen kannattaisi puolustaa.

Osa-aikaisuus saattaisi nimittäin kelvata laajalle joukolle haasteista elämänvaihetta viettäviä. Aika moni kertoo työelämän uuvuttavasta tahdista, toivoo mahdollisuutta leppoistaa elämäänsä ja toteuttaa haaveitaan tai vaikka viettää aikaa enemmän läheistensä kanssa. oli sitten kyse lapsista, ikääntyvistä vaikka elämisistä.

Minun ja puolisoni työaloilla ei osa-aikaisuuksia tunneta. Olet joko töissä, mielellään 120-prosenttisesti tai sitten työelämän ulkopuolella.

Jos osa-aikainen työskentely olisi ylipäätään mahdollista alalla kuin alalla, voisimme puolisoni kanssa jakaa tämän kotihoitovastuun siten, että kumpikin meistä tekisi osapäiväistä viikkoa kotona ja töissä.

Voisimme jatkaa sitä vaikka useiden vuosien verran, vaikka koko pikkulapsiajan. Taloudellisessa selviytymisessä toki auttaisi myös, jos pienentäisimme asumiskustannuksiamme tai vaihtaisimme vähän isopalkkaisempiin tehtäviin.

Mutta ihan vaikka nytkin, tässä elämäntilanteessa, kolmatta vuotta kotihoidontukea ”nostavana” ja kyllä: urakehityksessä jälkeenjääneenä naisena: Jos työalallani tunnustettaisiin osa-aikatöiden mahdollisuus, ja voisimme saada kotihoidontukea niiltä päiviltä, joina hoidamme lasta itse, ja jos voisimme viedä lapsen edulliseen kunnalliseen hoitoon työpäiviksemme, tekisin mielelläni osa-aikatöitä. Nykyiset lastenhoitojärjestelytkään eivät tee vanhempien osa-aikaista työssäoloa helpoksi tai edulliseksikaan.

 

Aika aikaa

Olen täällä yhä. Ajattelen tätä blogia usein ja koen syyllisyyttä sen laiminlyönnistä. Kirjoitettavaa riittäisi, mutta jokin kynnys ainaa kasvaa esteeksi. Ajatukseni ovat repaleisia, mitään lopputulemaa ei niissä ole, ne ovat vain muilta kuultuja jne.

Mutta tällä viikolla on nyt tapahtunut kolme uutta merkittävää asiaa. Ja jotakin hajanaista ajatustoimintaa niiden lisäksi.

1) Vietin 24 tuntia pois kotoa vain aikuisseurassa. WOHOOOOOOOO! Pikkuveljen (2 v 4 kk) syntymän jälkeen olen ollut kertaalleen 5 päivää poissa  imetyksen lopetuslomalla ja sen jälkeen yhden yön  viime kesänä ystäväni nelikymppisissä. Nyt siis yhden vuorokauden sipsuttelin siistissä, eteerisen kauniissa modernissa kodissa, pukeutuneena mekkoon, skumppalasi käden ulottuvilla keskustellen kolme vuotta pimennossa olleista aiheista. Miten a) minulle pääsi käymään näin (että tällaista ei ole tapahtunut enemmän)?  b) minulle pääsi käymään näin (että sain tällaisen mahdollisuuden)?

2) Puolisoni on tunnustanut lukeneensa meille yhteiseksi ostamaani parisuhdekirjaa

WOHOOOOOOO!  Olin lasten kanssa äitini luona pitkällä kesälomareissulla/remonttia paossa, ja jätin kirjan pöydän kulmalle ja pyysin häntä lukemaan sitä. Tänään, riidellessämme puoliso äkäisenä tunnusti lukeneensa melkein koko kirjan. Wohooooo! Äkillinen hyvä mieli täytti keittiömme. Hän haluaa ymmärtää! Hän haluaa välittää!

3) Olen loppuviikon kotona vain Pikkuveljen kanssa.

Alkukesästä kävimme miehen vanhempien luona koko perheen kanssa, ja monien sattumien summana päätin, että mun ei tarvitse raahautua paikalle enää tänä kesänä. En jaksa sitä tolkutonta säätämistä, mikä liittyy kahden päättömästi käyttäytyvän lapsen kanssa mökkeilyyn infrastruktuurittomalla alueella (saaressa, ilman juoksevaa vettä, jyrkässä rinteessä, mustan veden äärellä, metrin mittaisessa nokkospuskassa, luhistuneiden vajojen keskellä, kuuman keittiölieden äärellä) ENKÄ varsinkaan anoppiani, jonka kanssa on oltava kieli keskellä suuta nukkuessaankin. Ilmoitin, että jos Mies haluaa viedä Isonveljen vielä tänä kesänä mökille, niin fine, mutta minä jään vapaaehtoisesti tämän kahelin kaksivuotiaan kamikazekiipeilijän kanssa kaupunkiin.

Ja näin kävi. Tänä aamuna lähti uima-altaalla, pelastusliiveillä, teltalla, trangialla, kylmäkalleilla ja katapultilla pakattu auto kohti mökkisaaren rantaa. Ja me jäimme nauttimaan auringonpaisteesta kotiterassille, vessan ja jääkaapin välittömään läheisyyteen.

Eilen illalla nukkumaan mennessäni, että en ole koskaan lasten syntymän jälkeen (siis viiden ja puolen vuoden aikana) ollut kotonani yötä ilman lapsia. Olen siis ollut lapsista erossa, mutta en koskaan kotonani yötä ilman lapsia. Hmm.

Askartelen nyt näiden ajatuksien parissa. Itselleni tuntuu nyt, että enemmän kuin mitään muuta, kaipaan sitä  mystistä _omaa elämää_, aikaa jossa saan ajatella lauseeni loppuun, tehdä jotakin itse päättämääni juuri sen aikaa mitä haluan, tai mennä minne haluan.

Puoliso ei aivan ymmärrä koko ajatusta. – Tämä koko elämähän on sun omaa elämää, hän tiuskaisee tuskastuneena. Hänen mielestään toistan jotakin kummallista tämän ajan vanhempien muotipuhetta, jota kukaan ei nähnyt aiheelliseksi 1970-luvulla.

En tiedä, mitä sanoa takaisin.

Olen väsynyt ja kärsimätön ja kaipaan jonnekin missä en juuri nyt ole.

Miten paljon tämä liittyy kahden ja puolen vuoden kotiäitiyteen, uuvuttavaan remonttivuoteen, miehen jatkuviin iltatöihin, kuopuksen vaatimaan erityishuomioon

… ja miten paljon se on omaa keskeneräisyyttäni, sitä etten jaksa sitä, mitä äidin pitää jaksaa, olla jatkuvan riippuvaisuuden kohteena.

Tai onko tämä jo neljänkympin kriisiä? Kuka olen, mitä halusinkaan?

Miten sinä, lukijani (mikäli teitä vielä on): Onko sinulla omaa elämää? Omaa aikaa? Mitä se on? Mitä se saa olla? Tarvitsetko sitä? Jos et, miksi et?

Kirkas kevät

Kevät, kevät. Kotona. Omassa kodissa.

Aamukahveja terassilla tai uudessa lasiruutuisessa eteisessä ei ole tullut vielä nautittua… koska terassi on rakennusjätteiden peitossa ja eteinen täynnä muuta sälää, paskaa, romua, kamaa. Miksi sitä  menisi pahanhajuisten kumisaappaiden keskelle istumaan kahvi ja hesari käsissään.

Painin tekemättömän ja keskeneräisen kanssa. Kiusaan itseäni ja muita keskeneräisillä.  Kahlaan sotkuissa, omissa ja muiden. Olen tyytymätön. Kaikki rumuus, sotku, tekemätön stressaa, haittaa, muistuttaa, huutaa. En osaa nauttia kodistani enkä perheestäni.

Kaiket päivät huolitsen tätä tavaramäärää. Kevät tuli, kohta kesä, minä vain kannan noita tuonne, näitä tänne. Pesen, kuivaan, raivaan. Mutta kun kaapit, komerot ja työtasot puuttuvat strategisista paikoista, ei siivo kauaa kestä. Ja kun puolisolla on aina vain töitä, töitä ja töitä. Usein melkein kellon ympäri.

Jotta en vallan jäisi kaappejani kuuraamaan, jotta arki ei vain kutistuisi ruuanlaitoksi, siivoamiseksi ja kaikenlaiseksi järjestyksenpidoksi, olen päättänyt pari asiaa:

Tämän kolmannen ja viimeisen kotiäitivuoden lupaus itselleni on

saavuttaa hyvä peruskunto, kenties ensimmäistä kertaa elämässäni.

Tässä auttavat juoksuun hurahtanut ystäväni ja personal trainerina työskentelevä tuttavani, joilta olen saanut naapuriavun merkeissä lenkkiseuraa, ruokavalio-ohjeita ja liikuntaohjeita. Tavoitteita on, aikatauluakin, mutta tärkeintä on saavuttaa terveellisempi, hyvinvoivempi elämäntapa: säännöllisen liikuntaharrastuksen ja parempien ruokailutottumuksien kautta.

Toinen muistutus itselleni on

tehdä lasten kanssa enemmän niitä asioita, joista itsekin pidän.

Kävimme eilen viisivuotiaan kanssa teatterissa. Matkustimme bussilla, söimme jätskiä puistossa,  tutkimme kesäkukkia, näimme  näytelmän Fedja-sedästä, jota viime talvena luimme, nauroimme. Matkustimme junalla, teimme jousipyssyn kaduilta kerätyistä kepeistä ja kuminauhasta, kuuntelimme mustarastasta.

– Äiti, eikö olekin niin, että minä olen kiltti, kysyi viisivuotias juuri ennen kotiin saapumistamme.

– Olet, sinä olet ollut kiltti, ja minulla on ollut ihana ilta sinun kanssasi. Sinä olet aina äidin rakas, muista se!

Hyvistä äideistä

Tämä kiertää Facebookissa, mutta linkitän sen tähän vielä niillekin jotka eivät ole sitä lukeneet:

Kuukauden kolumni/Maaret Kallio

Mistä on hyvät äidit tehty?

Rintamaidosta, pitkästä pinnasta, kotona olemisesta, luomusoseesta, muffinintuoksusta, lähiruuasta, kestovaipoista, siististä kodista, virikkeistä, pottakakasta, muskarireissuista, raskausarvista, valvotuista öistä? Niistäkö on hyvät äidit tehty?

Tässä kolumnissa on about kaikki mitä tästä aiheesta voi sanoa. Niin usein, niin monesti me äidit kyseenalaistamme toisiamme ja toistemme toimintaa…

Listaanpa tähän vain muutaman asian, joita olen saanut pohtia tässä muutaman viikon sisällä. Kyllä on pieni pää pyörällä, jos sitä ei osaa pitää kylmänä.

– Ai eikö teillä vielä osata käydä potalla?    Sitä pitää harjoitella säännöllisesti, ei se muuten onnistu. / Pidä taukoa siitä, ei se onnistu ellei lapsi sitä itse hoksaa haluta.

– Levätkää nyt vaan. / En oo kyllä missään nähnyt tällaista kaaosta.

– Miksei lapset jaksa kävellä edes noin lyhyttä matkaa itse? Miksi annat niiden olla rattaissa, mä en kyllä suostuis työntämään niitä./ Miten teillä voi mennä noin kauan tuohon matkaan?

– Miten kauan sä oot oikein ajatellut olla kotona? Mikset sä voi jo palata töihin jos kotona on noin rankkaa? / Tuo päiväkoti XX on kyllä kauhea sumppu, oikea lastensäilytystehdas, siellä on kamala häslinki joka päivä kun siellä käyn.

– Lasten pitäis opetella syömään monipuolisesti ja maistaa uusia makuja. / Lasta ei saa pakottaa maistamaan.

– Toi on elämän rankinta aikaa. / Toi on elämän parasta aikaa. Voi kun saisin päivänkin takaisin.

Riittää

Pikkuveli nukkuu, tiskit on laitettu koneeseen. Laskut maksettu, raksaan liittyviä sähköposteja ja puhelinsoittoja hoidettu. Nyt koneelle.

– Ei kun nyt tehdään se talo, jooko. Mä oon oottanut jo kauan aikaa sen tekemistä, valittaa Isoveli mankuvalla nuotilla. Olohuoneen matolle on kaadettu iso laatikollinen magneettikuulia,

– Voisiksää tehdä sen talon itse, niin mä tulisin sitten leikkimään siihen kun se on valmis.

Mä en niin millään riitä näille kaikille. Koko ajan on miljoona hommaa kesken ja kasoja joka paikassa. Pyykkiä, tiskiä, puhtaita vaatteita, leluja.

Jos pikkuveli on hereillä, aika menee hänen perässään. Ihmeen paljon ihminen, joka ei osaa kävellä, saa kuitenkin aikaan. Tai juuri siksi. Kun liikkumisen haasteellisuus ahdistaa ja ottaa pattiin, tavarat lentävät ja kaatuvat. Tuolit on pinottu toiseen huoneeseen, kaikki vaarallinen nostettu korkealle. Pikkuautot, rakennussarjan palikat, kaikki kovat esineet on pantu pois tavoittamattomiin, ne nimittäin lentävät ja kovaa. Muut saisivat kulkea kypärät päässä.  Ehkä meillä on tässä pesäpalloilija tulossa. Korkeat paikat loppuvat kesken. Kiipeileminen on in. Oletteko muuten nähneet, miten kirjahyllyä tai vetolaatikoita pitkin voi kiivetä? Jos käyn vessassa, löydän taaperon nojatuolin päältä harjoittelemassa seisomista ilman tukea.

Raksa venyy ja paukkuu. Miehen haave paluumuutosta elokuun lopussa on haihtunut, kohta minunkin haaveeni lokakuun lopun kotiinpaluusta pitää unohtaa. Ehkä jouluksi sitten.

Samaan aikaan perheneuvoja kertoo, että tämän ajan vanhemmat toivovat lapsiltaan liikoja: opettavat pärjääjiksi jo liian varhain. Ja tietenkin aikuisten omien tarpeiden takia:

Vanhempikin saa väsyä

Vanhemmuuteen liittyy usein myös syyllisyyttä ja riittämättömyyttä kovien odotusten edessä. Näistä voimakkaistakin tunteista on hyvä keskustella.

– Vanhemmuus on kova haaste, kun meitä revitään niin moneen suuntaan. Vanhemmilla on oikeus olla myös väsyneitä ja viestiä lapsilleen epäonnistumisen tunteita ja ettei aina jaksa, miettii Virtanen. —

– Pienten lasten kanssa ohjeeni on, että leiki lapsen kanssa päivittäin lattialla. Jokainen löytää toivottavasti yksilöllisen tavan toimia lapsensa kanssa. Sen ei tarvitse olla mitään suurta tai erikoista, muistuttaa Jorma Virtanen.

Nyt menen lattialle. Riitän tähän asiaan tällä kertaa.

Tutkittu juttu?

Jokin aika sitten Hesari uutisoi Ylioppilaslehteä joka uutisoi jotain tiedelehteä joka uutisoi jotain tutkimusta että lapsiperheet ovat onnettomampia kuin lapsettomat.

Aina välillä, kun on tarpeeksi tiukkaa, mielessä häilähtää kateus lapsettomia ystäviäni kohtaan. FB-statuksista kuulen, mitä lapseton dinkku tekee normilauantaina: käy pitkällä brunssilla, shoppailee kaupungin keskustan pikkuputiikeissa, käy liikuntakeskuksen trendijumpassa ja vetäytyy illaksi viinilasilliselle ystävän luo. Siis ihan tavallisena lauantaina, joka viikko. Yksikin tuollainen päivä olisi ihanaa LOMAA. Aivan ihmeellistä olisi, jos tuollaista elämää voisi viettää joka viikko.

Luin nuo artikkelit ja kyllähän niistä paljon tuttua löytyi, suuntaan ja toiseen.

Erityisesti jäin miettimään tuota suomalaista tutkimusta, joka oli hieman eri linjoilla päätulosten kanssa:

Jos pariskunnalla on ongelmia ennen lapsia, vanhemmuus pahentaa niitä entisestään, osoittaa eräs hollantilaistutkimus. Suomalaistutkimus puolestaan valaa toivoa: joskus käy siten, että suhteeseensa tyytymättömät saavat lapsesta yhteisen projektin ja identiteetin.

Kenenkään lapsen etu ei liene olla vanhempiensa parisuhteen liima tai korjausaine, mutta monesti olen ajatellut, että lasten saaminen on yksi harvoja aikuisiällä olevia mahdollisuuksia (ja pakkoja) kasvaa ihmisenä ja miettiä vielä kertaalleen, kuka on ja mistä on tulossa ja minne menossa.

Joskus voi käydä niin, että tulokseksi tulee jotakin sellaista, johon vanha parisuhde ei taivu.

Mutta tulos voi myös lujittaa yhteen: me olemme vastuussa näistä uusista ihmisistä, heidän elämänsä eväistä, heidän hyvinvoinnistaan, hoitakaamme tätä tehtäväämme yhdessä:

Lastenhoito sijoittui samaan kategoriaan työn kanssa: erittäin palkitsevaa, mutta ei kovinkaan nautinnollista. Tutkijat huomauttavat, että vanhempien kannattaa olla itselleen armollisia: vaikka lasta rakastaisi valtavasti, voi lapseen liittyviä velvollisuuksia inhota. Samaan tapaan kuin voi rakastaa ruokaa, mutta inhota kokkaamista ja tiskaamista.

Jos Taloustutkimus sattuisi soittamaan maanantaiaamuna kesken pukemisurakan, onnellisuusmittarini voisi olla melko alalukemissa. Mutta jos samaa kysytään lauantai-iltana lasten mentyä nukkumaan, tiskikoneen hurratessa,  puolison hieroessa hartioitani ja viinilasin odottaessa pöydänkulmalla, summa summarum olisi plussalla:

Näyttäisi siis siltä, että lapsellisten onni ei näy arkipäivässä. Vaikka vanhemmat vastaisivat vuoden jokaisena päivänä olevansa onnettomia, vuoden lopussa he kokevat tai luulevat, että vuosi kokonaisuutena oli onnellinen. Tutkijoiden mukaan osasyy vastauksille voi olla se, että yhteiskunta painostaa vanhempia kertomaan, että he rakastavat vanhemmuutta.

Hmm. Onko näin? Uskaltaisinko sanoa, että en rakasta vanhemmuutta? Uskaltaisitko sinä?

Myös ajatus takautuvasta onnesta on tuttu:

Tämä ei kuitenkaan poista kokonaan sitä tosiseikkaa, että lapsi ilmeisesti tekee onnelliseksi jollakin tavalla, jota ei voi mitata lyhyen aikavälin onnellisuustutkimuksella. Lapsellisten onni on myös takautuvaa. Se, että lapsi oksentaa irtokarkkeja auton takapenkillä tuntuu siinä hetkessä hirveältä, mutta voi vuosien kuluttua muuttua tapahtumaksi, jota muistellaan jo varttuneen lapsen kanssa yhdessä nauraen.

No plöh. Hieman lattea lopetus aiheen käsittelylle. Tuoko nyt sitten riittäisi kahdenkymmenen vuoden urakan motivaatioksi?

Lisää sisältöä teemaan toi sattumalta löytämäni Vau.fi -palstan artikkeli, jossa teemaa käsiteltiin jakamalla onnellisuus hedoniaan, joka on välitöntä nautintoa ja eudaimoniaan, syvään nautintoon.

Lapset tuottavat eudaimonisia hetkiä ja synnyttävät merkityksellisyyttä elämään. Lasten kanssa leikkiminen voi esimerkiksi aiheuttaa läsnäolon tunteen. — Eudaimoninen onnellisuus eroaa hedonian tuottamista onnen hetkistä oleellisesti. On aivan eri asia katsoa mukava elokuva perheestä kuin kokea oman lapsen kasvavan omien tekojen tähden kohti aikuisuutta.

Hedonistisia nautintoja pitää olla aina enemmän, jotta ne tuottaisivat onnellisuutta. —Hedonian rooli on meidän yhteiskunnassa ylikorostunut. Hyvä elämä ei kuitenkaan synny suklaan syömisestä, seksistä ja alkoholista. Nautinto on arvokas osa onnellisuutta, mutta painopiste ei saisi olla aistinautinnoissa. Hyvä elämä syntyy, kun pystyy liittämään jokapäiväisen toiminnan itseään suurempiin asioihin.

—Lapset eivät tuota hedonistisia aistikokemuksia, joten lapset eivät tee vanhempia onnelliseksi. —Niitä ei hankita siksi, että vanhemmat olisivat hyvällä tuulella päivittäin. Lapset ovat jotain sellaista, mitä voi rakastaa enemmän kuin itseään.

Puvustusta

Tätä(kään) ei äitiyslehdissä kerrota:

HANKI LAPSESI KAUSIVAATTEET AJOISSA.
Esimerkiksi noin 8 kuukautta etukäteen.

Viime vuonna tähän aikaan etsimme kuumeisesti lapselle välikausipukua. Ravasimme kaupasta toiseen ja kävimme lastenosaston rekkejä lävitse. Joka paikka tursusi toppapukuja. Välikausipuvuista olivat jäljellä vain dorkimman väriset ja kummallisimmat äärikoot. Yhtään tavallista, kivaa, 92-kokoista pukua ei näkynyt missään. Lopulta jossakin kaupassa tapasimme myyjän, jolta kuulimme järkyttävän tiedon: välikausipuvut tulevat myyntiin VAIN keväisin ja niitä ei siis tule ollenkaan lisää kauppoihin ennen kuin SEURAAVANA keväänä.

Lähdimme kaupasta tyhjin käsin. Mittarissa oli useampana päivinä kymmenen, jopa viisitoista astetta. Sinnittelimme vanhalla rähjällä kunnes ilmat kylmenivät riittävästi eikä talvipuvussa tullut enää hiki.

Tuli kevät. HUHTIKUU. Helmikuu oli mennyt hangessa, maaliskuu samoin. Vasta huhtikuu vei lumet ja kas, tuli taas välikausipuvun tarve. Kaahailimme koko perhe läheiseen ostosparatiisiin, josta löysimme ihanan vihreän P.O. P:n välikausipuvun. Hintaakin oli, mutta ah, tuo väriä! Kolmivuotiaan lempiväri. Maksaa mitä maksaa, ajattelin ja – kysyin, löytyisikö kokoa 98.
– Voi kun nämä puvut tulivat helmikuussa myyntiin ja suosituimmat koot myytiin heti viikossa loppuun.
– No, milloinkas teille tulee lisää?
– Meille ei valitettavasti tule näitä lisää. Ruotsissa päätetään, paljonko meille tulee myyntiin. Ja kaikki meidän vaatteet valmistetaan yhdeksän kuukautta ennen kuin ne tulevat kauppoihin joten niitä ei voi tehdä lisää vaikka kysyntä yllättäisikin arvion.

PYH! ja PAH!

SIIS pitääkö ihmisen osata ostaa jo HELMIKUUSSA, pakkasten paukkuessa lapselleen välikausipuku, jota aikoo pitää huhtikuusta lokakuuhun? Voi hyvää päivää!

Ja vielä: mitähän kokoa olisin mahdollisesti osannut helmikuussa ostaa, kun on hieman vaikea arvata, missä mennään kahdeksan kuukauden päästä?

Kävi nimittäin niin, että koska jäimme siis perättäin jo toisena vuonna ilman sopivaa välikausipukua, ystäväni armahti meitä ja toi varastoistaan heille pieneksi jääneen 104-senttisen puvun. Ja SE on juuri oikean kokoinen.

Ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin. Tämä pukuepisodi säästi minulta selvää rahaa. Kaksi parin kuukauden käytölle jäänyttä kausipukua olisi maksanut varmaan 150-200 euroa.

Ps. Vielä ratkutan väreistä: Aina vain jaksan ihmetellä tuota lastenvaatteiden värimaailmaa. Miksi helkutissa pojille on vain vaaleansinistä tai tummansinistä, harmaata ja likaisen ruskeaa? Missä ovat kaunis metsänvihreä, kirkas lehdenvihreä, suklaanruskea, petroolin sinisen, tummanpunaisen tai pronssin eri sävyt? On tosi surullista pukea iloinen kolmevuotias kalpeanharmaan vaaleansiniseen…

Juhlahumua

Olipa kerran yhdet ristiäiset.

Ristiäispäivän aamuna talo on täynnä maakunnista saapuneita sukulaisia aamupalalla. On mummu, jonka tukka pitää laittaa ja joka uskoo, ettei kukaan osaa hoitaa vauvaa häntä paremmin. Mummi, joka hermoilee Ukin kyvyttömyydestä pukea itseään. Ukki, joka särkee lasisen lukulampun lastenhuoneen lattialle tuhannen pirstaleiksi. Täti, jonka tuloa ei kukaan muistanut ennen kuin hän ilmestyi ovelle. Kummitäti, joka tekee koulutyötään loppuun keskellä hulinaa ristiäispäivän aamuna. Toinen kummitäti, jolla on jalka paketissa ja jonka hakemisesta tulee aamun tärkein asia. Täti, joka tulee paikalle krapulaisena, ja tädin mies, joka haisee kuin rankkitynnyri.

Mieti, millainen säpinä on perheessä juhlapäivän aamuna, kun on syötävä, puettava, laitettava tukka, suoriuduttava juhlapaikalle ajoissa.

Ja kerro tuo säpinä noin kymmenellä.

Äiti tsemppaa itseään. ”Nämä ovat sitten viimeiset suuret perhejuhlat ennen meidän poikien rippijuhlia”.

Opetukset

a) varaa juhlapaikka kuukausia etukäteen. Jopa ennen kuin lapsi on syntynyt.

b) älä usko että osaat ja jaksat tehdä kaikki tarjottavat itse ja säästät sillä muka rahaa. Kylmäsavuporo on muuten helvetin kallista.

c) älä ainakaan usko että jaksat kuskata kaikki tarjottavat  juhlapaikalle itse ja valmistaa juhlapaikan itse ja juhlia sen jälkeen seuraavana päivänä

d) älä todellakaan luule että kahvinkeitto ja kahvipöydän täydentäminen sujuvat juhlan lomassa juhlaväen voimin, mummojen avulla. Palkkaa paikalle joku keittiön emännäksi.

e) suunnittele, miten vieraat pääsevät juhlapaikalta junalle/bussille niin, ettet itse joudu viemään heitä asemalle kesken juhlan useita eri kertoja

f) pidä varasi, ettet jää yksin siivoamaan päivän päätteeksi

g) ole kiitollinen kaikille avusta

h) käyttäydy ihmisiksi, vaikka isovanhemmat vieroksuvat lapselle annettua nimeä ja alkavat käyttää hänestä toista nimeä

”Ensi kerralla sitten joko ilmoitetaan lapsen nimi kaavakkeella maistraattiin tai tilataan pitopalvelusta ihan kaikki tarjoilijaa myöten”, vannoo Äiti.

”Nämä on niitä juhlia, joista ei oikein voi jättää sukulaisia pois”, huokaa Isä.

Toista kierrosta, osa b

Mitä aion tällä kertaa tehdä toisin? Montakin asiaa. Nyt menen joissakin asioissa surutta sieltä, missä aita on vähän matalampi, ihan vaan itseäni säästääkseni. Viime kierroksella tuli tehtyä joitakin asioita ihan turhan suurella kunnianhimolla vauvan parasta ajatellen.  Joissakin asioissa vauvan paras meni niin pitkälle, että äiti oli ihan romuna.

Nyt kun näitä arjen säätäjiä on kaksi, on äiteen jaksettava.

Imettäminen loppuu ajoissa.

Helkutti, viimeksi oli käydä niin että en ollut päästä tissitakiaisesta eroon ollenkaan. Nyt aion kyllä feidata tissit viimeistään kun vauva tulee vuoden ikään. Sen jälkeen se on to-del-la vaikeaa. Trust me. I’ve been there. Joku kaveri viisasteli, että ”olet vain kolme yötä pois kotoa, niin kyllä se sitten on tissit unohtanut”. Ei ollut, vaikka olin kolme viikkoa pois kotoa.

Pulloakin käytetään.

Viimeksi arkailin pullon käytössä. Tuttipullon. Pelkäsin, että jos nyt otamme pullosta hörpyt, tissin juominen loppuu heti kohta viimeistään samana päivänä. Ja sitten ollaan Turmiolan Tommin tiellä.  Tosin sitten kun vihdoin uskalsin kokeilla, ei lapsi enää hyväksynyt pulloa ollenkaan. Hyi pois tuo kumma vekotin!

Nyt, äitienpäivän kunniaksi vedin eilen Tuttelit keittiönkaapin ylähyllyltä ja juotin lapsoselle juuri ennen nukkumaan menoa. Ajatuksena oli, että lapsi nukkuisi alku-unensa paremmin ja minäkin saisin sen MLL:n suositteleman vähintään kolmen tunnin unipätkän.  Pullo kelpasi, ja uni tuli. Tosin yksi strateginen virhe tuli tehtyä. Kun en tajunnut imettää lasta molemmista rinnoista ennen nukkumaan menoa, minun oli lopulta herätettävä vauva syömään, etten aivan räjähtäisi. No, sain kuitenkin sen kolmen ja puolen tunnin unipätkän. Ensi yönä uudelleen, tarkennetulla strategialla.

Ehkäpä pääsen vielä täältä kotoakin jonnekin ilman lapsiani, nyt jopa nopeammin kuin viimeksi. Esikoinen oli seitsemän kuukautta vanha, kun olin ensimmäisen illan poissa kotoa.

Tutti

Tälle lapselle tungettiin tutti suuhun jo laitoksella. Ja katso: SE SYÖ SITÄ. Se rauhoittaa. Se jatkaa unia. Se lopettaa valituksen. Ooh, aah. Ihanaa, niin ihanaa, että ihan epäilyttää, että onko tämä oikein sallittuakaan?

Kantoliina

Viimeksi sitä käytettiin jatkuvasti, siinä nukuttiin kaikki päiväunet. Ja siihen addiktoiduttiin. Nyt ei ole siitä vaaraa. Vauva ei hikiliinassa viihdy kuin tunnin kerrallaan ja äidinkin selkä tuntuu prakaavan. Ja on kiva joskus nukkua itsekin, kun vauva nukkuu. Riepuparka on ollut taas pari viikkoa ihan käyttämättömänä.

Sitteri

Ho-hoo! Tämä se on ihmiskunnan keksinnöistä ehkä jaloin! Esikoisellehan tätä ei hankittu, koska se oli a) paheellinen b) ruma c) tilaa vievä d) rappeuttaa liikunnallisen kehityksen. Mutta nyt, kun vauvaa ei todellakaan voi jättää lattialle kierimään pölyihin ja leluihin ja ison veikan yliajettavaksi 20 krt tunnissa, sitteri oli ostettava. Ja se on ihana! Vauva tillittää silmät pyöreinä ison veljen touhuja. Ja nauraa onnesta.

Ja äiti pääsee syömään/vessaan/ istumaan tietokoneelle ja kirjoittamaan kahdella kädellä…