Archive for the ‘unia’ Category

Päättymätön tarina

Raksalla ollaan päästy takakaarteeseen. Ei loppusuoralle, vaan sinne sitä edeltävään vaiheeseen.  Tää on iso remppa.  Ihan niin kuin osaavat ennustivatkin. Me emme vain ottaneet sitä uskoaksemme. Niinpä itse päättelemämme aikataulut osoittautuivat – tuulesta temmatuiksi, miksipäs muuksi.

Yhtenä iltana Esikoinen, neljä ja puolivuotias, puhkesi puhumaan. Äiti, mä näen sellaisia painajaisia että oon liukuportaissa ja niiden päässä on este. Ja että oon portaissa, ja ne ei lopu koskaan.

Kerron, että kun herää painajaiseen, voi ajatella itsekseen, että se oli vain pahaa unta ja  saa tulla äidin ja isän viereen nukkumaan ja että….

Esikoinen odottaa, että lopetan hölpötyksen. Ja sanoo: Mä luulen että se on sitä että mä pelkään että me ei ikinä päästä takaisin omaan kotiin. 

Suuni loksahtaa auki. Miten taitavasti lapsi osaa tulkita omaa untansa.

Kieltämättä samat tunnelmat ovat olleet itselläkin. Kaksi kuukautta sitten tein listan raksalla tekemättömistä hommista, niistä sellaisista välttämättömistä, jotka on tehtävä ennen kuin voimme muuttaa sisään. Laskin, että ne veisivät noin 50 työpäivää.

Nyt niitä on jäljellä 33. Tätä vauhtia olemme evakossa vielä helmikuussakin.

Luoja paratkoon.

Olen hyväksynyt asemani lähes yh-äitinä, mutta lapset eivät jaksa piilottaa harmiaan siitä, että isi on kotona vain varhain aamulla ja viimeksi illalla. Heti herätessään esikoinen huutaa: Isi! Ja harmittelee, jos se olen minä, joka vastaa hänen huutoonsa. Ja illalla, kun avain rapsahtaa lukossa, iltapalapöydässä huokaillaan helpotuksesta.  On jo yö, kun isi tulee raksalta kotiin, oli esikoinen tilittänyt päiväkodissa.

Kyllä tämä on ollut kriisiaikaa meidän koko perheellemme. Niin lapsille kuin aikuisillekin. Parisuhdekin ryvettyy, se on selvä. Koskaan ei ole aikaa puhua kunnolla mistään, ei lasten asioista, ei omista asiosta, ei edes raksan asioista. Ja sovittavaa, päätettävää ja neuvoteltavaa riittää. Olen yrittänyt ottaa ihan tietoisen linjan, että pidän päätäni pystyssä enkä tilitä sisimpiä tuntoja Miehelle, jolla riittää kestettävää muutenkin, ja joka on sanonut, ettei kestä enää yhtään enempää painetta miltään taholta. On kuitenkin ollut kova koulu oppia, että en voi olla täysin rehellinen, enkä tukeutua puolisooni, etten rasittaisi häntä liikaa. Onneksi minulla on kuitenkin paikkoja, jonne voin tuntojani tilittää.  Onneksi meillä on takana jo 15 yhteistä vuotta, niin tämäkin vuosi ja tämäkin kausi suhteutuu omaan lokeroonsa.

Kyllä sillä remontilla hintansa on. Siis henkisestikin. Välillä mietin, että kuka siellä uudistuneessa kodissa sitten haluaa asua, kun siitä näin paljon maksetaan. Kuka niitä seiniä jaksaa katsella? Haiseeko siellä sittenkin näin kitkerälle? Vai tuulettuuko kotimme, kun saamme hengähtää hetken?

Mainokset

Lisääntymisiä

Kun ympärillä on yks sun toinen on raskaana, yrittää tulla raskaaksi, on juuri tullut raskaaksi, miettii, milloin yrittää tulla raskaaksi tai on juuri synnyttänyt, niin eipä ihme, että

yhtenä yönä näin unta että meille tuli vauva.

Unessa olimme mieheni bussimatkalla Lapissa ja jo paluumatkalla. Kyseessä oli jonkinlainen tilausajo, mikähän lie ruskaretki – muut matkalaiset olivat eläkeläisiä. Olin viimeisilläni raskaana (varmaan mukavaa olla pitkällä automatkalla, joo) ja Haukiputaan kohdalla supistukset tulivat niin kovina että minut jouduttiin viemään sinne sairaalaan synnyttämään (hiukan epäloogista, joo, eiköhän puttaalaiset synnytä Oulussa?).

Mikä parasta: synnytys oli nopea, helppo ja kivuton. Aloinkin heti kovasti miettimään, millä täältä pääsisi kotiin.

Jälkeläisestä ei tosin jäänyt mitään mielikuvaa. Ehkä tyttö.

Sekaisin

Joulu tuli, meni, vuosi vaihtui. Juhlakausi ei mennyt ihan putkeen, sillä sairastimme vatsataudin ja joululomakiertueemme joutui palaamaan matkan päältä etuajoissa kotiin.

Päivien ja öidenkin kuuma puheenaihe on vieroitus. Yösyönnit jatkuvat edelleen yhtä tiheinä. Hyvinä öinä tankilla käydään neljästi, tavallisesti kuitenkin kuutisen kertaa. Tuntuu, että en jaksa näitä reikäisiä öitä enää pitkään. Jo illalla alan pelätä, millainen seuraavasta yöstä tulee. Nukutuksista on tullut aikasempaa vaikeampia: iltasyötöstä unenpöpperöinen Pöpöläinen ei suostukaan enää siihen, että siirrän hänet omaan sänkyynsä nukahtamaan, vaan nostaa päänsä ja alkaa protestoida ensin itkien, sitten huutaen ja potkien. Kun myöhemmin illalla tulen makuuhuoneeseen nukkumaan, Pöpöläinen herää – luultavasti hajuuni, sillä tulostani ei synny minkäänlaista ääntä.

Yölliset kutsuhuudot toistuvat täsmällisesti joko tunnin tai puolentoista välein unisykliä noudattaen. Jokaista itkua mies yrittää aluksi tassuttaa rauhoittavasti, mutta tassutus onnistuu yleensä vain yhden kerran yössä. Useimmiten itku yltyy nopeasti raivoisaksi karjunnaksi ja siitä hysteeriseksi huudoksi, potkinnaksi, ryöminnäksi ja pyörinäksi joka ei isän konstein lopu. Jotta pääsisimme nopeasti takaisin uneen, otan Pöpöläisen rinnalle – ja hetken juomisen jälkeen uni jo tuleekin, hyvässä tapauksessa meille kaikille.

Pää kuumana yritän miettiä, mikä auttaisi. Pitäisikö Pöpöläisen sänky siirtää toiseen huoneeseen, jotta emme vahingossa heräisi toisiemme ähinöihin? (Kuinka sitä jaksaisi siellä käydä roikkumassa sängyn laidalla?). Pitäisikö minun muuttaa toiseen makuuhuoneeseen ja jättää yörauhoittelut kokonaan miehen tehtäväksi ja tulla imettämään vain, kun mikään muu ei todella auta (Korvatulpat korvissa alakerrassa valvominen ja lapsen itkun pelkääminen ahdistaa jo ajatuksenakin!). Tuntuu kuin mikään annetuista vinkeistä ei toimi meillä. Pelkään, että tilanne vain pahenee hampaiden tulon ja kävelemisen oppimisen myötä. En jaksa enää uskoa tilanteen korjautuvan. Tuntuu, kuin olisimme syöksykierteessä, josta emme pääse pois.

Ehkä Pöpöläisen kiivas imeminen kertoo, että nyt ei ole oikea aika syöntien vähentämiselle: ehkä eroahdistus on pahimmillaan, työhönpaluuni on vähentänyt päivänajan seurusteluamme, hampaitakin pukkaa. Olen jo useampaan kertaan yrittänyt tsempata itseäni jaksamaan vielä tämän tammikuun – jospa sitten olisimme sitten taas hieman eri vaiheessa ja vieroituksella olisi paremmat mahdollisuudet onnistua.

Viime yönä näin sitten tästä kaikesta todella pelottavaa unta.

Unessa harhailin Hesan keskustassa tarkoituksenani mennä mahdollisimman pian Meilahteen laivalaiturille josta appivanhempani olisivat viemässä meitä kesämökkisaarelleen veneellä. Kaikki vain tuntui menevän päin mäntyä. Ensimmäisessä välähdyksessä olin Hakaniemen metroasemalla. Aseman liukuportaat olivat kadonneet ja tilalla oli metallinen läpinäkyvä pelottavan jyrkkä pyöreä portaikko, jota pitkin en uskaltanut laskeutua metrotasanteelle. Siinä portaiden yläpäässä seisokellessani näin, kuinka nuori poika tuli metrosta, lähti kiipeämään portaita ylös ja päästyäni samalle portaalle kuin minä, heittäytyikin tarkoituksellisesti alas metrotasanteelle – ja kuoli.

Seuraavassa välähdyksessä olin Töölössä pyrkimässä kolmosen ratikkaan. Kaikki pysäkit olivat kuitenkin katutyön takia muuttuneet metrin syvyiksi kuopiksi, joihin olin upota.

Sitä seuraavaksi harhailin etsien nelosen ratikan pysäkkiä, mutta kadulla vastaan tullut mies kävikin ahdistelemaan minua. Yritin päästä hänestä eroon huutamalla muita pysäkilläseisojia apuun. Kukaan ei kuitenkaan tehnyt elettäkään auttaakseen.

Seuraavassa tilanteessa olin psykiatrisessa sairaalassa – hoidettavana. Minut oli kuulemma korjattu psykoottisena kadulta. ”Olit monessa vaarallisessa tilanteessa ja olisit voinut päästä hengestäsi”, hoitaja kertoi. Olin helpottunut – tuntui kuin pitkä kujanjuoksu olisi päättynyt turvaan. Kysyin, olisiko paikalla jotakin vanhempaa hoitajaa, jonka kanssa voisin keskustella. ”Mistä asioista?”, kysyi hoitaja. ”No äitiydestä ja vaikka siitä, miten olen epäonnistunut imetyksen lopettamisessa”. Kohta mieheni tuli tapaamaan minua Pöpöläinen sylissään. Mukanaan heillä oli valkoisesta sääskiverkosta tehty prinsessan viitta ja foliosta tökerösti tehty kruunu.  Olin kuulemma kulkenut kaupungilla niihin pukeutuneena.

Heräsin helpottuneena ja säikähtäneenä, kun Pöpöläinen parahti maitoitkuunsa. Kertooko alitajuntani, että kuljen väsymyksen äärirajoilla?

Takaisin menneisyyteen

Kävin työpaikallani viikko sitten tiistaina. Vierailun yhteydessä kurkkasin työhuoneeseeni ensimmäistä kertaa kymmeneen kuukauteen ja samassa kurkkuuni nousi raskausnärästys. Hetkessä olin takaisin siinä mielen- ja ruumiintilassa, jossa lähdin tammikuiseen lumisateeseen kohti suurta elämänmuutosta.

Koko viime viikko oli yhtä kitumista tämän töihinlähtöangstin tiimoilta. Sunnuntai-iltaan mennessä ahdistus oli kasvanut megalomaaniseksi, aivan kuin kymmenen kuukauden sunnuntaiden pitämättä jääneet ahdistukset olisivat iskeneet samalla kertaa. Sunnuntai-maanantaiyönä näin unta, että kaupungin huonon vuokra-asuntotilanteen takia kaikki vapaat toimistotilat oli vuokrattu asuntojonossa oleville. Kun unessani menin työpaikalle, huoneessani pidettiin juuri asuntonäyttöä ja työtilakseni osoitettiin pomoni huoneen yhteyteen louhittu kallioseinänen, kosteutta ja hometta tihkuva kellari.

Maanantaiaamuna olinkin sitten aivan valmis jo menemään töihin – jos en muuta, niin edes sen takia, että ei tarvitsisi enää ahdistua töiden alkamisen odottamisesta. Lähdin kotoa siinä vaiheessa, kun Pöpöläinen meni ensimmäisille (aamu)päiväunilleen. Tuntui oudolta olla liikkeellä ilman vaunuja ja oikein istua bussin penkille. Junassa taas katselin pitkään äitiä, joka oli liikkeellä aivan pienen pienen vauvansa kanssa.

Toimistolla huhuilin työkavereille huomenia. Huoneista kuului iloisia huudahduksia. Kokoonnuimme yhdessä kahvihuoneeseen rupattelemaan. Parasta oli, kun juuri se työkaveri, jonka kanssa ei ole aina ollut niin helppoa, huokaisi: ”Ihanaa, että tulit takaisin”.

Työhuoneessani katselin paikkoja kuin olisin kreikkalaisten muinaisjäännösten parissa. Mappini, tauluni, muistiinpanoni, päänsärkylääkkeeni ja – kukkani. Hitto, eikö sijaiseni ole koskenut edes viimejouluiseen amaryllikseeni? Se on töröttänyt pöydälläni koko kevään, kesän ja syksyn, kuivunut, kuihtunut ja – työntää nyt uutta kukkavartta.

Istuttuani työpöytäni ääressä hetken tuntui kuin en olisi pois ollutkaan.

Töissä on onneksi menossa varsin hiljainen ja rauhallinen kausi. Yritänkin tehdä tästä töidenaloitusvaiheesta mahdollisimman pehmeän tekemällä aluksi lyhyttä työpäivää ja pitämällä joka viikko yhden etätyöpäivän. Kun meno helmi-maaliskuussa kiihtyy, Pöpöläinenkin on jo taas vähän isompi ja tottunut siihen, että en enää olekaan kotosalla kaiken aikaa.  

Iltapäivällä sain kotoa tekstiviestin. Nukuttu oli ja syöty. Ja taas nukuttu. Ja nyt lähdettäisiin kävelylle. Sylitelty oli paljon. Laulettu ja tanssittu. Hyvinhän siellä pyyhkii – miksei pyyhkisi?

Kun tulin kotiin, Pöpöläinen katsahti minuun epäuskoisena. Muutamassa sekunnissa hänen kasvoillaan vaihteli hämmästys, ilo ja – suuri parku. Itkuhan siinä tuli, kun äidin syliin pääsi. Melkein molemmilta.

Alitajunta tietää taas

Viime yönä näin unta, jossa tiesin olevani vakavasti, parantumattomasti sairas. Unessa kerroin läheisille ihmisille sairaudestani ja siitä, että en eläisi kauaa. Lopulta tiesin, että kuolisin loppuviikon aikana. Lähdin lumiseen metsään etsimään paikkaa, jonne jäisin loppuani odottamaan.

Että sellaisissa tunnelmissa täällä odotellaan työelämän alkua.

Taas kotona

Viikon mittainen mummolaretki on nyt takana, ja täytyy nyt oikein suitsuttaa, että kakkaisesta alustaan huolimatta (kts. ed. postaus) reissu meni hyvin. Sekä meidän aikuisten että Pöpön puolesta. Pöpö sai katkeamatonta huomiota: aina oli syliä, hymyjä, laulua ja soittoa. Isovanhemmat saivat puuhata ja touhuta sydämensä kyllyydestä ja antaa ja vastaanottaa rakkautta. Ja vanhemmat saivat kerrankin syödä kahdella kädellä ja käydä saunassa samanaikaisesti. Mieheni kanssa turisimme, että taisi olla yhdentoista vuoden käynneistä jopa se kaikkein mukavimmin sujunut reissu.

Ja nyt sitten ollaan takaisin arjessa. Miehellä alkoivat työt ja koska alkuun päivät tuppaavat olemaan tavallista pitempiä, joten saamme pärjäillä Pöpön kanssa täällä kahdestaan. On se surkeaa, kun toinen ehtii olla lapsen seurassa vain parin tunnin ajan ennen kuin pikkuinen menee jo nukkumaan. (Joo ja tietty vaikuttaahan tämä omaankin jaksamiseen, mutta ei siitä nyt sen enempää.) 

Pöpö sai eilen 5-kuukautisrokotuksen ja rotavirus -rokotuksen vahvistuksen ja kiukkuaa nyt niistä noussutta pientä kuumetta ja mahakipua. Pikkuista väsyttää ja itkettää ja olemme pesineet pedissä lähes koko päivän torkkuen, nukkuen ja kirjoja lukien.

Keväällä emme vielä ehtineet mihinkään näistä lähinurkkien äiti-lapsi -piireistä. Nyt asiaan on tarkoitus tehdä korjausta. Mikäli tuleva yö ei mene ihan piparin atomeiksi, yritämme huomenna jaksaa vaunutella lähiseudun mammapiiriin mukaan. Hitsi, kun ne alkaa aina niin varhain aamulla!  Keväällä ehdimme tutustua vauvauintiin kolmen pulikointikerran verran ja aiomme jatkaa jonkin aikaa…Muskariinkin ilmoittauduimme, mutta se alkaa vasta kuukauden päästä.  Jopa tästä viikko-ohjelmaa jo kertyykin. Liikaa ei saisi ahmia, mutta pari säännöllistä viikkomenoa voisi kuvitella jaksavansa.

Ja vielä lisää lapsiperheen arkea: mies on muuttanut omaan sänkyynsä nukkumaan. Koska työläisen on jaksettava, vaikka pieni kaveri olisi päättänyt treenata juuri oppimaansa käännöstä koko yö, mies otti patjansa ja muutti alakertaan. Haikeaa, mutta käytännöllistä.

Pinnan alla

Yksi merkki siitä, että uuden perheenjäsenen tulon on sisäistänyt, on se, että Pöpö alkaa olla vakiojäsenenä unissamme. Vähän aikaa sitten mies näki ensimmäisen synnytyksen jälkeisen Pöpö-unen. Siinä olimme lomamatkalla, ja samassa seurueessa reissannut Remu Aaltonen yritti houkutella joukkiotamme oikaisemaan alligaattoreita kuhisevan hetteikön lävitse.