Archive for the ‘kierroksia’ Category

Kähinää

Ou kääk, noi kaks vaan tappelee nykyään.

Jos laitan ne eri tuoleille istumaan lastenohjelmia katsellessa, kohta ne hivuttautuu samalla sohvalle nujuamaan, nyppimään toisiaan ja vanuttamaan ja venyttämään toistensa ruumiinosia.

Lelut viedään käsistä ja legorakennukset sortuvat, kun toinen vie toiselta just sen palan sieltä tornin keskivaiheilta.

Mä inhoon mun pikkuveljeä, sanoo esikoinen. Mulla on isoveli, sanoo pienempi ja halaa esikoista. Mummi pyyhkii  liikutuksenkyyneleitään. Mua naurattaa tilanteen absurdius. Ja kohta kiukuttaa.

Ajan rattaissa

Apua, aika kiitää.

Lähetin tänään pomolle meilin jossa pyysin sopimaan kanssani palaveria töihin paluuseen liittyen. Alun perinhän olen luvannut palata työmaalle kuopuksen täyttäessä kolme, eli siis maaliskuussa 2013. Muistan, että äitiyslomalle jäädessäni piti ihan sormilla laskea, mitä vuotta elämme kolmen vuoden päästä. Nyt tuo alkaa olla jo kiusallisen lähellä, suorastaan horisontissa.

Ja sitten. Esikoinen on ”jo” viisi ja puoli. Jos ikinä aion saada tehtyä joitakin lykkäämiäni  asioita  lapseni kanssa, paras aloittaa nyt. Sämpylöiden leivontaa.  Majanrakennusta lähimetsään. Piirustusten lähettämistä pikku kakkoseen ja kehystämistä omalle seinälle. Luistelua ja hiihtoa (talvella siis).  Nyt on parempi lopettaa odottamasta sujuvampaa saumaa ensi kesään ja ensi talveen … vaikka minun elämässäni vuosi tai kaksi ei tee suurta muutosta, lapsen elämässä tekee. Ei se enää kahdeksanvuotiaana halua laittaa pikkukätösensä kuvaa kehystettynä seinälleen. Tai leikkiä sillä lelulla, joka on odottanut korjausta jo kolme vuotta.

Viimeisen puolikkaan kotiäitivuoden teemoina kannan edelleen näitä kahta:

Tee lasten kanssa niitä asioita, joista itsekin tykkäät.  Priorisoin sen, mistä saamme iloa. Lähileikkipuiston sijasta saatamme suunnata Kaivopuistoon: voi sielläkin leikkiä, ja pääseepä äitikin käymään kahvilassa. Tai aamulähtemisen sijasta saatammekin harrastaa telkkarin tuijotusta ja leikkejä yöpuku päällä. Tai ystävien tapaamista, vaikka kotityöt odottavat tekijäänsä.

Kuntokuurin loppurutistus. Onnistuin saamaan itseni kesän aikana jo hyvään kuntoiluvireeseen. Kävin pari kertaa viikossa kahvakuulatunneilla ja juoksulenkeillä. Syyskuun alussa juoksin Midnight Run -tapahtumassa kympin, enkä ollut edes tikahtua radan varteen! Sittemmin olen joutunut pitämään sairastelutaukoa, joka ääääääk muuttui jo laiskotteluksi, mutta tällä viikolla palaan taas kahvakuulan varteen. Kuten nimimerkki Mast kommentoi yhteen aikaisempaan postaukseeni, paremmassa kunnossa jaksaa lastenkin kanssa enemmän ja helpommin. Tänään sovin työttömäksi jääneen ystäväni kanssa, että voin viedä hänelle lapset kerran viikossa päiväsaikaan juoksulenkin ajaksi leikkimään. Joka lenkkiä ei siis tarvitse jatkossa tehdä otsalampun valossa.

Ylellä alkoi Elämä pelissä -ohjelma, jonka nettivalmennettavaksi voivat kaikki liittyä. Tein  v***tustestin ja valitsin toiseksi valmennusalueekseni Lapsiperheen tunne- ja vuorovaikutustaidot. Tämän päivän ekassa valmennuspostissa tuli sanat:

Minkälaisena vanhempana haluaisit lapsesi sinun muistavan? Voit pohtia tätä konkreettisen mukavan yhteisen muiston avulla: onko tuo hetki, jonka haluat lapsen muistavan erityisen hyvin? Mieti sitten, minkälaisia arvoja tuona hetkenä toteutit. Edustiko hetki ystävällisyyttä, luottamusta, jämäkkyyttä, huumoria, rakkautta tai muita sinulle tärkeitä arvoja? Pidä nämä arvot mielessäsi, kun seuraavan kerran koet haasteellisen hetken lapsesi kanssa. Voit joka hetki itse vanhempana päättää, haluatko lipsua helpomman ratkaisun puolelle vai pitää kiinni tavoitteestasi kasvattaa lasta arvojesi mukaan.

 

Minä haluaisin olla

….lohduttaja…. joka antaa syliä, pyyhkii kyyneliä, hoitaa harmitusta, kun lapsi sitä tarvitsee.

…opastaja…joka riemuitsee asioista, joita lapsi haluaa näyttää, ja joka ihmettelee ja tutkii niitä hänen kanssaan ja iloitsee hänen innostaan

… rohkaisija… jonka rakkaudella lapsi uskaltaa käydä uusia haasteita kohti.

 

Millaisia avaintilanteita sinulle tulee mieleesi?

 

Kirkas kevät

Kevät, kevät. Kotona. Omassa kodissa.

Aamukahveja terassilla tai uudessa lasiruutuisessa eteisessä ei ole tullut vielä nautittua… koska terassi on rakennusjätteiden peitossa ja eteinen täynnä muuta sälää, paskaa, romua, kamaa. Miksi sitä  menisi pahanhajuisten kumisaappaiden keskelle istumaan kahvi ja hesari käsissään.

Painin tekemättömän ja keskeneräisen kanssa. Kiusaan itseäni ja muita keskeneräisillä.  Kahlaan sotkuissa, omissa ja muiden. Olen tyytymätön. Kaikki rumuus, sotku, tekemätön stressaa, haittaa, muistuttaa, huutaa. En osaa nauttia kodistani enkä perheestäni.

Kaiket päivät huolitsen tätä tavaramäärää. Kevät tuli, kohta kesä, minä vain kannan noita tuonne, näitä tänne. Pesen, kuivaan, raivaan. Mutta kun kaapit, komerot ja työtasot puuttuvat strategisista paikoista, ei siivo kauaa kestä. Ja kun puolisolla on aina vain töitä, töitä ja töitä. Usein melkein kellon ympäri.

Jotta en vallan jäisi kaappejani kuuraamaan, jotta arki ei vain kutistuisi ruuanlaitoksi, siivoamiseksi ja kaikenlaiseksi järjestyksenpidoksi, olen päättänyt pari asiaa:

Tämän kolmannen ja viimeisen kotiäitivuoden lupaus itselleni on

saavuttaa hyvä peruskunto, kenties ensimmäistä kertaa elämässäni.

Tässä auttavat juoksuun hurahtanut ystäväni ja personal trainerina työskentelevä tuttavani, joilta olen saanut naapuriavun merkeissä lenkkiseuraa, ruokavalio-ohjeita ja liikuntaohjeita. Tavoitteita on, aikatauluakin, mutta tärkeintä on saavuttaa terveellisempi, hyvinvoivempi elämäntapa: säännöllisen liikuntaharrastuksen ja parempien ruokailutottumuksien kautta.

Toinen muistutus itselleni on

tehdä lasten kanssa enemmän niitä asioita, joista itsekin pidän.

Kävimme eilen viisivuotiaan kanssa teatterissa. Matkustimme bussilla, söimme jätskiä puistossa,  tutkimme kesäkukkia, näimme  näytelmän Fedja-sedästä, jota viime talvena luimme, nauroimme. Matkustimme junalla, teimme jousipyssyn kaduilta kerätyistä kepeistä ja kuminauhasta, kuuntelimme mustarastasta.

– Äiti, eikö olekin niin, että minä olen kiltti, kysyi viisivuotias juuri ennen kotiin saapumistamme.

– Olet, sinä olet ollut kiltti, ja minulla on ollut ihana ilta sinun kanssasi. Sinä olet aina äidin rakas, muista se!

Kierroksia

Hyvää yötä piltit, äiti koneen avaa…Koko talo uinuu, vain minä ja tietokone valvomme.

Aika on kortilla. Alkamassa oleva remppa vie kaiken liikenevän ajan. Tee budjettia, tilaa, soita, varmista, kysy, utele, etsi tietoa, järjestä papereita….Välissä paista kalapuikkoja ja vaihda vaippoja, kerää pienemmän suusta sopimattomat pikkuesineet pois ja etsi digiboksilta vielä pari lastenohjelmaa nelivuotiaalle katsottavaksi.

Tiedossa on muutto väliaikaiskotiin, kerrostaloahdistusta, viiden kuukauden ahdistus-rutistus-kujanjuoksu raksan ja kodinhoidon paineissa, anoppia, mummulaa,  riitoja, väsymystä… Voi kunpa jaksaisimme kaikki loppuun saakka ja  saisimme edes palkkioksi ihanan kodin.

Kevät on tuonut myös viime vuodesta tutut kiihkeät kierrokset. Nyt siis kai … nelivuotisuhman. Liittyykö vuodenaikojen vaihtuminen jotenkin tähän uhman alkamisajankohtaan? Onko lisääntyvä valon määrä jotenkin yhteyksissä aivokuoreen ja hormoneihin ja … ties mihin? Tilanne on kuitenkin tämä:

Mitään ei kuulla, ja jos kuullaan, niin ei ainakaan lopeteta/tulla/aloiteta.

Kaikki on saatava sanottua juuri silloin kun vähintään kaksi muutakin ihmistä on äänessä.

Ja jos vaikka näyttäis siltä, että tulossa ollaan, niin juostaan ohi tai käännytään viime hetkessä eri suuntaan.

Tai jos puetaan, laitetaan housut käsiin ja hihat jalkoihin

Ja saadaan RAI VA REI TA. Sellaisia, joissa hypitään, täristään, tönitään, läpsitään,  huudetaan:  MUN ASIA MENI PIELEEN. KAIKKI ON PIELESSÄ. ÄITI ON TYHMÄ.  ÄITI EI OO KOSKAAN KIVA.  Sellaisia, joita eivät syli, lohdutus, jäähy tai varoituskaan lopeta. MÄ EN OSAA LOPETTAA. MÄ EN OSAA RAUHOITTUA.

Tärisevä ihmisraunio saadaan ehkä tuntia myöhemmin  lopettamaan yhtämittainen ujellus.

Elämä on vaikeeta: Meni niin tai näin,  AINA väärin päin: Meenkö mä puistoon tänään?  – Ei, vaan koko päiväksi hoitoon. – Byäääääää. Mä haluan mennä puistoon. Seuraavana aamuna: – Meenkö mä hoitoon tänään? -Et, vaan mennään aamulla puistoon. -ByÄÄÄÄÄÄÄ! Mä haluan mennä hoitoon!

Eipä se helppoa ollut omalla äidillänikään. Muistan omasta lapsuudestani, kuinka suunnilleen saman ikäisenä  esittelin äidille tukkimiehen kirjanpitoani siitä, kuinka monta kertaa olen pahoittanut tänään mieleni. Olin innoissani, kun olin saanut sata täyteen.

Mutta kuinkas kävikään?  Esiteltyäni kirjanpitoni äidille en saanut kuitenkaan mitenkään lämmintä vastaanottoa. Taisi tulla sadas ensimmäinen viiva paperille.

Pölhöuhma

Jatkoa edelliselle.

Oli kuuma kesäpäivä, ja saimme kutsun puolitutuille naapureille leikkimään kahden samanikäisen tytön kanssa. Kahden tunnin aikana Isoveli

  • rikkoi vesiliukumaton. Oli ehtinyt kierittämään vesijohdon liitintä sillä seurauksella, että maton muovinen suulake meni kierteelle ja räjähti, kun vesihana aukaistiin ja tukos täyttyi vedellä. Eikä suostunut pyytämään anteeksi.
  • tunki kätensä juomavesikannuun (olisi halunnut tarttua jääkuutioihin)
  • juotuaan mielestään tarpeeksi kaatoi oman lasinsa jämävedet takaisin yhteiseen kannuun
  • kun oltiin syöty ja odotettiin että muutkin lapset päättäisivät ruokailunsa ja voitaisiin poistua pöydästä, karkasi neljä kertaa uima-altaalle
  • lähtiessämme paukutteli eteisen lasi-ikkunoita kaksin käsin siihen malliin että tulipahan nyt testattua, ovatko turvalasia.

DIAGNOOSI= SILKKAA PÖLHÖILYÄ, oikein parasta a-ryhmän idiotismia.

Voi helvetti että otti päähän. Vieraskoreus esti että en huutanut kiduksiani rikki.

Samaan aikaan kaksi samanikäistä tyttöä istuu vierekkäin ja värittää yhteistä värityskirjaa. Kinaa tulee korkeintaan siitä, että ”ton käsi osuu muhun”….

Lähtiessä en voinut muuta sanoa kuin

Kiitos ja anteeksi.

Älä ees ala

Olen virallisesti lakannut odottamasta. TÄÄLLÄ EI ENÄÄ KUKAAN ODOTA MITÄÄN. KUULETTEKO!

Älkää vaan tulko mulle aukomaan, että KYLLÄ  SE SIELTÄ TULEE EIKÄ SINNE OLE KUKAAN JÄÄNYT. Näin sanottiin mm. neuvolassa viime kerralla. Vitsit mikä ammattimainen ote. Sille joka tulee tuota hokemaan, vittuilen avoimesti takaisin.

Tai ehdotelko yhtään mitään piimän juontia/seksiä/lattialistojen vaihtoa/tapetointia/siivousta/rentoutumista/hierontaa/saunomista.  KAIKKEA ON KOKEILTU JA MIKÄÄN EI OLE AUTTANUT. Enää en kokeile yhtään mitään.

MUA EI HUOLETA SE, ETTEIKÖ SE SIELTÄ TULISI. Sen sijaan mua pe-lot-taa se, miten  se tulee.