Aika aikaa

Olen täällä yhä. Ajattelen tätä blogia usein ja koen syyllisyyttä sen laiminlyönnistä. Kirjoitettavaa riittäisi, mutta jokin kynnys ainaa kasvaa esteeksi. Ajatukseni ovat repaleisia, mitään lopputulemaa ei niissä ole, ne ovat vain muilta kuultuja jne.

Mutta tällä viikolla on nyt tapahtunut kolme uutta merkittävää asiaa. Ja jotakin hajanaista ajatustoimintaa niiden lisäksi.

1) Vietin 24 tuntia pois kotoa vain aikuisseurassa. WOHOOOOOOOO! Pikkuveljen (2 v 4 kk) syntymän jälkeen olen ollut kertaalleen 5 päivää poissa  imetyksen lopetuslomalla ja sen jälkeen yhden yön  viime kesänä ystäväni nelikymppisissä. Nyt siis yhden vuorokauden sipsuttelin siistissä, eteerisen kauniissa modernissa kodissa, pukeutuneena mekkoon, skumppalasi käden ulottuvilla keskustellen kolme vuotta pimennossa olleista aiheista. Miten a) minulle pääsi käymään näin (että tällaista ei ole tapahtunut enemmän)?  b) minulle pääsi käymään näin (että sain tällaisen mahdollisuuden)?

2) Puolisoni on tunnustanut lukeneensa meille yhteiseksi ostamaani parisuhdekirjaa

WOHOOOOOOO!  Olin lasten kanssa äitini luona pitkällä kesälomareissulla/remonttia paossa, ja jätin kirjan pöydän kulmalle ja pyysin häntä lukemaan sitä. Tänään, riidellessämme puoliso äkäisenä tunnusti lukeneensa melkein koko kirjan. Wohooooo! Äkillinen hyvä mieli täytti keittiömme. Hän haluaa ymmärtää! Hän haluaa välittää!

3) Olen loppuviikon kotona vain Pikkuveljen kanssa.

Alkukesästä kävimme miehen vanhempien luona koko perheen kanssa, ja monien sattumien summana päätin, että mun ei tarvitse raahautua paikalle enää tänä kesänä. En jaksa sitä tolkutonta säätämistä, mikä liittyy kahden päättömästi käyttäytyvän lapsen kanssa mökkeilyyn infrastruktuurittomalla alueella (saaressa, ilman juoksevaa vettä, jyrkässä rinteessä, mustan veden äärellä, metrin mittaisessa nokkospuskassa, luhistuneiden vajojen keskellä, kuuman keittiölieden äärellä) ENKÄ varsinkaan anoppiani, jonka kanssa on oltava kieli keskellä suuta nukkuessaankin. Ilmoitin, että jos Mies haluaa viedä Isonveljen vielä tänä kesänä mökille, niin fine, mutta minä jään vapaaehtoisesti tämän kahelin kaksivuotiaan kamikazekiipeilijän kanssa kaupunkiin.

Ja näin kävi. Tänä aamuna lähti uima-altaalla, pelastusliiveillä, teltalla, trangialla, kylmäkalleilla ja katapultilla pakattu auto kohti mökkisaaren rantaa. Ja me jäimme nauttimaan auringonpaisteesta kotiterassille, vessan ja jääkaapin välittömään läheisyyteen.

Eilen illalla nukkumaan mennessäni, että en ole koskaan lasten syntymän jälkeen (siis viiden ja puolen vuoden aikana) ollut kotonani yötä ilman lapsia. Olen siis ollut lapsista erossa, mutta en koskaan kotonani yötä ilman lapsia. Hmm.

Askartelen nyt näiden ajatuksien parissa. Itselleni tuntuu nyt, että enemmän kuin mitään muuta, kaipaan sitä  mystistä _omaa elämää_, aikaa jossa saan ajatella lauseeni loppuun, tehdä jotakin itse päättämääni juuri sen aikaa mitä haluan, tai mennä minne haluan.

Puoliso ei aivan ymmärrä koko ajatusta. – Tämä koko elämähän on sun omaa elämää, hän tiuskaisee tuskastuneena. Hänen mielestään toistan jotakin kummallista tämän ajan vanhempien muotipuhetta, jota kukaan ei nähnyt aiheelliseksi 1970-luvulla.

En tiedä, mitä sanoa takaisin.

Olen väsynyt ja kärsimätön ja kaipaan jonnekin missä en juuri nyt ole.

Miten paljon tämä liittyy kahden ja puolen vuoden kotiäitiyteen, uuvuttavaan remonttivuoteen, miehen jatkuviin iltatöihin, kuopuksen vaatimaan erityishuomioon

… ja miten paljon se on omaa keskeneräisyyttäni, sitä etten jaksa sitä, mitä äidin pitää jaksaa, olla jatkuvan riippuvaisuuden kohteena.

Tai onko tämä jo neljänkympin kriisiä? Kuka olen, mitä halusinkaan?

Miten sinä, lukijani (mikäli teitä vielä on): Onko sinulla omaa elämää? Omaa aikaa? Mitä se on? Mitä se saa olla? Tarvitsetko sitä? Jos et, miksi et?

Advertisement

Kirkas kevät

Kevät, kevät. Kotona. Omassa kodissa.

Aamukahveja terassilla tai uudessa lasiruutuisessa eteisessä ei ole tullut vielä nautittua… koska terassi on rakennusjätteiden peitossa ja eteinen täynnä muuta sälää, paskaa, romua, kamaa. Miksi sitä  menisi pahanhajuisten kumisaappaiden keskelle istumaan kahvi ja hesari käsissään.

Painin tekemättömän ja keskeneräisen kanssa. Kiusaan itseäni ja muita keskeneräisillä.  Kahlaan sotkuissa, omissa ja muiden. Olen tyytymätön. Kaikki rumuus, sotku, tekemätön stressaa, haittaa, muistuttaa, huutaa. En osaa nauttia kodistani enkä perheestäni.

Kaiket päivät huolitsen tätä tavaramäärää. Kevät tuli, kohta kesä, minä vain kannan noita tuonne, näitä tänne. Pesen, kuivaan, raivaan. Mutta kun kaapit, komerot ja työtasot puuttuvat strategisista paikoista, ei siivo kauaa kestä. Ja kun puolisolla on aina vain töitä, töitä ja töitä. Usein melkein kellon ympäri.

Jotta en vallan jäisi kaappejani kuuraamaan, jotta arki ei vain kutistuisi ruuanlaitoksi, siivoamiseksi ja kaikenlaiseksi järjestyksenpidoksi, olen päättänyt pari asiaa:

Tämän kolmannen ja viimeisen kotiäitivuoden lupaus itselleni on

saavuttaa hyvä peruskunto, kenties ensimmäistä kertaa elämässäni.

Tässä auttavat juoksuun hurahtanut ystäväni ja personal trainerina työskentelevä tuttavani, joilta olen saanut naapuriavun merkeissä lenkkiseuraa, ruokavalio-ohjeita ja liikuntaohjeita. Tavoitteita on, aikatauluakin, mutta tärkeintä on saavuttaa terveellisempi, hyvinvoivempi elämäntapa: säännöllisen liikuntaharrastuksen ja parempien ruokailutottumuksien kautta.

Toinen muistutus itselleni on

tehdä lasten kanssa enemmän niitä asioita, joista itsekin pidän.

Kävimme eilen viisivuotiaan kanssa teatterissa. Matkustimme bussilla, söimme jätskiä puistossa,  tutkimme kesäkukkia, näimme  näytelmän Fedja-sedästä, jota viime talvena luimme, nauroimme. Matkustimme junalla, teimme jousipyssyn kaduilta kerätyistä kepeistä ja kuminauhasta, kuuntelimme mustarastasta.

– Äiti, eikö olekin niin, että minä olen kiltti, kysyi viisivuotias juuri ennen kotiin saapumistamme.

– Olet, sinä olet ollut kiltti, ja minulla on ollut ihana ilta sinun kanssasi. Sinä olet aina äidin rakas, muista se!

Henkeä

Vedetään henkeä. Joulun henkeä.

Raksalla tehdään vielä tänään intensiivisesti töitä, mutta minä jo lorvailen lasten kanssa. Vietän, tapan aikaa. Niin kuin aina.

Illalla kun remonttiMies kotiutuu, alkaa joululoma. Kahden, jopa kolmen päivän mittainen.

Joulu tulee olemaan, tästäkin syystä, todella lasten juhlaa.
Eipä täällä ole Isän seurasta paljoa nautittu. Mies kotiutuu säännöllisesti yhdeksän jälkeen illalla. Isompi valvoa killittää vielä, koska haluaa nähdä isänsä. Pienempi ei kai osaa edes odottaa.

Remontti on edennyt, omalla hitaalla tavallaan. Vielä menee kaksi, kolmisen viikkoa ennen kuin voimme alkaa kotiinpaluun Ehkä. Kaikki muutkin aika-arviot ovat heittäneet, niin varmasti tämäkin.

Olen hyväksynyt henkisen yksinhuoltajuuteni. Tuntuu kummalle, jos Mies on kotona ennen iltakahdeksaa. Kuviot lasten kanssa menevät suorastaan poskelleen, jos aikuisia onkin yllättäen kaksi.

Pikkuveli kävelee, reippaastikin. Kiipeilee. On joka paikassa yhtä aikaa. Hellalla, pöydällä, pakastimessa, vessanpöntöllä, tietokoneella.

Mutta viskoo, heittelee, paiskoo, heijaa. Puhuu vasta muutaman sanan.  Ei osaa nimetä itseään, ei vastaa kun häntä kutsutaan nimellä, ei osaa nimetä tai osoittaa leluja pyynnöstä.

Lastenlinnasta saimme lähetteen neurokognitiiviselle osastolle puolentoista viikon päiväosastojaksolle. Työdiagnoosina autismi ja dysfaattiset piirteet. Myös jonkin oireyhtymän mahdollisuutta selvitellään. Jonkun, joka selittäisi tämän kaiken, sanoi lääkäri.
Kromosomi- ja dnatestit on otettu, tuloksia odotellaan.
Huojentaa, hirvittää, huojentaa, hirvittää…

Mutta nyt vedetään henkeä. Raksasta, riitelystä, sairaalakäynneistä, yksinäisyydestä, kiireestä, menemisistä ja tulemisista.

Hyviä pyhiä!

Päättymätön tarina

Raksalla ollaan päästy takakaarteeseen. Ei loppusuoralle, vaan sinne sitä edeltävään vaiheeseen.  Tää on iso remppa.  Ihan niin kuin osaavat ennustivatkin. Me emme vain ottaneet sitä uskoaksemme. Niinpä itse päättelemämme aikataulut osoittautuivat – tuulesta temmatuiksi, miksipäs muuksi.

Yhtenä iltana Esikoinen, neljä ja puolivuotias, puhkesi puhumaan. Äiti, mä näen sellaisia painajaisia että oon liukuportaissa ja niiden päässä on este. Ja että oon portaissa, ja ne ei lopu koskaan.

Kerron, että kun herää painajaiseen, voi ajatella itsekseen, että se oli vain pahaa unta ja  saa tulla äidin ja isän viereen nukkumaan ja että….

Esikoinen odottaa, että lopetan hölpötyksen. Ja sanoo: Mä luulen että se on sitä että mä pelkään että me ei ikinä päästä takaisin omaan kotiin. 

Suuni loksahtaa auki. Miten taitavasti lapsi osaa tulkita omaa untansa.

Kieltämättä samat tunnelmat ovat olleet itselläkin. Kaksi kuukautta sitten tein listan raksalla tekemättömistä hommista, niistä sellaisista välttämättömistä, jotka on tehtävä ennen kuin voimme muuttaa sisään. Laskin, että ne veisivät noin 50 työpäivää.

Nyt niitä on jäljellä 33. Tätä vauhtia olemme evakossa vielä helmikuussakin.

Luoja paratkoon.

Olen hyväksynyt asemani lähes yh-äitinä, mutta lapset eivät jaksa piilottaa harmiaan siitä, että isi on kotona vain varhain aamulla ja viimeksi illalla. Heti herätessään esikoinen huutaa: Isi! Ja harmittelee, jos se olen minä, joka vastaa hänen huutoonsa. Ja illalla, kun avain rapsahtaa lukossa, iltapalapöydässä huokaillaan helpotuksesta.  On jo yö, kun isi tulee raksalta kotiin, oli esikoinen tilittänyt päiväkodissa.

Kyllä tämä on ollut kriisiaikaa meidän koko perheellemme. Niin lapsille kuin aikuisillekin. Parisuhdekin ryvettyy, se on selvä. Koskaan ei ole aikaa puhua kunnolla mistään, ei lasten asioista, ei omista asiosta, ei edes raksan asioista. Ja sovittavaa, päätettävää ja neuvoteltavaa riittää. Olen yrittänyt ottaa ihan tietoisen linjan, että pidän päätäni pystyssä enkä tilitä sisimpiä tuntoja Miehelle, jolla riittää kestettävää muutenkin, ja joka on sanonut, ettei kestä enää yhtään enempää painetta miltään taholta. On kuitenkin ollut kova koulu oppia, että en voi olla täysin rehellinen, enkä tukeutua puolisooni, etten rasittaisi häntä liikaa. Onneksi minulla on kuitenkin paikkoja, jonne voin tuntojani tilittää.  Onneksi meillä on takana jo 15 yhteistä vuotta, niin tämäkin vuosi ja tämäkin kausi suhteutuu omaan lokeroonsa.

Kyllä sillä remontilla hintansa on. Siis henkisestikin. Välillä mietin, että kuka siellä uudistuneessa kodissa sitten haluaa asua, kun siitä näin paljon maksetaan. Kuka niitä seiniä jaksaa katsella? Haiseeko siellä sittenkin näin kitkerälle? Vai tuulettuuko kotimme, kun saamme hengähtää hetken?

Riittää

Pikkuveli nukkuu, tiskit on laitettu koneeseen. Laskut maksettu, raksaan liittyviä sähköposteja ja puhelinsoittoja hoidettu. Nyt koneelle.

– Ei kun nyt tehdään se talo, jooko. Mä oon oottanut jo kauan aikaa sen tekemistä, valittaa Isoveli mankuvalla nuotilla. Olohuoneen matolle on kaadettu iso laatikollinen magneettikuulia,

– Voisiksää tehdä sen talon itse, niin mä tulisin sitten leikkimään siihen kun se on valmis.

Mä en niin millään riitä näille kaikille. Koko ajan on miljoona hommaa kesken ja kasoja joka paikassa. Pyykkiä, tiskiä, puhtaita vaatteita, leluja.

Jos pikkuveli on hereillä, aika menee hänen perässään. Ihmeen paljon ihminen, joka ei osaa kävellä, saa kuitenkin aikaan. Tai juuri siksi. Kun liikkumisen haasteellisuus ahdistaa ja ottaa pattiin, tavarat lentävät ja kaatuvat. Tuolit on pinottu toiseen huoneeseen, kaikki vaarallinen nostettu korkealle. Pikkuautot, rakennussarjan palikat, kaikki kovat esineet on pantu pois tavoittamattomiin, ne nimittäin lentävät ja kovaa. Muut saisivat kulkea kypärät päässä.  Ehkä meillä on tässä pesäpalloilija tulossa. Korkeat paikat loppuvat kesken. Kiipeileminen on in. Oletteko muuten nähneet, miten kirjahyllyä tai vetolaatikoita pitkin voi kiivetä? Jos käyn vessassa, löydän taaperon nojatuolin päältä harjoittelemassa seisomista ilman tukea.

Raksa venyy ja paukkuu. Miehen haave paluumuutosta elokuun lopussa on haihtunut, kohta minunkin haaveeni lokakuun lopun kotiinpaluusta pitää unohtaa. Ehkä jouluksi sitten.

Samaan aikaan perheneuvoja kertoo, että tämän ajan vanhemmat toivovat lapsiltaan liikoja: opettavat pärjääjiksi jo liian varhain. Ja tietenkin aikuisten omien tarpeiden takia:

Vanhempikin saa väsyä

Vanhemmuuteen liittyy usein myös syyllisyyttä ja riittämättömyyttä kovien odotusten edessä. Näistä voimakkaistakin tunteista on hyvä keskustella.

– Vanhemmuus on kova haaste, kun meitä revitään niin moneen suuntaan. Vanhemmilla on oikeus olla myös väsyneitä ja viestiä lapsilleen epäonnistumisen tunteita ja ettei aina jaksa, miettii Virtanen. —

– Pienten lasten kanssa ohjeeni on, että leiki lapsen kanssa päivittäin lattialla. Jokainen löytää toivottavasti yksilöllisen tavan toimia lapsensa kanssa. Sen ei tarvitse olla mitään suurta tai erikoista, muistuttaa Jorma Virtanen.

Nyt menen lattialle. Riitän tähän asiaan tällä kertaa.

Arkipyhä

Mies vietti eilen vapaapäivän, kolmannen koko kesänä.

Olimme koko porukalla lähellä asuvien sukulaisten mökillä syömässä, uimassa, saunomassa. Oli loistavaa ruokaa ja hieno ilma. Vanhempi lapsi sai leikittäjän ja nuorempi hoitajan. Sain uida ja istua laiturilla täydessä rauhassa, ilman yhtään keskeytystä, ainakin tunnin. Nautin, nautin!

Miten uskomattoman ihanaa.

Siinä laiturilla jo tajusin, että juuri tätä minä niin tarvitsisin, rauhaa, virkistystä, lepoa, kauneutta, toisten antamaa huolenpitoa. Apua.

Kiitin isäntäpariamme jokaisesta hetkestä, paratiisista, keitaasta. Hiljaa sydämessä toivoin, että saisin tulla vielä lasten kanssa joskus uudestaan, mutta tiedän, että he pitävät omasta yksityisyydestään eivätkä tule kutsumaan meitä enää tänä vuonna uudestaan.

Nyt olemme takaisin arjessa. Hikisessä kämpässä. Mies raksalla, minä täällä kahden kanssa. Olen niiiiiin väsynyt.  En ole jaksanut ryhtyä mihinkään koko päivänä.
Aamulla sentää tekstailin ystäville kysellen, lähtisikö joku jonnekin. Kaikilla on omat menonsa.
Minä mietin jaksaisimmeko edes pyörälenkille läheiselle sillalle. Ja mitä me siellä sitten.
Enpä ole jaksanut.
Täällä olemme yöpaidoissamme yhä.
Pienempi leikkii säilykepurkeilla, isompi sentään rakennussarjalla.
Ranskalaiset ovat hyvää perusruokaa koko perheelle.

Isompi kysyy: Äiti, miksi sinulla on itkua silmässä?
Koska olen niin väsynyt, vastaan.

Aamusta iltaan

Ensin oli se kamala talvi, joka alkoi marraskuussa ja loppui vasta huhtikuussa. Voi, kuinka odotinkaan kesää.

Ja nyt on se kesä: remonttikesä.

Voi kuinka odotankaan syksyä.

Sitä että elämä palaa —palaahan— tavallisiin uomiinsa.

Olen ollut kaksi kuukautta raksaleski. Mies herää kuudelta, menee raksalle seiskaksi. Tulee illalla puoli yhdeksältä, joskus vasta myöhemmin. Ilmoittaa ovella, että on kuoleman väsynyt ja haluaa kaatua sänkyyn.

Isoveli kysyy: Milloin minä leikin isin kanssa? Vastaan: Syksyllä.

Asumme väliaikaiskodissa, vuokralla kerrostalossa, uudella asuinalueella. Jumalattoman hikisessä akvaariomaisessa kämpässä.

Olen autoton. Pyöräilemme lasten kanssa peräkärryllä, mutta pienempi ei jaksaisi istua takakontissa.

Heräämme aamulla. Yritämme keksiä päiviin tekemistä.

Isompi katsoo videoita. Joka päivä. Jotta äiti saa lepotauon.

Tapaamme kavereita heidän lomamatkojensa välissä.

Kierrämme leikkipuistoja.

Tänään menemme ostoskeskukseen jäätelölle: hellettä pakoon ilmastoinnin ääreen. .

Ilman toisen aikuisen apua ei tule lähdettyä uimarannalle eikä kaupungille: siihen eivät voimat riitä. Isompi kun ryntäilee minne sattuu ja pienempää pitää  aina kantaa, syöttää tai työntää vaunuissa.

Olen iloinen jokaisesta ystävästä joka jaksaa ottaa väsyneen rämäryhmämme kylään, tarjota seuraa, hoitoapua tai ruokaa. Kaikki kelpaa.

Välillä saamme äitini hoitoavuksi, mutta hänen selkänsä ei kestä pienemmän lapsen kantamista eikä reaktiokykynsä riitä isomman perässä syöksymiseen, joten en voi jättää ketään yksin hänen huomaansa.

Iltaisin olemme kaikki hysteerisiä. Pienemmät väsymyksestä ylikierroksilla. Minä alikierroksilla. Vaikea yhdistelmä kertakaikkiaan. Keitän pannullisittain kahvia jotta saisin vähän lisää potkua koneeseeni. Hampaat jo kellastuvat kofeiinista.

Mies on pitänyt kaksi raksavapaapäivää. Toisen juhannusaattona, toisen viime lauantaina. Silloin nukuimme päiväunia, söimme yhdessä, juttelimme. Toinen tuntui taas, onneksi,  läheiselle.

Välillä, illalla, yhdentoista ja puoliyön välillä, kyselemme toisiltamme: selvitäänhän me tästä, tuleehan se koti valmiiksi. Toisen kuuluu vastata uskottavalla, innostuneella äänellä: Tottakai.

Kierroksia

Hyvää yötä piltit, äiti koneen avaa…Koko talo uinuu, vain minä ja tietokone valvomme.

Aika on kortilla. Alkamassa oleva remppa vie kaiken liikenevän ajan. Tee budjettia, tilaa, soita, varmista, kysy, utele, etsi tietoa, järjestä papereita….Välissä paista kalapuikkoja ja vaihda vaippoja, kerää pienemmän suusta sopimattomat pikkuesineet pois ja etsi digiboksilta vielä pari lastenohjelmaa nelivuotiaalle katsottavaksi.

Tiedossa on muutto väliaikaiskotiin, kerrostaloahdistusta, viiden kuukauden ahdistus-rutistus-kujanjuoksu raksan ja kodinhoidon paineissa, anoppia, mummulaa,  riitoja, väsymystä… Voi kunpa jaksaisimme kaikki loppuun saakka ja  saisimme edes palkkioksi ihanan kodin.

Kevät on tuonut myös viime vuodesta tutut kiihkeät kierrokset. Nyt siis kai … nelivuotisuhman. Liittyykö vuodenaikojen vaihtuminen jotenkin tähän uhman alkamisajankohtaan? Onko lisääntyvä valon määrä jotenkin yhteyksissä aivokuoreen ja hormoneihin ja … ties mihin? Tilanne on kuitenkin tämä:

Mitään ei kuulla, ja jos kuullaan, niin ei ainakaan lopeteta/tulla/aloiteta.

Kaikki on saatava sanottua juuri silloin kun vähintään kaksi muutakin ihmistä on äänessä.

Ja jos vaikka näyttäis siltä, että tulossa ollaan, niin juostaan ohi tai käännytään viime hetkessä eri suuntaan.

Tai jos puetaan, laitetaan housut käsiin ja hihat jalkoihin

Ja saadaan RAI VA REI TA. Sellaisia, joissa hypitään, täristään, tönitään, läpsitään,  huudetaan:  MUN ASIA MENI PIELEEN. KAIKKI ON PIELESSÄ. ÄITI ON TYHMÄ.  ÄITI EI OO KOSKAAN KIVA.  Sellaisia, joita eivät syli, lohdutus, jäähy tai varoituskaan lopeta. MÄ EN OSAA LOPETTAA. MÄ EN OSAA RAUHOITTUA.

Tärisevä ihmisraunio saadaan ehkä tuntia myöhemmin  lopettamaan yhtämittainen ujellus.

Elämä on vaikeeta: Meni niin tai näin,  AINA väärin päin: Meenkö mä puistoon tänään?  – Ei, vaan koko päiväksi hoitoon. – Byäääääää. Mä haluan mennä puistoon. Seuraavana aamuna: – Meenkö mä hoitoon tänään? -Et, vaan mennään aamulla puistoon. -ByÄÄÄÄÄÄÄ! Mä haluan mennä hoitoon!

Eipä se helppoa ollut omalla äidillänikään. Muistan omasta lapsuudestani, kuinka suunnilleen saman ikäisenä  esittelin äidille tukkimiehen kirjanpitoani siitä, kuinka monta kertaa olen pahoittanut tänään mieleni. Olin innoissani, kun olin saanut sata täyteen.

Mutta kuinkas kävikään?  Esiteltyäni kirjanpitoni äidille en saanut kuitenkaan mitenkään lämmintä vastaanottoa. Taisi tulla sadas ensimmäinen viiva paperille.

Voi rähmä

Marraskuun alussa mietin, että ihanaa, onpa tulossa leppoinen kuukausi. Ei ole paljon mitään menoja eikä tekemättömiä töitäkään. Ja koska äitini on tulossa meille joksikin aikaa kylään, pääsen itsekin välillä tuulettumaan kaupungille. Miten väärin sitä voi ihminen luulla.

Marraskuun ensimmäisenä maanantaina kello 13 pikkuinen aivasti. Jaa, sille on tulossa flunssa – taas, ajattelin. Kas kummaa, silmätkin rähmivät voimakkaasti.

Seuraavana päivänä räkäinen pikkumies ei enää pystynyt kunnolla syömään. Maidot ja muut tulivat räkäpulautuksina ulos.

Perjantaina veimme kuumeisen ja kipeän lapsen lääkäriin: korva- ja silmätulehdus. Lääkkeeksi antibioottikuuri ja antibioottitippoja. Suun kautta annettavaa kuuria on vaikea saada pysymään sisällä, sillä räkäisyydestä johtuen kaikki syöty tulee pian syliin.

Koska paranemisen merkkejä ei näkynyt, menimme lääkäriin uudelleen sunnuntaina. Tulehdus oli levinnyt toiseenkin korvaan, molemmat korvat ovat täynnä märkää. Pikkuinen sai antibioottikuurin pistoksena.

Isoveli sairastui: korkeaa kuumetta maanantai-illasta lauantaihin.

Loppuviikosta myös Mies sairastui: nielutulehdus ja silmätulehdus. Ei pystynyt syömään eikä kunnolla puhumaan. Silmät olivat kuin särjellä. Kaksi viikkoa sairaslomaa, kaksi erilaista antibioottikuuria  ja kaksia erilaisia silmätippoja.

Tiistaina pikkuveli viedään taas lääkäriin: korvat ovat niin pulleina mätää että tärykalvot on puhkaistava.  Samalla varataan aika korvien putkitukselle, se saadaan viikon päähän.

Seuraavalla viikolla yritän pitää vapaapäivää, onhan isoveli terve ja hoidossa ja äitini ja Mies hoitamassa pikkuveljeä. Ehdin bussilla lähelle keskustaa, kun migreeni iskee. Pakenen ystävän kotiin oksentamaan ja makaamaan eteisen lattialle pimeään. Soitan lääkäriystävälle, joka määrää läheiseen apteekkiin migreenilääkkeitä. Mies tulee autolla hakemaan, ostaa lääkkeet ja odotamme kadunkulmaan pysäköidyssä autossa 15 minuuttia, jotta oksentaminen lakkaa ja hän voi ajaa meidät kotiin. Kotona nukun kaksi tuntia putkeen. Että sellainen kotiäidin irroittelupäivä.

Torstaina pikkuveljen korvat putkitettiin. Sen jälkeen korvista tuli märkää monta päivää,  tyynyliina oli ruskeana.

Viikonlopun ajan lapsi oli parantuvan oloinen. Helpottunut äitini lähti pitkäksi venähtäneeltä käynniltään kotiinsa. Kiitos kahden ja puolen viikon hoitoavusta!

Sunnuntai-iltana yritän jälleen tuulettumaan. Menen ystävän kanssa elokuviin.  Auto vaikuttaa ihan ehjälle, kun ajelen sillä kehäteillä.

Maanantaina korvat kontrolloidaan – putket ovat paikallaan ja avoimina, jipii! Mutta tulehdus on edelleen päällä ja korvat täynnä märkää. Uusi antibioottikuuri.

Maanantai-iltana nousee kova kuume, se huitelee  kuumelääkkeenkin jälkeen yli 39 asteessa. Lapsi arastelee syömistä, eikä aukaise suutaan mielellään. Ja yrjöää antibiootin ulos.

Tiistai-aamuna mies ilmoittaa, että autossa on jotakin pahasti vialla. Jokin murros on rikki. Mikä tahansa renkaiden kääntäminen voi aiheuttaa jonkin osan lopullisen repeämisen.  Korjausajan saa vasta perjantaille.

Keskiviikkona taksilla taas korvakontrolliin. Korvat todetaan vihdoinkin kuiviksi. Kuume huolestuttaa minua ja lääkäriä. Keuhkot kuvataan, ne ovat terveet. Aikaisemmin otetusta labraviljelystä on tullut tulos: hemofilus-bakteeri. Antibiootti jälleen pistoksena. Saamme päivystyslähetteen Lastenklinikalle: menkää, jos tilanne yhtään pahenee, olivat lääkärin neuvot.

Mies joutuu lähtemään yhden illan työmatkalle Keski-Suomeen. Minä ja lapset jäämme keskenämme. Leivon lohdutukseksi suklaakakkua. Ensimmäinen jää raa’aksi ja joutuu kompostiin. Teen uuden. Pakko saada jotakin makeaa.

Torstaina lapsi ei enää  juurikaan syö. Ja jos syö jotakin, se tulee vihreänä pinaattina housuihin. Mies on tullut yöllä kotiin, onneksi junat kulkivat hirveästä tuiskusta huolimatta. Lähdemme taas taksilla päivystykseen, jossa taas otetaan näytteitä. Nielu on tulehtunut pahasti. Lääkärin mukaaan lanboratoriotulokset ja oireet sopisivat johonkin virustautiin, vaikkapa adenovirukseen. Mitään keskushermostollista tulehdusta ei ole, eikä streptokokkibakteeria, tyynnyttää lääkäri. Mutta soitellaan maanantaina vielä uudelleen.

Perjantaina lapsi on jo parempi. Kuume lakkaa, olemme ensimmäistä kertaa kolmeen viikkoon helpottuneita. Naapurit käyvät ovella kyselemässä tilannetta. Naureskelemme. Varoitan, että jos meiltä päin tulee, kannattaa suojautua. No, jos parannutte, niin tulkaa meille glogeille, pyytävät naapurit.

Lauantaina kesken vaipanvaihdon huomaan, että pienokainen on ylt’ympäriinsä punaisissa näppylöissä.

Sairasta menoa

Täällä on oltu sairaita. Koko porukka.

Ensin kuumeilivat naapurin lapset. Sitten meidän: ensin pikkuveli, sitten isoveli.

Kun lapset tokenivat, romahti Mies, jolle tuli joku nielutulehdus, joka ei ole vieläkään ohitse.

Ja sitten minä. Kahtena päivänä kuumetta on ollut 38-39, päässä jyskyttää, huimaa, jalkoja ja selkää kolottaa.

Onneksi meitä on sentään tässä kaksi puolikuntoista aikuista hoitamassa kahta energistä tervettä pikkulasta. On edes toinen, joka jotenkin jaksaa kokata ja seurustella, kun toinen nukkuu pahinta kuumettaan pois. Ja kun toinen herää, toinen voi mennä sitten vähäksi aikaa lepäämään.

Mitähän olisimme tehneet, jos Mies olisi ollut terve ja minä sairas ja minun olisi siinä ohessa pitänyt hoitaa vielä lapsemme?
Ketään ei oikein olisi kehdannut pyytää hoitoavuksikaan, kun palkkion bonuksena olisi varma tartuntatauti.

Olisikohan Mies voinut tehdä miinussaldoa jäädäkseen kotiin hoitamaan meitä?

Miten teillä tehdään?