Mutku mä halusin

Kimpaantuneena työnantajani joustamattomuudesta lyhennetyn työpäivän tai edes etätyön suhteen aloin etsiä uutta työtä.

Juuri kun olin saanut listattua itselleni mitä oikeastaan työelämältä hainkaan, näin veret seisauttavan ilmoituksen, jossa unelmaduunini etsi puolipäivästä tekijää.

Siis mitä! Se mitä olen 11-vuotiaasta saakka halunnut tehdä. Se, mistä olen piirtänyt iltaisin kotona lapsena  kuvia.

JA mitä ihmettä? Puolipäiväisenä: tällä alalla kun ei ole koskaan muita kuin 120% paikkoja kurjalla palkalla.

****

Hain,

pääsin haastatteluun

ja tulin jaetulle kakkossijalle.

***

Ja minulle kerrottiin, että olimme yhtä hyviä, ja minä olisin ollut ”varma valinta”, mutta se toinen oli kuulemma osoittanut enemmän innokkuutta työhaastattelussa.

MITÄÄÄÄÄÄÄÄ? Enkö minä yrittänyt tuoda sitä monin tavoin haastattelussa esille? Soitin, kun oli soittoaika. Tein erittäin paljon töitä työhakemuksen suhteen. Kerroin ja perustelin, että tässä yhdistyvät kaikki mitä työelämältä haluan. Kerroin olevani valmis irtisanoutumaan kokopäiväisestä vakkariduunistani tämän tehtävän takia.

Olin kuulemma ollut niin rauhallinen ja hallittu, että tämä intoa puhkuva kilpaveikkoni oli sitten tuntunut paremmalta valinnalta tähän tehtävään.

Minä kun koko ajan luulin, että se, että jos on hokemassa ”tämä paikka on luin luotu minua varten”, ” tämä on se mitä olen aina halunnut tehdä”,  ”näen itseni tässä tehtävässä” niin silloin tulee nauretuksi pois pelikentältä. Että jos päällimmäiseksi tarjoaa omaa hinkuaan  MUTKU MÄ HALUUN, niin silloin on todennäköisesti hyvin vähän muita valttikortteja ja todellisia pelimerkkejä.

VOI VITALIS.

Nyt kyllä harmittaa. 

Eikä niitä toisia paikkoja tule, älä yritä sanoa sitä.

Näitä ei oikeasti ole. EI OLE. Puolipäiväisinä.

Advertisement

Muutosvastarintaa

Kolmen vuoden merkkipaalu on ohitettu. Tutkinto kotiäitiydestä alkaa olla kasassa.

Palaan päivätyöhöni maaliskuun puolivälissä, kuuden viikon päästä.

Elämä muuttuu taas kerran.

Tulossa on kaahailua kahteen hoitopaikkaan, kolmen vartin työmatkoja aamu- ja iltaruuhkassa, iltatöitä, viikonlopputöitä ja työreissuja.

Nähtäväksi jää, miten omaehtoisuudestaan tunnettu kuopus mahtaa sopeutua perhepäivähoitoon ja miten herkkäsieluinen esikoisemme jaksaa pitkiä päiviä päiväkodin 24-lapsisessa ryhmässään.

Kukaan ei tietenkään edes kysy, miten itse jaksamme innovatiivisina, motivoituneina ja tuottavina päivästä toiseen, kun reissu kotiovelta kotiovelle kestää vähintään kymmenen tuntia.

Kävin jokin aika sitten työpaikallani tapaamassa esimiestäni ja otin esille, että haluaisin tehdä lyhennettyä työpäivää. Siihen kun on periaatteessa mahdollisuus.

Vastaus oli hyytävä. Esimieheni oli sitä mieltä, että työpaikallamme tarvitaan kokoaikainen panokseni: työtehtäväni eivät ole vähennettävissä eikä niiden teettämiseen ulkopuolisella ole varaa. Ehdotin, että vaihtoehtoisena järjestelynä voisin tehdä yhden päivän viikossa etätöitä kotoa käsin: se ei tuottaisi työnantajalleni lisäkuluja mutta helpottaisi arkeni tuomis-viemis-ruuhkassamatkustamispuolta. Sekään ei kuulemma ole mahdollista. Koska hän on aikaisemmin niin päättänyt.

Keskustelu jatkui sellaisella tyylillä, että tulin ulos ovesta melkoisen järkyttyneenä.

Vaikka valtakunnan suurin päivälehti kirjoittaisikin joka päivä työelämän ja muun elämän yhteensovittamisen haasteista ja osa-aikatyöhön kannustetaan valtionjohtoa myöten, yksittäinen pieni työnantaja saa silti elää omaa elämäänsä, oman harkintansa varassa.

Jokainen perheessämme joutuu sietämään, kasvamaan, kestämään uusia asioita työhönlähtöni myötä. Emme ole koskaan olleet tilanteessa, jossa molemmat aikuiset tekisivät täyspitkää työpäivää ja lapset olisivat yli kahdeksan tuntia hoidossa päivittäin. En voi luvata kenellekään, että pystymme asettumaan uusiin asemiimme sutjakasti.

Me siis joustamme kaikki. Työnantajani ei silti voi luvata mitään, mikä helpottaisi siirtymävaihettamme.

Olen alkanut etsiä uutta työpaikkaa, sellaista jossa ihmiselämän inhimillisiä puolia ymmärrettäisiin. Saa nähdä, onko sellaista olemassakaan.

Päättymätön tarina

Raksalla ollaan päästy takakaarteeseen. Ei loppusuoralle, vaan sinne sitä edeltävään vaiheeseen.  Tää on iso remppa.  Ihan niin kuin osaavat ennustivatkin. Me emme vain ottaneet sitä uskoaksemme. Niinpä itse päättelemämme aikataulut osoittautuivat – tuulesta temmatuiksi, miksipäs muuksi.

Yhtenä iltana Esikoinen, neljä ja puolivuotias, puhkesi puhumaan. Äiti, mä näen sellaisia painajaisia että oon liukuportaissa ja niiden päässä on este. Ja että oon portaissa, ja ne ei lopu koskaan.

Kerron, että kun herää painajaiseen, voi ajatella itsekseen, että se oli vain pahaa unta ja  saa tulla äidin ja isän viereen nukkumaan ja että….

Esikoinen odottaa, että lopetan hölpötyksen. Ja sanoo: Mä luulen että se on sitä että mä pelkään että me ei ikinä päästä takaisin omaan kotiin. 

Suuni loksahtaa auki. Miten taitavasti lapsi osaa tulkita omaa untansa.

Kieltämättä samat tunnelmat ovat olleet itselläkin. Kaksi kuukautta sitten tein listan raksalla tekemättömistä hommista, niistä sellaisista välttämättömistä, jotka on tehtävä ennen kuin voimme muuttaa sisään. Laskin, että ne veisivät noin 50 työpäivää.

Nyt niitä on jäljellä 33. Tätä vauhtia olemme evakossa vielä helmikuussakin.

Luoja paratkoon.

Olen hyväksynyt asemani lähes yh-äitinä, mutta lapset eivät jaksa piilottaa harmiaan siitä, että isi on kotona vain varhain aamulla ja viimeksi illalla. Heti herätessään esikoinen huutaa: Isi! Ja harmittelee, jos se olen minä, joka vastaa hänen huutoonsa. Ja illalla, kun avain rapsahtaa lukossa, iltapalapöydässä huokaillaan helpotuksesta.  On jo yö, kun isi tulee raksalta kotiin, oli esikoinen tilittänyt päiväkodissa.

Kyllä tämä on ollut kriisiaikaa meidän koko perheellemme. Niin lapsille kuin aikuisillekin. Parisuhdekin ryvettyy, se on selvä. Koskaan ei ole aikaa puhua kunnolla mistään, ei lasten asioista, ei omista asiosta, ei edes raksan asioista. Ja sovittavaa, päätettävää ja neuvoteltavaa riittää. Olen yrittänyt ottaa ihan tietoisen linjan, että pidän päätäni pystyssä enkä tilitä sisimpiä tuntoja Miehelle, jolla riittää kestettävää muutenkin, ja joka on sanonut, ettei kestä enää yhtään enempää painetta miltään taholta. On kuitenkin ollut kova koulu oppia, että en voi olla täysin rehellinen, enkä tukeutua puolisooni, etten rasittaisi häntä liikaa. Onneksi minulla on kuitenkin paikkoja, jonne voin tuntojani tilittää.  Onneksi meillä on takana jo 15 yhteistä vuotta, niin tämäkin vuosi ja tämäkin kausi suhteutuu omaan lokeroonsa.

Kyllä sillä remontilla hintansa on. Siis henkisestikin. Välillä mietin, että kuka siellä uudistuneessa kodissa sitten haluaa asua, kun siitä näin paljon maksetaan. Kuka niitä seiniä jaksaa katsella? Haiseeko siellä sittenkin näin kitkerälle? Vai tuulettuuko kotimme, kun saamme hengähtää hetken?

Kostaja

Keväällä, remontin alettua, muutimme väliaikaisasuntoon. Pyysimme puolisoni vanhempia auttamaan muuttoviikonloppuna. Isoäitiä lasten kaitsemiseen ja isoisää muuttoavuksi, riski ja terve mies kun on.

Edellisenä päivänä isoäiti ilmoitti että isoisä lähteekin puolisoni siskon avuksi kirpputorille. Kälyni kun ei jaksa kantaa myyntituotteitaan ratikkapysäkiltä kirpputorille saakka.

Protestoin ja ilmoitin, ettei se käy. Me tarvitsemme kahta miestä muuttopäivänä, isoisä ei voi lähteä. Kerroin, että teidät on pyydetty tänne ensisijaisesti muuttopäiväämme ajatellen. Että käly tiesi päivän eikä pyytänyt meitäkään auttamaan kirpputorireissullaan, koska olemme omissa urakoissamme kiinni. Että hän kyllä saisi asiansa järjestettyä.

Mutta eihän minun sanoillani ollut mitään tehoa. Olin kauhuissani. Miten muka mieheni saisi huonekalumme yksin kannettua kun minusta rimppakintusta ei juuri nostoapua ole. En saa niitä hievahtamaankaan. Ja jos Mies venäyttää selkänsä tai kompastuu rappusissa nyt, niin miten koko remontin käy. Sairastumiseen ei nyt ole aikaa ja varaa.

Anoppi loukkaantui, mutta sinne se isoisä kirpparille lähti. Me Miehen kanssa kannoimme tavaroita, minä sydän syrjälläni. Säilyimme ehjinä, vaikka uuvuimme toki.

Nyt kälyni muuttaa. Ilmoitin anopille, että pidän huolen siitä että Mies ei tule auttamaan muutossa.

Anoppi räjähti. Huuti minulle kuinka julma, kiittämätön ja tyly olen, olen aina ollut, ja kuinka olen hänelle aiheuttanut tuskaa ja surua. Kyseli, kuinka mieheni minua jaksaa.

Olen kuulemma kostaja.

Ehkä niin.

”Silmä silmästä, hammas hampaasta” ei ole rakentava periaate.

Mutta jospa hän olisi raivostumisensa sijaan nähnyt tehneensä väärin kun junaili meidän asioitamme vastoin toiveitamme,

nähnyt, kuinka typerässä napanuorassa tyttärensä kanssa yhä roikkuu,

Ja pyytänyt ajattelemattomuuttaan anteeksi, niin asiat olisivat nyt toisin.

Nyt hän lähti, kuulemma lopullisesti.

Jos arvaan oikein, jään perinnön ulkopuolelle ja kaikki tulevat kuulemaan mikä oikein olen.

Kostaja.

Huolesta sykkyrällä

Päivittäin kamppailen huolia vastaan. Pikkuveli ei  nimittäin vieläkään kävele. Eikä edes seiso. Eikä edes nouse pystyyn. Eivätkä sen jalat kanna kuin hetken kerrallaan.

Ainahan se on ollut mukavuudenhaluinen, tykännyt istua sitterissä, köllötellä lattialla kirjan kanssa…mutta joskus talvella aloin jo olla kärsimätön.

Kun nyt oppisi edes kääntymään. 9kk.

Kun oppisi liikkumaan. 10 kk.

Kun oppisi istumaan. 11 kk.

Kun oppisi ryömimään. 14 kk.

Kun oppisi seisomaan….

 Miksi se heijaa itseään? Miksi se hakkaa päätään lattiaan? Miksi se ei syö? Mihin  sanat jäivät?

Lapset oppivat niin eri tahtiin, sanovat toiset. Kyllä se meidänkin kummin kaiman siskon veli oppi kävelemään vasta kaksivuotiaana eikä siitä mitään erikoista enää huomaisi, lohduttaa toinen.

Oletko sinä huolestunut, kysyy neuvolan täti.

OLEN. Saimme lähetteen neuvolalääkärille ja sieltä lastenneurologiselle poliklinikalle. Tapasimme kahta lääkäriä ja fysioterapeuttia. Ei diagnoosia, ei selitystä, arvailuja vain. Kehitys on epätyypillistä ja muista ikäisistään jäljessä. Alhainen lihasjännitys.  Toinen kilpirauhasarvoista on koholla. Sosiaalisesti kuitenkin aivan ikäistensä tasolla: juttelee, ottaa kontaktia, leikkii. Osaa taputtaa, vilkuttaa, kurkistella, piilotella, nauraa, itkeä, leikkiä.

Nyt kotonamme käy jumppari kaksi kertaa viikossa. Kyllä tämä lapsi oppii kävelemään, sanoo fysioterapeutti.

—

Minkäs ikäinen tämä on, kysyy äiti uimahallissa.  Vuosi ja kolme kuukautta, vastaan.

Eikö se vielä kävele, kysyy äiti uimahallissa. Ei, koska se ei osaa seistä, vastaan.

Eikö edes kun käsistä pitää? Ei, koska sen jalat eivät kanna, kerron.

Kai se nyt sentään tukea vasten seisoo, varmistaa äiti.

Ei, koska sen jalat eivät kanna.

Voi rähmä

Marraskuun alussa mietin, että ihanaa, onpa tulossa leppoinen kuukausi. Ei ole paljon mitään menoja eikä tekemättömiä töitäkään. Ja koska äitini on tulossa meille joksikin aikaa kylään, pääsen itsekin välillä tuulettumaan kaupungille. Miten väärin sitä voi ihminen luulla.

Marraskuun ensimmäisenä maanantaina kello 13 pikkuinen aivasti. Jaa, sille on tulossa flunssa – taas, ajattelin. Kas kummaa, silmätkin rähmivät voimakkaasti.

Seuraavana päivänä räkäinen pikkumies ei enää pystynyt kunnolla syömään. Maidot ja muut tulivat räkäpulautuksina ulos.

Perjantaina veimme kuumeisen ja kipeän lapsen lääkäriin: korva- ja silmätulehdus. Lääkkeeksi antibioottikuuri ja antibioottitippoja. Suun kautta annettavaa kuuria on vaikea saada pysymään sisällä, sillä räkäisyydestä johtuen kaikki syöty tulee pian syliin.

Koska paranemisen merkkejä ei näkynyt, menimme lääkäriin uudelleen sunnuntaina. Tulehdus oli levinnyt toiseenkin korvaan, molemmat korvat ovat täynnä märkää. Pikkuinen sai antibioottikuurin pistoksena.

Isoveli sairastui: korkeaa kuumetta maanantai-illasta lauantaihin.

Loppuviikosta myös Mies sairastui: nielutulehdus ja silmätulehdus. Ei pystynyt syömään eikä kunnolla puhumaan. Silmät olivat kuin särjellä. Kaksi viikkoa sairaslomaa, kaksi erilaista antibioottikuuria  ja kaksia erilaisia silmätippoja.

Tiistaina pikkuveli viedään taas lääkäriin: korvat ovat niin pulleina mätää että tärykalvot on puhkaistava.  Samalla varataan aika korvien putkitukselle, se saadaan viikon päähän.

Seuraavalla viikolla yritän pitää vapaapäivää, onhan isoveli terve ja hoidossa ja äitini ja Mies hoitamassa pikkuveljeä. Ehdin bussilla lähelle keskustaa, kun migreeni iskee. Pakenen ystävän kotiin oksentamaan ja makaamaan eteisen lattialle pimeään. Soitan lääkäriystävälle, joka määrää läheiseen apteekkiin migreenilääkkeitä. Mies tulee autolla hakemaan, ostaa lääkkeet ja odotamme kadunkulmaan pysäköidyssä autossa 15 minuuttia, jotta oksentaminen lakkaa ja hän voi ajaa meidät kotiin. Kotona nukun kaksi tuntia putkeen. Että sellainen kotiäidin irroittelupäivä.

Torstaina pikkuveljen korvat putkitettiin. Sen jälkeen korvista tuli märkää monta päivää,  tyynyliina oli ruskeana.

Viikonlopun ajan lapsi oli parantuvan oloinen. Helpottunut äitini lähti pitkäksi venähtäneeltä käynniltään kotiinsa. Kiitos kahden ja puolen viikon hoitoavusta!

Sunnuntai-iltana yritän jälleen tuulettumaan. Menen ystävän kanssa elokuviin.  Auto vaikuttaa ihan ehjälle, kun ajelen sillä kehäteillä.

Maanantaina korvat kontrolloidaan – putket ovat paikallaan ja avoimina, jipii! Mutta tulehdus on edelleen päällä ja korvat täynnä märkää. Uusi antibioottikuuri.

Maanantai-iltana nousee kova kuume, se huitelee  kuumelääkkeenkin jälkeen yli 39 asteessa. Lapsi arastelee syömistä, eikä aukaise suutaan mielellään. Ja yrjöää antibiootin ulos.

Tiistai-aamuna mies ilmoittaa, että autossa on jotakin pahasti vialla. Jokin murros on rikki. Mikä tahansa renkaiden kääntäminen voi aiheuttaa jonkin osan lopullisen repeämisen.  Korjausajan saa vasta perjantaille.

Keskiviikkona taksilla taas korvakontrolliin. Korvat todetaan vihdoinkin kuiviksi. Kuume huolestuttaa minua ja lääkäriä. Keuhkot kuvataan, ne ovat terveet. Aikaisemmin otetusta labraviljelystä on tullut tulos: hemofilus-bakteeri. Antibiootti jälleen pistoksena. Saamme päivystyslähetteen Lastenklinikalle: menkää, jos tilanne yhtään pahenee, olivat lääkärin neuvot.

Mies joutuu lähtemään yhden illan työmatkalle Keski-Suomeen. Minä ja lapset jäämme keskenämme. Leivon lohdutukseksi suklaakakkua. Ensimmäinen jää raa’aksi ja joutuu kompostiin. Teen uuden. Pakko saada jotakin makeaa.

Torstaina lapsi ei enää  juurikaan syö. Ja jos syö jotakin, se tulee vihreänä pinaattina housuihin. Mies on tullut yöllä kotiin, onneksi junat kulkivat hirveästä tuiskusta huolimatta. Lähdemme taas taksilla päivystykseen, jossa taas otetaan näytteitä. Nielu on tulehtunut pahasti. Lääkärin mukaaan lanboratoriotulokset ja oireet sopisivat johonkin virustautiin, vaikkapa adenovirukseen. Mitään keskushermostollista tulehdusta ei ole, eikä streptokokkibakteeria, tyynnyttää lääkäri. Mutta soitellaan maanantaina vielä uudelleen.

Perjantaina lapsi on jo parempi. Kuume lakkaa, olemme ensimmäistä kertaa kolmeen viikkoon helpottuneita. Naapurit käyvät ovella kyselemässä tilannetta. Naureskelemme. Varoitan, että jos meiltä päin tulee, kannattaa suojautua. No, jos parannutte, niin tulkaa meille glogeille, pyytävät naapurit.

Lauantaina kesken vaipanvaihdon huomaan, että pienokainen on ylt’ympäriinsä punaisissa näppylöissä.

Etuaikaista

Joku sanoisi, että mitä tuosta nyt vielä, mutta—-

Ahdistaako teitä tuleva joululahjahäslinki??

Lahjojen antaminen hiipui omassa lapsuuden perheessäni jo useita, useita vuosia sitten – ehkä yhden paketin vanhemmille annoin, ja yhden heiltä sain, emmekä me sisarukset antaneet enää aikuisiällä toisillemme mitään. Ja se oli meistä kaikista oikein sopiva käytäntö.

MUTTA puolisoni perheessä on kaikki niin toisin. Yksi paketti ei ole mitään. Ei, niitä pitää olla monta ja jokaiselle ja kovia ja pehmeitä ja isoja ja pieniä ja toivomusten mukaan ja yllätyksiä ja…

Viime jouluna yritimme rajoittaa lahjojen määrää, tai oikeammin suunnata tätä yletöntä tuhlaamista tiettyyn suuntaan. Koska olimme aikeissa hankkia joulualennusmyynneistä uuden television kahdeksankymmentälukuisen poksahtamisalttiin toosamme tilalle, pyysimme että joululahjoja antavat tukisivat pakettien sijasta televisiorahastoamme. Ymmärsin mieheni puheista, että joo, näin sitten sopii kaikille. MUTTA YLLÄTYS oli anoppilassa SUURI.

Lahjapaketteja oli niin suuri vyöry, että kuusiparka oli peittyä niiden katveeseen.

Sain lahjaksi mm. jalkahieromakoneen, saunahatun, patahanskat…. AAAAAAAARGHHHHH. IHAN KAMALAA MOSKAA! Jalkahieromakonetta käyttää kolmivuotias, saunahatun annoin uutena vuotena äidilleni ja patahanskat makaavat koskemattomina keittiön kaapissa, koska ovat niin ISOT ja RUMAT että en voi niitä käyttää tai edes näkyville laittaa. Myön ne luultavasti ensi viikolla kirpputorilla.

Onneksi osa lahjoista oli liian suurta Marimekkoa: hölttänöitä jokapoikapaitoja ja aakeen laakeita raitapaitoja ja mätsääviä sukkia. Ne saattoi kokonsa varjolla palauttaa myymälään. YHTEENLASKETTUNA NE PELKÄSTÄÄN OLIVAT OLLEET YLI KAHDEN SADAN EURON arvoisia.

Rahana niitä ei saanut takaisin, joten vaihdettiin ne sitten sopivan kokoisiin ja mieluisemman värisiin ja muutenkin mieluisempiin tavaroihin, kuten astiastoon jota muutenkin käytämme.

VOI MITEN MIELELLÄÄN OLTAISIIN OTETTU SE RAHA SIIHEN TELKKARIN OSTOON. Se olis siitä kuudensadan ruudusta ollut jo hyvä osuus.

Tänä jouluna, hitto vie, yritämme uudelleen. Olen jo syyskuussa aloittanut puhumaan, että sopisiko kaikille, jos vaikka antaisimme VAIN yhden lahjan kultakin kullekin. Tällä kertaa en enää luottanut siihen että siippani saisi tämän anopille sanottua. Kun miten sen nyt sitten sanoisi ettei tulisi paha mieli…

No, minä paukautin sen puhelimessa S-marketin hyllyjen välistä ihan vaan silleen SUORAAN. Vähän yritin sitä sitten pehmentää sillä, että koska kaikilla on niin paljon joulun alla puuhaa, niin vähentämällä lahjastressiä voitais sitten keskittyä vaikka joulunjuhlinnan valmisteluihin, jäis aikaa sitten siihen enemmän. Anoppi vähän ihmetteli ja kysyi, että haluaakohan hänen poikansakin tätä. Lupasin, että siippa soittelee ja kertoo itse ihan omin sanoin mitä mieltä tästä on. Että ei, tämä ei ole vain minun ideani. Hämmentyneenä hän jäi vielä kyselemään, että saako sentään pojille olla ylimääräisiä, pehmeitä paketteja. No saa.

Jotta lahjahankinnat menisivät edes jotenkin nyt oikeaan suuntaan, olen jo toimittanut anopille listan, jossa on ideoita siitä, mitä meidän perheemme kaipaisi. Olen nimennyt pari lehteä, joiden tilauksia toivomme, pari kirjaa, joita tarvitsemme ja pari lelua. Jospa nyt homma jotenkin pysyisi kuosissaan.

Tuhmauhma

Kolmivuotias on uhmassa.

Voi perhana, se repi eilen mun  kasvattamista kesäkukista kaksi isoa ruukullista ihan rangoiksi.

Ensin, ehkä viikko sitten, lähti pari lehteä. Kovasti Miehen kanssa ihmeteltiin, että mikähän pupu niitä on käynyt syömässä. Sitten lähti taas muutama oksa. Sitten jo epäiltiin Kolmivuotiasta. Sitten lähti taas, jolloin alettiin jo kieltää ja torua. Syyllinen kiisti, välillä myönsi ”ottaneensa vahingossa”. Varoiteltiin, että jos vielä kukkia katkeaa, uusi polkupyörä otetaan jäähylle. Toinen vakuutti ymmärtävänsä ja varoittavansa muitakin meillä leikkimässä käyviä lapsia.

Eilen tulimme puistosta kotiin. Kolmivuotias raivostui, kun ilmeni että olin jättänyt hänen keräämänsä (äidin silmään niin tuikitavalliset) sepelikivet puistoon. Aikani raivoamista soviteltuani ja sen aina vain jatkuessa latelin ultimatumin: jos vielä raivoat mokomasta, olet sisällä loppupäivän. Jos pystyt nyt unohtamaan kivet, saat mennä ulos leikkimään.

Ja da-daa, varttituntia myöhemmin  koko ruukullinen ja toinenkin ruukku kukkia oli rankoina.

Kolmivuotias on ihan aavemaisen rauhallinen. Kun sille puhutaan asiasta, se vaan myöntelee ”joo, joo”, puhutaan, puhutaan”. Kun sille sanoo, että sen pitää pyytää anteeksi, se pyytää anteeksi. Kun kannoin uudenkarhean polkupyörän varastoon, lapsi ei edes katsonut sen perään. Tyypissä ei ole havaittavissa mitään katumusta, mitään tunnemyrskyä, mitään kuohuntaa.  Aivan kuin se olisi ajatellut, että mitä tuosta, pieni hinta moisesta hauskasta.

Mies ihmettelee koko illan, voiko se tosiaan olla lapsemme tekosia…entäs jos joku eläin??

Kyllä se tasan tarkkaan on. Ei mikään eläin katko saman kukan varsia parin päivän välein ja jätä niitä ja lehtiä sitten syömättä. Onko sun niin vaikeaa hyväksyä että meidän ihana lapsi  osaa tahallaan rikkoa ja valehtelee vielä siitä, kysyn häneltä.

Lapselle puhutaan, että tämän on loputtava tähän. Jos vielä löytyy katkenneita kukkia, niin…. ”Mitä sitten mulle tapahtuu? Otatteko te kaikki mun tavarat pois?”, hän kysyy. Selitetään, että rangaistusasteikko kovenee. Seuraavaksi et pääse yksin ulos. Sitten kaverit eivät saa tulla sinulle kylään. Lapsi jatkaa patjalla pomppimista ja laulamista.

Mä oon ihan hajalla.

Sama niille kukille. Ikävämpää on se, että en saa lapseeni rehellistä yhteyttä. En myöskään ymmärrä, mitä minun pitäisi nyt tehdä.

Minä suojelen sinua kaikelta

… mitä ikinä keksitkin pelätä, kuten …

Kärpäsiltä: Äiti. Täällä pörrää joku! Äiti, tule ajamaan se pois!

Ja sen lisäksi koko joukolta asioita, joista et vielä tiedä mitään:

Väkivallalta. Luemme yhdessä iltalukemiseksi Melukylän lapsia. Siinä yksi luku päättyy sitten, että tytöt lähtevät ajamaan kepposen tehneitä poikia takaa ja uhkaavat antaa pojille selkään, kunhan vain saavan nämä käsiinsä. Pöpöläinen kysyy ihmeissään: Mitä ne aikovat antaa pojille?

Selitän: Kun on oikein oikein vihainen, eikä enää tiedä mitä tekisi, niin silloin voi tulla sellainen olo että … ja jään takeltelemaan sanoissani.

Pyytää anteeksi?, ehdottaa Pöpöläinen. No, oikeastaan tyttöjen teki mieli lyödä poikia, tarkennan. Kerron kuitenkin, että se olisi väärin, sillä ei toisia saa lyödä, vaikka olisikin vihainen.

Tuli vain mieleen, miten ikinä voin lukea lapselleni Eemeliä. Sehän on täyttää kotiväkivaltaa koko kirja. Isältä pojalle, veljeltä siskolle.

Kiusaamiselta. Terassikauden taas alettua naapurin lasten kanssa tulee leikittyä päivittäin. Meillä on kulmakunnan mukavin leikkipiha, ja vielä leikkimökkikin. Pihallamme onkin harva se päivä kolmesta neljään naapurin lasta leikkimässä.

Se yksi Monni osaa kuitenkin kiusata. Tai siltä se ainakin näyttää silloin kun leikit koostuvat vankilaan telkeämisestä, piiloon juoksemisesta, leikkimökin oven kiinni pitämisestä, hiekan päälle kaatamisesta ja lelujen riistämisestä.

Kiukuttaa ja harmittaa,  kun näkee Pöpöläisen juoksevan muiden perässä huutaen: Minä haluan leikkiä teidän kanssanne, ja Monnin juoksevan muita lapsia komentaen: Pöpöläinen on poliisi, kaikki piiloon!

Puutun tilanteeseen, vaikka muut vanhemmat eivät puuttuisi. Mutta alkaa ottaa aivoon, että joka leikkikerralla saan olla sydän kurkussa ja natseilla yksinäni. Mitä oikein voisin tehdä?

Kuoleman surulta. Tähän saakka en ole osannut puhua Pöpöläiselle kuolemasta. Välittömään perhepiiriin kuuluvia läheisiä ei ole onneksi kuollut vielä Pöpöläisen elinaikana. Edes kuolleesta isästäni en ole osannut Pöpöläiselle puhua, eikä Pöpöläinen ole koskaan edes kysynyt, missä isäni on tai missä toinen ukki on.

Viime viikolla läheisin naapurimme, jokapäiväisissä tekemisissä kanssamme ollut vanha pappa kuoli. Vaikka me aikuiset suremme, Pöpöläinen ei osaa häntä surra. Olemme kuitenkin puhuneet moneen otteeseen siitä, että pappa tuli sairaaksi, joutui sairaalaan ja kuoli. Ja että pappa ei tule enää takaisin. Mihin pappa sitten menee, kysyi Pöpöläinen. Ne osat ihmisestä, jotka kuolevat, laitetaan arkkuun ja haudataan maan alle. Ja ne osat, jotka eivät kuole, kuten ajatukset, ne menevät taivaaseen, selitin.

Huh, tästä teemasta taitaa vielä riittää puhuttavaa toisellekin kerralle.

It’s a thin line between love and hate

Äiti oli täällä pitkästä aikaa käymässä. Vaikka hänen sairastuessaan olin ajatellut, että nyt jos koskaan on aika lisätä yhteydenpitoa, niin eipä alkujärkytyksen jälkeen asiaan ole juuri tullut korjausta. Ei hänenkään puolelta. Tietysti soittelemme, jos jotakin erityistä on ilmassa, mutta muuten pirauttelemme ehkä kerran viikossa, puolessatoista.

No, nyt sitten sain järjestettyä hänet tänne äitienpäiväviikonlopun viettoon. Viikonlopun aikana totesin, että puhelimessa tullut mielikuva hoidoista jo ennalleen toipuneesta äidistä oli ennenaikainen, sillä äiti oli paljon kuvittelemaani raihnaisempi, väsyneempi, kiukkuisempi ja lyhytpinnaisempi.

Voi miten vaikeaa on olla provosoitumatta hänen tempauksiinsa, voi miten vaikeaa on säädellä missä määrin näyttää omaa kiukkuaan. Ja jos jostain hänelle murahdin, hän – yllätyksekseni loukkaantui aidosti.

Äitienpäivän aattona sattui ikävä tapaus. Pöpöläinen oli herännyt ja istuskeli unisena sylissäni, kun mies löysi keittiön pöydältä irrallisen 100 mg:n Orudis-kipulääkkeen. Ei olisi ollut kuin ajan kysymys, milloin Pöpöläinen olisi noussut sylistäni ja lähtenyt keittiöön aamupalalle, ja kuvitellut, että hänelle on tavalliseen tapaan siihen pöydänkulmalle laitettu vitamiini- tai kalsiumtabletti odottamaan. Sydän pamppailen ja mieli kiukusta kihisten yritin ystävällisesti sanoa äidille, että tuommoisia vahinkoja ei saa tapahtua. Ymmärrätkö, että ei tuo lapsi kestä tuollaisia lääkkeitä? Jos kaksivuotiaalle annetaan tavallistakin kipulääkettä vain neljäsosa aikuisen annoksesta, tuo sinun hevoslääkkeesi on hänelle kaksikymmenkertainen annos! Kuka tietää, millainen hengityslama tai sisäelinvaurio siitä olisi syntynyt, emmekä me olisi edes ymmärtäneet, mikä Pöpöläiselle olisi tullut! Äiti kääntyi pois päin eikä sanonut mitään muuta kuin ”Minulle tulee niin paha mieli siitä, miten sinä minulle puhut.” Loppupäivän hän oli poissaoleva, mökötti kiukkuisena.

Vaikka tuo oli häneltä asiaton reaktio itse tehtyyn hirvittämään mokaan, aavistin että hänen vastauksessaan oli jotakin enemmänkin. Vuosien ajan olemme kisailleet toistemme oikomisessa. Olen antanut hänelle melko rehellisesti kuulua, mitä ajattelen. Sillä laillahan meillä kotonakin tehtiin. Olen toki oppinut, ettei samaa linjaa voi jatkaa ystävien, työkavereiden eikä puolison tai lasten kanssa, mutta äitini kanssa olen tehnyt niin. Sitä saa, mitä tilaa, niin makaa kuin petaa – tässäpä hänen kasvatuksensa hedelmä.

Puhuin vierailun sujumisesta ja äidin kuntoutumisen hitaudesta siskoni kanssa puhelimessa. Ohimennen sain kuulla, miten äiti on jo joskus aikaisemmin kommentoinut Helsingin reissujaan raskaiksi, koska minä olen niin kova häntä kouluttamaan. No niin, sieltähän se tuli, se mitä olin joskus epäillytkin. Ei yllättänyt, mutta jotenkin silti harmitti. Nähtävästi äidin vähäiset vierailut ja kova kiire takaisin kotiin johtunevat siitä yksinkertaisesta syystä, että hän ei ole kanssani mukava olla.

Äidistä on tullut väsynyt vanhus, joka ei siedä ristiriitoja. On kai aika lopettaa naputtamasta. Antaa seitsemänkymppisen olla. Ei sen ikäistä enää muuteta. Taaplaatkoon tyylillään, olkoon mitä on, tehköön omat mokansa. Minä yritän kestää, ehkä en rinnalla mutta siellä jossakin peräjoukoissa.

Kiukku, häpeä ja sääli vuorottelevat mielessäni.