Työnainen

Ensimmäinen kuukausi työssäkäyvän äidin elämää takana.
Ja tiedättekös, kaikki on sujunut hyvin.

Pää pysyy paljon paremmin kirkkaana.

Nautin ”uudesta” omasta elämästäni: toimiston rauhallisista hetkistä ja lounaasta joka ei ole jauhaliharuokaa. Lähes lepään töissä, sillä siellä minua ei tarvita tuon tuostakin erotuomarina.

Ajasta on kyllä aidosti pulaa. Vaikka vuorottelemme puolisoni kanssa lasten viennissä ja noutamisessa, täyttä työpäivää on vaikea saada tehtyä. Matka työpaikalleni kestää tunnin suuntaansa, ja pienemmän hoitoaika päättyy puoli viideltä. Vaikka herään kuudelta, jää työpäivä helposti vähän vajaaksi. Toistaiseksi olen kerännyt negatiivista tuntisaldoa, ja täytyy sitten jonkin ajan kuluttua katsoa, mitä sille oikein teen.

Onnenpotku on, että olen osunut aidosti joustavaan ja pikkulapsiperheen elämää ymmärtämään työpaikkaan.

Jokin aika sitten Väestöliitto julkaisi teesejä työn ja perhe-elämän yhteensovittamisesta.

Todella moni näistä toteutuu tässä uudessa työpaikassani:

http://www.vaestoliitto.fi/perhe-ja-tyo/lapsiperheet/pikkulapsia-perheessa/

Teen viikoittain yhden etäpäivän, joka helpottaa tätä viemis-tuomis-rumbaa suuresti. Käytössäni on liukuva työaika, jota olenkin testannut jo skaalan molemmista päistä. Lyhennettyyn työaikaan siirtyminen on mahdollista, kun niin haluan.

Arki-illat ovat järkyttävän lyhyitä. Jos kotiudumme viideltä ja lasten uniaika alkaa kahdeksalta, siinä välissä ehtii juuri katsoa pikkukakkosen, syödä, leikkiä yhden rupeaman ja sitten onkin jo aika aloittaa iltatoimet. Opettelemme tätä uutta järjestelmällisyyttä elämässämme.

Taidamme kaikki olla luontaisilta taipumuksiltamme rytmittömiä, spontaaneja, mielijohteiden perusteella asioihin ryhtyviä.

Me aikuisetkin olisimme varmaan mieluiten kellottomia ja aikatauluttomia, mutta meissä on jonkin verran sitä velvollisuudentuntoa,jolla saamme arkemme luisumaan hallintaan.

Usein se olen kuitenkin minä, jonka on oltava se järjen ääni ja totuuden torvi, jonka on torpattava illan muut menot, juuri lentoon lähtevät uudet leikkisuunnitelmat tai ne toiveet, joita lapsi pyytää isältään. Vihaan sitä roolia.

Ei. puoli kahdeksan aikaan ei voi enää lähteä pyöräilemään. Kyllä, nyt on lopetettava leikit ja mentävä iltapalalle, vaikka vielä on valoisaa. Hyvä idea, mutta yritetään tehdä se huomenna, jooko.

Isoveli varsinkin laskee usein, montakö päivää on jäljellä vapaapäivään.

Advertisement

Hämärän hyssyssä

Vetisen kesän jälkeen iltojen pimeytyminen tuntui aikaisempiakin vuosia raskaammalle. Miten jaksaisin läpi hämärän: aamujen, joista ei tiedä muuten kuin kellosta katselemalla, tai iltojen, jotka alkavat jo ennen kuin puoliso tulee töistä.

Päätin, että juuri tänä syksynä minulla ei ole hätää.

Minunhan ei tarvitse hytistä aamuisella bussipysäkillä seitsemältä.

Voimme lasten kanssa ottaa aamuisin hitaasti, voin juoda toisenkin mukillisen kahvia, nukkua päiväunia ja ulkoilla vain sään salliessa.

Tänään Mies oli lähtenyt jo kukonlaulunaikaan töihin. Me jäimme vielä pitkäksi aikaa nukkumaan, emmekä olisi jaksaneet nousta ollenkaan. Kun  lopulta pääsimme sängyistä ylös, kaikkien nenät vuotivat siihen malliin, että päätin että pidämme kalsaripäivän.  Laiskamatopäivän.

Emme lähde minnekään. Levähdämme. Katsomme lastenohjelmia, syömme ruuaksi pop cornia. Ehkä taltutamme flunssan jo alkuvaiheessaan, Ehkä vain keräämme hauskoja muistoja. Tai ehkä vain tappelemme tylsyyksissämme. Katsotaan.

Osa-aikaidentiteetti

Katainen sitten otti ja ehdotti osa-aikatöitä ratkaisuna lasten kotihoidon luomiin naisten ammattiuraongelmiin.

Näyttää siltä että Kataisen ehdotus on vaarassa tulla ammutuksi Kokoomuksen sivistyneenpänä vetona vähentää lapsiperheiden saamia tukiaisia. Saul S:n eugeneettiset ajatukset ovat vielä liian tuoreessa muistissa ja sotkeentuvat hassulla tavalla yhteen Kataisen puheen kanssa.

Kataisen olisi kannattanut lähestyä asiaa toista kautta. Unohtaa mainita ne naisten uraongelmat kokonaan. Kertoa, että osa-aikainen työelämä voisi olla mahdollisuus viettää ihmisarvoisempaa elämää, ja siksi työntekijöiden mahdollisuuksia sen tekemiseen kannattaisi puolustaa.

Osa-aikaisuus saattaisi nimittäin kelvata laajalle joukolle haasteista elämänvaihetta viettäviä. Aika moni kertoo työelämän uuvuttavasta tahdista, toivoo mahdollisuutta leppoistaa elämäänsä ja toteuttaa haaveitaan tai vaikka viettää aikaa enemmän läheistensä kanssa. oli sitten kyse lapsista, ikääntyvistä vaikka elämisistä.

Minun ja puolisoni työaloilla ei osa-aikaisuuksia tunneta. Olet joko töissä, mielellään 120-prosenttisesti tai sitten työelämän ulkopuolella.

Jos osa-aikainen työskentely olisi ylipäätään mahdollista alalla kuin alalla, voisimme puolisoni kanssa jakaa tämän kotihoitovastuun siten, että kumpikin meistä tekisi osapäiväistä viikkoa kotona ja töissä.

Voisimme jatkaa sitä vaikka useiden vuosien verran, vaikka koko pikkulapsiajan. Taloudellisessa selviytymisessä toki auttaisi myös, jos pienentäisimme asumiskustannuksiamme tai vaihtaisimme vähän isopalkkaisempiin tehtäviin.

Mutta ihan vaikka nytkin, tässä elämäntilanteessa, kolmatta vuotta kotihoidontukea ”nostavana” ja kyllä: urakehityksessä jälkeenjääneenä naisena: Jos työalallani tunnustettaisiin osa-aikatöiden mahdollisuus, ja voisimme saada kotihoidontukea niiltä päiviltä, joina hoidamme lasta itse, ja jos voisimme viedä lapsen edulliseen kunnalliseen hoitoon työpäiviksemme, tekisin mielelläni osa-aikatöitä. Nykyiset lastenhoitojärjestelytkään eivät tee vanhempien osa-aikaista työssäoloa helpoksi tai edulliseksikaan.

 

Pahempaa kuin koirankakka

Niin. Joskus tosi kauan sitten huokailin sitä, että mitenkähän pitkään näitä kahta asiaa pitää lapsen kanssa opetella: syömistä ja nukkumista. Ainakin kuusi vuotta? Ehkä kauemminkin?

Lapsiparka on ollut valikoiva syöjä jo ensimmäisistä sosekokeiluista saakka. Siinä missä toiset saivat puolikkaan piltin menemään ekalla kokeilulla, meillä siihen päästiin noin puolen vuoden harjoittelun jälkeen.

Pojalla on toki joitakin ruokia, joista hän pitää. Mutta uusien makujen oppiminen on erittäin vaikeaa ja hidasta. Vanhempainlehden neuvot viidestätoista maistamiskerrasta ovat naurettavia, elleivät jopa itkettäviä. Miten saada lapsi maistamaan edes yhtä kertaa? Tai jos saa maistamaan sen ekan kerran, toinen onkin täysi mahdottomuus…

Usein ruokailu on yhtä härdelliä. Lapsi ei halua tulla pöytään eikä rauhoittua ruuan ääreen. Sen sijaan hän yrittää kuluttaa syömistilanteen juttelemalla, höpöttämällä, siirtelemällä ruokaa lautasellaan – tappamalla aikaa. Siitä sitten seuraa sanailua, järjestyksenpitoa, komentamista, varoituksia, jäähyjä… hyvästi ruokarauha.

Routa ei myöskään aja porsasta lautasen ääreen. Vaikka koko päivä olisi mennyt ilman ruokaa, ja kiukuttaa ja itkettää,  mutta äiti tarjoilee jotakin sellaista, mikä ei ole viisivuotiaan suosikkiruokaa, syöminen ei tule kysymykseenkään.

Kaikkea on kokeiltu: tarrataulua, kiristystä, lahjontaa, uhkailua, suuttumista, välinpitämättömyyttä…Olemme  myös todennäköisesti tehneet kaikki virheet, mitä ruokailujen suhteen voi tehdä.

Ruokailuista on tullut  juuri sitä, mistä varoitetaan: valtataistelua,  lapsen ja aikuisen tahtojen mittelyä.

Yhtenä päivänä huonosti menneen lounaan jälkeen puoliso yritti vedota lapsen tunteisiin: ”Isille tulee tästä paha mieli”.

Lapsi lähti pöydästä, otti kynän ja paperin, ja meni kysymään isältään: Isi, miten  En tykkää isistä kirjoitetaan?

Isi kirjoitti mallin. Lapsi jäljensi sen paperiinsa, jonka laittoi taskuunsa.  Kun tapasimme tuttaviamme myöhemmin päivällä, lapsi nykäisi paperin taskustaan ja näytti ensimmäiselle aikuiselle: katso, mitä mulla täällä lukee!

Aika aikaa

Olen täällä yhä. Ajattelen tätä blogia usein ja koen syyllisyyttä sen laiminlyönnistä. Kirjoitettavaa riittäisi, mutta jokin kynnys ainaa kasvaa esteeksi. Ajatukseni ovat repaleisia, mitään lopputulemaa ei niissä ole, ne ovat vain muilta kuultuja jne.

Mutta tällä viikolla on nyt tapahtunut kolme uutta merkittävää asiaa. Ja jotakin hajanaista ajatustoimintaa niiden lisäksi.

1) Vietin 24 tuntia pois kotoa vain aikuisseurassa. WOHOOOOOOOO! Pikkuveljen (2 v 4 kk) syntymän jälkeen olen ollut kertaalleen 5 päivää poissa  imetyksen lopetuslomalla ja sen jälkeen yhden yön  viime kesänä ystäväni nelikymppisissä. Nyt siis yhden vuorokauden sipsuttelin siistissä, eteerisen kauniissa modernissa kodissa, pukeutuneena mekkoon, skumppalasi käden ulottuvilla keskustellen kolme vuotta pimennossa olleista aiheista. Miten a) minulle pääsi käymään näin (että tällaista ei ole tapahtunut enemmän)?  b) minulle pääsi käymään näin (että sain tällaisen mahdollisuuden)?

2) Puolisoni on tunnustanut lukeneensa meille yhteiseksi ostamaani parisuhdekirjaa

WOHOOOOOOO!  Olin lasten kanssa äitini luona pitkällä kesälomareissulla/remonttia paossa, ja jätin kirjan pöydän kulmalle ja pyysin häntä lukemaan sitä. Tänään, riidellessämme puoliso äkäisenä tunnusti lukeneensa melkein koko kirjan. Wohooooo! Äkillinen hyvä mieli täytti keittiömme. Hän haluaa ymmärtää! Hän haluaa välittää!

3) Olen loppuviikon kotona vain Pikkuveljen kanssa.

Alkukesästä kävimme miehen vanhempien luona koko perheen kanssa, ja monien sattumien summana päätin, että mun ei tarvitse raahautua paikalle enää tänä kesänä. En jaksa sitä tolkutonta säätämistä, mikä liittyy kahden päättömästi käyttäytyvän lapsen kanssa mökkeilyyn infrastruktuurittomalla alueella (saaressa, ilman juoksevaa vettä, jyrkässä rinteessä, mustan veden äärellä, metrin mittaisessa nokkospuskassa, luhistuneiden vajojen keskellä, kuuman keittiölieden äärellä) ENKÄ varsinkaan anoppiani, jonka kanssa on oltava kieli keskellä suuta nukkuessaankin. Ilmoitin, että jos Mies haluaa viedä Isonveljen vielä tänä kesänä mökille, niin fine, mutta minä jään vapaaehtoisesti tämän kahelin kaksivuotiaan kamikazekiipeilijän kanssa kaupunkiin.

Ja näin kävi. Tänä aamuna lähti uima-altaalla, pelastusliiveillä, teltalla, trangialla, kylmäkalleilla ja katapultilla pakattu auto kohti mökkisaaren rantaa. Ja me jäimme nauttimaan auringonpaisteesta kotiterassille, vessan ja jääkaapin välittömään läheisyyteen.

Eilen illalla nukkumaan mennessäni, että en ole koskaan lasten syntymän jälkeen (siis viiden ja puolen vuoden aikana) ollut kotonani yötä ilman lapsia. Olen siis ollut lapsista erossa, mutta en koskaan kotonani yötä ilman lapsia. Hmm.

Askartelen nyt näiden ajatuksien parissa. Itselleni tuntuu nyt, että enemmän kuin mitään muuta, kaipaan sitä  mystistä _omaa elämää_, aikaa jossa saan ajatella lauseeni loppuun, tehdä jotakin itse päättämääni juuri sen aikaa mitä haluan, tai mennä minne haluan.

Puoliso ei aivan ymmärrä koko ajatusta. – Tämä koko elämähän on sun omaa elämää, hän tiuskaisee tuskastuneena. Hänen mielestään toistan jotakin kummallista tämän ajan vanhempien muotipuhetta, jota kukaan ei nähnyt aiheelliseksi 1970-luvulla.

En tiedä, mitä sanoa takaisin.

Olen väsynyt ja kärsimätön ja kaipaan jonnekin missä en juuri nyt ole.

Miten paljon tämä liittyy kahden ja puolen vuoden kotiäitiyteen, uuvuttavaan remonttivuoteen, miehen jatkuviin iltatöihin, kuopuksen vaatimaan erityishuomioon

… ja miten paljon se on omaa keskeneräisyyttäni, sitä etten jaksa sitä, mitä äidin pitää jaksaa, olla jatkuvan riippuvaisuuden kohteena.

Tai onko tämä jo neljänkympin kriisiä? Kuka olen, mitä halusinkaan?

Miten sinä, lukijani (mikäli teitä vielä on): Onko sinulla omaa elämää? Omaa aikaa? Mitä se on? Mitä se saa olla? Tarvitsetko sitä? Jos et, miksi et?

Kirkas kevät

Kevät, kevät. Kotona. Omassa kodissa.

Aamukahveja terassilla tai uudessa lasiruutuisessa eteisessä ei ole tullut vielä nautittua… koska terassi on rakennusjätteiden peitossa ja eteinen täynnä muuta sälää, paskaa, romua, kamaa. Miksi sitä  menisi pahanhajuisten kumisaappaiden keskelle istumaan kahvi ja hesari käsissään.

Painin tekemättömän ja keskeneräisen kanssa. Kiusaan itseäni ja muita keskeneräisillä.  Kahlaan sotkuissa, omissa ja muiden. Olen tyytymätön. Kaikki rumuus, sotku, tekemätön stressaa, haittaa, muistuttaa, huutaa. En osaa nauttia kodistani enkä perheestäni.

Kaiket päivät huolitsen tätä tavaramäärää. Kevät tuli, kohta kesä, minä vain kannan noita tuonne, näitä tänne. Pesen, kuivaan, raivaan. Mutta kun kaapit, komerot ja työtasot puuttuvat strategisista paikoista, ei siivo kauaa kestä. Ja kun puolisolla on aina vain töitä, töitä ja töitä. Usein melkein kellon ympäri.

Jotta en vallan jäisi kaappejani kuuraamaan, jotta arki ei vain kutistuisi ruuanlaitoksi, siivoamiseksi ja kaikenlaiseksi järjestyksenpidoksi, olen päättänyt pari asiaa:

Tämän kolmannen ja viimeisen kotiäitivuoden lupaus itselleni on

saavuttaa hyvä peruskunto, kenties ensimmäistä kertaa elämässäni.

Tässä auttavat juoksuun hurahtanut ystäväni ja personal trainerina työskentelevä tuttavani, joilta olen saanut naapuriavun merkeissä lenkkiseuraa, ruokavalio-ohjeita ja liikuntaohjeita. Tavoitteita on, aikatauluakin, mutta tärkeintä on saavuttaa terveellisempi, hyvinvoivempi elämäntapa: säännöllisen liikuntaharrastuksen ja parempien ruokailutottumuksien kautta.

Toinen muistutus itselleni on

tehdä lasten kanssa enemmän niitä asioita, joista itsekin pidän.

Kävimme eilen viisivuotiaan kanssa teatterissa. Matkustimme bussilla, söimme jätskiä puistossa,  tutkimme kesäkukkia, näimme  näytelmän Fedja-sedästä, jota viime talvena luimme, nauroimme. Matkustimme junalla, teimme jousipyssyn kaduilta kerätyistä kepeistä ja kuminauhasta, kuuntelimme mustarastasta.

– Äiti, eikö olekin niin, että minä olen kiltti, kysyi viisivuotias juuri ennen kotiin saapumistamme.

– Olet, sinä olet ollut kiltti, ja minulla on ollut ihana ilta sinun kanssasi. Sinä olet aina äidin rakas, muista se!

Henkeä

Vedetään henkeä. Joulun henkeä.

Raksalla tehdään vielä tänään intensiivisesti töitä, mutta minä jo lorvailen lasten kanssa. Vietän, tapan aikaa. Niin kuin aina.

Illalla kun remonttiMies kotiutuu, alkaa joululoma. Kahden, jopa kolmen päivän mittainen.

Joulu tulee olemaan, tästäkin syystä, todella lasten juhlaa.
Eipä täällä ole Isän seurasta paljoa nautittu. Mies kotiutuu säännöllisesti yhdeksän jälkeen illalla. Isompi valvoa killittää vielä, koska haluaa nähdä isänsä. Pienempi ei kai osaa edes odottaa.

Remontti on edennyt, omalla hitaalla tavallaan. Vielä menee kaksi, kolmisen viikkoa ennen kuin voimme alkaa kotiinpaluun Ehkä. Kaikki muutkin aika-arviot ovat heittäneet, niin varmasti tämäkin.

Olen hyväksynyt henkisen yksinhuoltajuuteni. Tuntuu kummalle, jos Mies on kotona ennen iltakahdeksaa. Kuviot lasten kanssa menevät suorastaan poskelleen, jos aikuisia onkin yllättäen kaksi.

Pikkuveli kävelee, reippaastikin. Kiipeilee. On joka paikassa yhtä aikaa. Hellalla, pöydällä, pakastimessa, vessanpöntöllä, tietokoneella.

Mutta viskoo, heittelee, paiskoo, heijaa. Puhuu vasta muutaman sanan.  Ei osaa nimetä itseään, ei vastaa kun häntä kutsutaan nimellä, ei osaa nimetä tai osoittaa leluja pyynnöstä.

Lastenlinnasta saimme lähetteen neurokognitiiviselle osastolle puolentoista viikon päiväosastojaksolle. Työdiagnoosina autismi ja dysfaattiset piirteet. Myös jonkin oireyhtymän mahdollisuutta selvitellään. Jonkun, joka selittäisi tämän kaiken, sanoi lääkäri.
Kromosomi- ja dnatestit on otettu, tuloksia odotellaan.
Huojentaa, hirvittää, huojentaa, hirvittää…

Mutta nyt vedetään henkeä. Raksasta, riitelystä, sairaalakäynneistä, yksinäisyydestä, kiireestä, menemisistä ja tulemisista.

Hyviä pyhiä!

Päättymätön tarina

Raksalla ollaan päästy takakaarteeseen. Ei loppusuoralle, vaan sinne sitä edeltävään vaiheeseen.  Tää on iso remppa.  Ihan niin kuin osaavat ennustivatkin. Me emme vain ottaneet sitä uskoaksemme. Niinpä itse päättelemämme aikataulut osoittautuivat – tuulesta temmatuiksi, miksipäs muuksi.

Yhtenä iltana Esikoinen, neljä ja puolivuotias, puhkesi puhumaan. Äiti, mä näen sellaisia painajaisia että oon liukuportaissa ja niiden päässä on este. Ja että oon portaissa, ja ne ei lopu koskaan.

Kerron, että kun herää painajaiseen, voi ajatella itsekseen, että se oli vain pahaa unta ja  saa tulla äidin ja isän viereen nukkumaan ja että….

Esikoinen odottaa, että lopetan hölpötyksen. Ja sanoo: Mä luulen että se on sitä että mä pelkään että me ei ikinä päästä takaisin omaan kotiin. 

Suuni loksahtaa auki. Miten taitavasti lapsi osaa tulkita omaa untansa.

Kieltämättä samat tunnelmat ovat olleet itselläkin. Kaksi kuukautta sitten tein listan raksalla tekemättömistä hommista, niistä sellaisista välttämättömistä, jotka on tehtävä ennen kuin voimme muuttaa sisään. Laskin, että ne veisivät noin 50 työpäivää.

Nyt niitä on jäljellä 33. Tätä vauhtia olemme evakossa vielä helmikuussakin.

Luoja paratkoon.

Olen hyväksynyt asemani lähes yh-äitinä, mutta lapset eivät jaksa piilottaa harmiaan siitä, että isi on kotona vain varhain aamulla ja viimeksi illalla. Heti herätessään esikoinen huutaa: Isi! Ja harmittelee, jos se olen minä, joka vastaa hänen huutoonsa. Ja illalla, kun avain rapsahtaa lukossa, iltapalapöydässä huokaillaan helpotuksesta.  On jo yö, kun isi tulee raksalta kotiin, oli esikoinen tilittänyt päiväkodissa.

Kyllä tämä on ollut kriisiaikaa meidän koko perheellemme. Niin lapsille kuin aikuisillekin. Parisuhdekin ryvettyy, se on selvä. Koskaan ei ole aikaa puhua kunnolla mistään, ei lasten asioista, ei omista asiosta, ei edes raksan asioista. Ja sovittavaa, päätettävää ja neuvoteltavaa riittää. Olen yrittänyt ottaa ihan tietoisen linjan, että pidän päätäni pystyssä enkä tilitä sisimpiä tuntoja Miehelle, jolla riittää kestettävää muutenkin, ja joka on sanonut, ettei kestä enää yhtään enempää painetta miltään taholta. On kuitenkin ollut kova koulu oppia, että en voi olla täysin rehellinen, enkä tukeutua puolisooni, etten rasittaisi häntä liikaa. Onneksi minulla on kuitenkin paikkoja, jonne voin tuntojani tilittää.  Onneksi meillä on takana jo 15 yhteistä vuotta, niin tämäkin vuosi ja tämäkin kausi suhteutuu omaan lokeroonsa.

Kyllä sillä remontilla hintansa on. Siis henkisestikin. Välillä mietin, että kuka siellä uudistuneessa kodissa sitten haluaa asua, kun siitä näin paljon maksetaan. Kuka niitä seiniä jaksaa katsella? Haiseeko siellä sittenkin näin kitkerälle? Vai tuulettuuko kotimme, kun saamme hengähtää hetken?

Aamusta iltaan

Ensin oli se kamala talvi, joka alkoi marraskuussa ja loppui vasta huhtikuussa. Voi, kuinka odotinkaan kesää.

Ja nyt on se kesä: remonttikesä.

Voi kuinka odotankaan syksyä.

Sitä että elämä palaa —palaahan— tavallisiin uomiinsa.

Olen ollut kaksi kuukautta raksaleski. Mies herää kuudelta, menee raksalle seiskaksi. Tulee illalla puoli yhdeksältä, joskus vasta myöhemmin. Ilmoittaa ovella, että on kuoleman väsynyt ja haluaa kaatua sänkyyn.

Isoveli kysyy: Milloin minä leikin isin kanssa? Vastaan: Syksyllä.

Asumme väliaikaiskodissa, vuokralla kerrostalossa, uudella asuinalueella. Jumalattoman hikisessä akvaariomaisessa kämpässä.

Olen autoton. Pyöräilemme lasten kanssa peräkärryllä, mutta pienempi ei jaksaisi istua takakontissa.

Heräämme aamulla. Yritämme keksiä päiviin tekemistä.

Isompi katsoo videoita. Joka päivä. Jotta äiti saa lepotauon.

Tapaamme kavereita heidän lomamatkojensa välissä.

Kierrämme leikkipuistoja.

Tänään menemme ostoskeskukseen jäätelölle: hellettä pakoon ilmastoinnin ääreen. .

Ilman toisen aikuisen apua ei tule lähdettyä uimarannalle eikä kaupungille: siihen eivät voimat riitä. Isompi kun ryntäilee minne sattuu ja pienempää pitää  aina kantaa, syöttää tai työntää vaunuissa.

Olen iloinen jokaisesta ystävästä joka jaksaa ottaa väsyneen rämäryhmämme kylään, tarjota seuraa, hoitoapua tai ruokaa. Kaikki kelpaa.

Välillä saamme äitini hoitoavuksi, mutta hänen selkänsä ei kestä pienemmän lapsen kantamista eikä reaktiokykynsä riitä isomman perässä syöksymiseen, joten en voi jättää ketään yksin hänen huomaansa.

Iltaisin olemme kaikki hysteerisiä. Pienemmät väsymyksestä ylikierroksilla. Minä alikierroksilla. Vaikea yhdistelmä kertakaikkiaan. Keitän pannullisittain kahvia jotta saisin vähän lisää potkua koneeseeni. Hampaat jo kellastuvat kofeiinista.

Mies on pitänyt kaksi raksavapaapäivää. Toisen juhannusaattona, toisen viime lauantaina. Silloin nukuimme päiväunia, söimme yhdessä, juttelimme. Toinen tuntui taas, onneksi,  läheiselle.

Välillä, illalla, yhdentoista ja puoliyön välillä, kyselemme toisiltamme: selvitäänhän me tästä, tuleehan se koti valmiiksi. Toisen kuuluu vastata uskottavalla, innostuneella äänellä: Tottakai.

Huuto yössä

Eilen kaaduin kuolleena  puoli yhdentoista aikaan sänkyyn.

Yhtä vain ei edelleenkään nukuttanut. Nelivuotias pyöri, hyöri, älämälösi viereisen huoneen sängyssään seiniä potkien. Ryskettä, mäiskettä. Hinkkausta. Kuopuskaan ei saanut nukahdettua, vaan nousi pinnasängyssään istumaan yhä uudelleen ja uudelleen, itkien, huutaen, väsymyksestä sekaisin, sänkynsä laitoja vasten kaatuillen. Yritin pidellä pikkuveljeä makuuasennossa ja suhista hampaitteni välistä ohjeita isommalle: Ole hiljaa, älä huuda, pikkuveljen pitää saada nukkua.  Lopulta sanoin: Jos et nyt ole hiljaa, niin äiti tulee vihaiseksi! Sängystä kuului: Äiti on vihainen usein. (auts!)

Meno ei kuitenkaan rauhoittunut. Pöhinää, kähinää, potkimista, ryskettä.
Kiljun: Nyt suu suppuun. Jos et nyt lopeta, niin suutun!
Sängystä kuuluu: Mitä sitten tapahtuu? Mitä sitten tapahtuu minulle kun suutut?
Vastaan: Äidille tulee paha mieli ja sinulle tulee paha mieli.
Mitä sitten tapahtuu, kysyy ääni.
SUUTUN. Huudan: NYT HILJAA.  MITÄÄN ÄÄNIÄ EI SAA ENÄÄ KUULUA!

Mies ryntää paikalle suihkusta: Onko sinulle huudettu lapsena noin? Tajuatko miten rakkaudettomalta tuo kuulostaa? Nyt menet kyllä pyytämään anteeksi.

Olen raivoissani. On minulle  huudettu lapsena, paljon! Ei juuri noita sanoja, mutta jotakin muuta. Tiedän miltä tuntuu olla huudettavana:  todella haavoittavaa. Mutta en halua, että lapsi saa pilata koko perheen yöunet ja vielä sen päälle äidin pitää tulla pyytämään anteeksi. Voi perhana, HALUAN NUKKUA!

Kiukusta kihisten menen nelivuotiaan viereen:  Miksi sinua ei nukuta?
Minä laulan pingviinille yölaulua, vastaa lapsi.

Selitän, että ei ole kivaa kun kaikki se työ, mitä äiti tekee pikkuveljen nukahtamiseksi, pilataan. Muistelemme, miten inhottavaa on kun naapurin poika rikkoi nelivuotiaan tekemän legolinnan. Miltä tuntuisi, jos se tapahtuisi uudestaan ja uudestaan?

Lapsi tajuaa jotakin.

Sanon, että äiti ei haluaisi suuttua ja huutaa. Mutta äitiä kiukuttaa niin kovasti. Pyydän anteeksi. Lapsi lupaa antaa anteeksi. Puoliso käskee lastakin pyytämään minulta anteeksi: sekin tapahtuu.

Halaamme. Lapsi haukottelee ja ottaa sängyssään mukavan asennon.

Parin minuutin päästä hän nukahtaa.

Minun paska oloni jatkuu vieläkin.