Ajan rattaissa

Apua, aika kiitää.

Lähetin tänään pomolle meilin jossa pyysin sopimaan kanssani palaveria töihin paluuseen liittyen. Alun perinhän olen luvannut palata työmaalle kuopuksen täyttäessä kolme, eli siis maaliskuussa 2013. Muistan, että äitiyslomalle jäädessäni piti ihan sormilla laskea, mitä vuotta elämme kolmen vuoden päästä. Nyt tuo alkaa olla jo kiusallisen lähellä, suorastaan horisontissa.

Ja sitten. Esikoinen on ”jo” viisi ja puoli. Jos ikinä aion saada tehtyä joitakin lykkäämiäni  asioita  lapseni kanssa, paras aloittaa nyt. Sämpylöiden leivontaa.  Majanrakennusta lähimetsään. Piirustusten lähettämistä pikku kakkoseen ja kehystämistä omalle seinälle. Luistelua ja hiihtoa (talvella siis).  Nyt on parempi lopettaa odottamasta sujuvampaa saumaa ensi kesään ja ensi talveen … vaikka minun elämässäni vuosi tai kaksi ei tee suurta muutosta, lapsen elämässä tekee. Ei se enää kahdeksanvuotiaana halua laittaa pikkukätösensä kuvaa kehystettynä seinälleen. Tai leikkiä sillä lelulla, joka on odottanut korjausta jo kolme vuotta.

Viimeisen puolikkaan kotiäitivuoden teemoina kannan edelleen näitä kahta:

Tee lasten kanssa niitä asioita, joista itsekin tykkäät.  Priorisoin sen, mistä saamme iloa. Lähileikkipuiston sijasta saatamme suunnata Kaivopuistoon: voi sielläkin leikkiä, ja pääseepä äitikin käymään kahvilassa. Tai aamulähtemisen sijasta saatammekin harrastaa telkkarin tuijotusta ja leikkejä yöpuku päällä. Tai ystävien tapaamista, vaikka kotityöt odottavat tekijäänsä.

Kuntokuurin loppurutistus. Onnistuin saamaan itseni kesän aikana jo hyvään kuntoiluvireeseen. Kävin pari kertaa viikossa kahvakuulatunneilla ja juoksulenkeillä. Syyskuun alussa juoksin Midnight Run -tapahtumassa kympin, enkä ollut edes tikahtua radan varteen! Sittemmin olen joutunut pitämään sairastelutaukoa, joka ääääääk muuttui jo laiskotteluksi, mutta tällä viikolla palaan taas kahvakuulan varteen. Kuten nimimerkki Mast kommentoi yhteen aikaisempaan postaukseeni, paremmassa kunnossa jaksaa lastenkin kanssa enemmän ja helpommin. Tänään sovin työttömäksi jääneen ystäväni kanssa, että voin viedä hänelle lapset kerran viikossa päiväsaikaan juoksulenkin ajaksi leikkimään. Joka lenkkiä ei siis tarvitse jatkossa tehdä otsalampun valossa.

Ylellä alkoi Elämä pelissä -ohjelma, jonka nettivalmennettavaksi voivat kaikki liittyä. Tein  v***tustestin ja valitsin toiseksi valmennusalueekseni Lapsiperheen tunne- ja vuorovaikutustaidot. Tämän päivän ekassa valmennuspostissa tuli sanat:

Minkälaisena vanhempana haluaisit lapsesi sinun muistavan? Voit pohtia tätä konkreettisen mukavan yhteisen muiston avulla: onko tuo hetki, jonka haluat lapsen muistavan erityisen hyvin? Mieti sitten, minkälaisia arvoja tuona hetkenä toteutit. Edustiko hetki ystävällisyyttä, luottamusta, jämäkkyyttä, huumoria, rakkautta tai muita sinulle tärkeitä arvoja? Pidä nämä arvot mielessäsi, kun seuraavan kerran koet haasteellisen hetken lapsesi kanssa. Voit joka hetki itse vanhempana päättää, haluatko lipsua helpomman ratkaisun puolelle vai pitää kiinni tavoitteestasi kasvattaa lasta arvojesi mukaan.

 

Minä haluaisin olla

….lohduttaja…. joka antaa syliä, pyyhkii kyyneliä, hoitaa harmitusta, kun lapsi sitä tarvitsee.

…opastaja…joka riemuitsee asioista, joita lapsi haluaa näyttää, ja joka ihmettelee ja tutkii niitä hänen kanssaan ja iloitsee hänen innostaan

… rohkaisija… jonka rakkaudella lapsi uskaltaa käydä uusia haasteita kohti.

 

Millaisia avaintilanteita sinulle tulee mieleesi?

 

Advertisement

Kirkas kevät

Kevät, kevät. Kotona. Omassa kodissa.

Aamukahveja terassilla tai uudessa lasiruutuisessa eteisessä ei ole tullut vielä nautittua… koska terassi on rakennusjätteiden peitossa ja eteinen täynnä muuta sälää, paskaa, romua, kamaa. Miksi sitä  menisi pahanhajuisten kumisaappaiden keskelle istumaan kahvi ja hesari käsissään.

Painin tekemättömän ja keskeneräisen kanssa. Kiusaan itseäni ja muita keskeneräisillä.  Kahlaan sotkuissa, omissa ja muiden. Olen tyytymätön. Kaikki rumuus, sotku, tekemätön stressaa, haittaa, muistuttaa, huutaa. En osaa nauttia kodistani enkä perheestäni.

Kaiket päivät huolitsen tätä tavaramäärää. Kevät tuli, kohta kesä, minä vain kannan noita tuonne, näitä tänne. Pesen, kuivaan, raivaan. Mutta kun kaapit, komerot ja työtasot puuttuvat strategisista paikoista, ei siivo kauaa kestä. Ja kun puolisolla on aina vain töitä, töitä ja töitä. Usein melkein kellon ympäri.

Jotta en vallan jäisi kaappejani kuuraamaan, jotta arki ei vain kutistuisi ruuanlaitoksi, siivoamiseksi ja kaikenlaiseksi järjestyksenpidoksi, olen päättänyt pari asiaa:

Tämän kolmannen ja viimeisen kotiäitivuoden lupaus itselleni on

saavuttaa hyvä peruskunto, kenties ensimmäistä kertaa elämässäni.

Tässä auttavat juoksuun hurahtanut ystäväni ja personal trainerina työskentelevä tuttavani, joilta olen saanut naapuriavun merkeissä lenkkiseuraa, ruokavalio-ohjeita ja liikuntaohjeita. Tavoitteita on, aikatauluakin, mutta tärkeintä on saavuttaa terveellisempi, hyvinvoivempi elämäntapa: säännöllisen liikuntaharrastuksen ja parempien ruokailutottumuksien kautta.

Toinen muistutus itselleni on

tehdä lasten kanssa enemmän niitä asioita, joista itsekin pidän.

Kävimme eilen viisivuotiaan kanssa teatterissa. Matkustimme bussilla, söimme jätskiä puistossa,  tutkimme kesäkukkia, näimme  näytelmän Fedja-sedästä, jota viime talvena luimme, nauroimme. Matkustimme junalla, teimme jousipyssyn kaduilta kerätyistä kepeistä ja kuminauhasta, kuuntelimme mustarastasta.

– Äiti, eikö olekin niin, että minä olen kiltti, kysyi viisivuotias juuri ennen kotiin saapumistamme.

– Olet, sinä olet ollut kiltti, ja minulla on ollut ihana ilta sinun kanssasi. Sinä olet aina äidin rakas, muista se!

Laajennusta

Neljätoista vuotta olen Miehelle sanonut, että minä en sitten mihinkään rakennusprojekteihin ryhdy. Kahdesta syystä:
Yksi: Mies on mielestäni liian optimistinen, jopa epärealistinen kykyjemme ja ajankäyttömme suhteen.
Kaksi: Minä tunnen itseni: se stressaisi liikaa. Liikaa päätöksentekoa asioista joita en tunne. Liikaa uusia asioita opeteltavaksi. Että ei. Ei ja ei. Sitä ressiä en itselleni ja meille ota.

Ja nyt sitten olen itse ollut moisessa hankkeessa primus motor.

Yhdellä erotuksella tosin: ei sentään olla tekemässä uutta taloa alusta alkaen vaan laajentamassa tätä nykyistä. Se nyt ei välttämättä kuitenkaan ole yhtään helpompi projekti.

Yksi talvi seinien sisällä näytti, että emme me tähän kauaa mahdu. Ja että pää hajoaa, jos eteisestä ei pääse sisään ilman että pehva pyyhkii pipot koreista, kylppärissä ei sovi pyllyä pyyhkimään, saunaan ei tällä porukalla pääse, pyykkitelineelle ei ole mitään paikkaa ja vaatteille ei ole hyllyjä.

Joko on muutettava tai sitten tehtävä tälle jotain.

Ja päädyimme jälkimmäiseen.

Eilen olimme ystävillä kylässä terassikalusteita läjäämässä. He olivat sinnikkäästi yrittäneet koota alennusmyynnistä ostettuja tuoleja itse, mutta vinksottamaan jäivät. Nyt sitten oli leikkimielisen testin aika: jos he olivat osanneet rakennuttaa talon, mutta eivät onnistu läjäämään tuoleja, ja jos me saamme läjättyä heidän tuolinsa, niin sitten meilläkin on rakennuttamisessa toivoa.

Ja tiedättekös, tuoleista tuli vakaita!

Minä suojelen sinua kaikelta

… mitä ikinä keksitkin pelätä, kuten …

Kärpäsiltä: Äiti. Täällä pörrää joku! Äiti, tule ajamaan se pois!

Ja sen lisäksi koko joukolta asioita, joista et vielä tiedä mitään:

Väkivallalta. Luemme yhdessä iltalukemiseksi Melukylän lapsia. Siinä yksi luku päättyy sitten, että tytöt lähtevät ajamaan kepposen tehneitä poikia takaa ja uhkaavat antaa pojille selkään, kunhan vain saavan nämä käsiinsä. Pöpöläinen kysyy ihmeissään: Mitä ne aikovat antaa pojille?

Selitän: Kun on oikein oikein vihainen, eikä enää tiedä mitä tekisi, niin silloin voi tulla sellainen olo että … ja jään takeltelemaan sanoissani.

Pyytää anteeksi?, ehdottaa Pöpöläinen. No, oikeastaan tyttöjen teki mieli lyödä poikia, tarkennan. Kerron kuitenkin, että se olisi väärin, sillä ei toisia saa lyödä, vaikka olisikin vihainen.

Tuli vain mieleen, miten ikinä voin lukea lapselleni Eemeliä. Sehän on täyttää kotiväkivaltaa koko kirja. Isältä pojalle, veljeltä siskolle.

Kiusaamiselta. Terassikauden taas alettua naapurin lasten kanssa tulee leikittyä päivittäin. Meillä on kulmakunnan mukavin leikkipiha, ja vielä leikkimökkikin. Pihallamme onkin harva se päivä kolmesta neljään naapurin lasta leikkimässä.

Se yksi Monni osaa kuitenkin kiusata. Tai siltä se ainakin näyttää silloin kun leikit koostuvat vankilaan telkeämisestä, piiloon juoksemisesta, leikkimökin oven kiinni pitämisestä, hiekan päälle kaatamisesta ja lelujen riistämisestä.

Kiukuttaa ja harmittaa,  kun näkee Pöpöläisen juoksevan muiden perässä huutaen: Minä haluan leikkiä teidän kanssanne, ja Monnin juoksevan muita lapsia komentaen: Pöpöläinen on poliisi, kaikki piiloon!

Puutun tilanteeseen, vaikka muut vanhemmat eivät puuttuisi. Mutta alkaa ottaa aivoon, että joka leikkikerralla saan olla sydän kurkussa ja natseilla yksinäni. Mitä oikein voisin tehdä?

Kuoleman surulta. Tähän saakka en ole osannut puhua Pöpöläiselle kuolemasta. Välittömään perhepiiriin kuuluvia läheisiä ei ole onneksi kuollut vielä Pöpöläisen elinaikana. Edes kuolleesta isästäni en ole osannut Pöpöläiselle puhua, eikä Pöpöläinen ole koskaan edes kysynyt, missä isäni on tai missä toinen ukki on.

Viime viikolla läheisin naapurimme, jokapäiväisissä tekemisissä kanssamme ollut vanha pappa kuoli. Vaikka me aikuiset suremme, Pöpöläinen ei osaa häntä surra. Olemme kuitenkin puhuneet moneen otteeseen siitä, että pappa tuli sairaaksi, joutui sairaalaan ja kuoli. Ja että pappa ei tule enää takaisin. Mihin pappa sitten menee, kysyi Pöpöläinen. Ne osat ihmisestä, jotka kuolevat, laitetaan arkkuun ja haudataan maan alle. Ja ne osat, jotka eivät kuole, kuten ajatukset, ne menevät taivaaseen, selitin.

Huh, tästä teemasta taitaa vielä riittää puhuttavaa toisellekin kerralle.

Heilautus

Vielä ollaan kaappiraskaina, ainakin ns. suurelle yleisölle.

Osalle ystävistä olemme kertoneet, koska voin kolmisen lomaviikkoa niin pahoin, että meillä kyläille oli parempi selittää, miksi vain makoilen sängyssä tai terassilla kippurassa enkä syö mitään. Grilliherkut ovat jääneet lähes koko kesältä maistamatta. Hieman harmittaa, että lomasta suuri osa meni pahoinvoinnin takia ihan sumussa. Aiemmin keväällä varatusta viiden päivän lomamatkasta meni kaksi päivää oksentaessa. Loppuina pääsin sentään katselemaan kaupunkiakin.

Mutta eipä ainakaan tarvinnut hakea sairaslomaa ja kertoa raskaudesta työpaikalla näin aikaisessa vaiheessa. Nyt paha olo on jo loppunut, onneksi.

Näin äitiä jokin aika sitten. Äiti kertoi, miten entiselle naapurin tytölle on tulossa lapsi. Sanoin, että meillekin on tulossa vauva. Ihanko totta, milloin, äiti kysyi.  Vieressämme leikkivä Pöpöläinen kuunteli, mistä puhuimme ja alkoi selittää: Äitin masussa on vauva ja sitten kun se tulee, se juo äitin tisusta maitoa.

Hymyilytti.

Sen enempää äiti ei kuitenkaan asiasta kysellyt. Ei tuolloin, ei vierailumme muina päivinä eikä sen jälkeenkään. Saapa nähdä, milloin palaamme asiaan.

Tällä viikolla kävimme ensimmäisessä ultrassa.  Ja kyllä jännitti. Onko siellä ketään? Jos on, onko se enää hengissä? Tai onko niitä jopa useampi? Ja missä kunnossa?

Kyllä, siellä se Hilla oli. Sydän löi. Siellä se kääntyili, vaikka en vielä liikkeitä vielä tunnekaan.

Ihan lopuksi Hilla heilautti kättään. Nähdään!

Pehmoilua

Kyläilimme kavereiden luona. Heille on piiitkän yhdessolon jälkeen sittenkin tulossa lapsi.

Oli kuin olisin mennyt tapaamaan itseäni kaksi ja puoli vuotta sitten.  Odottajaa, joka oli kankeana miettiessään, millaisen elämänmuutoksen kouriin hän on antautunut. Uranaista, joka suunnitteli palaavansa töihin heti kun lapsi on puolivuotias, ja mietti jo, kenelle saisi lapsen tuon ikäisenä hoitoon. Äitiä, joka inhosi mammoittelua eikä todellakaan halunnut kenenkään koskettavan mahaansa. Naista, joka muistutti kuinka olin vielä  kuukausi ennen Pöpöläisen laskettua aikaa puuskahtanut, että saisikohan tämän jotenkin vielä peruttua.

Ja tiedättekö, minua kylmäsi.

Vähän jopa pelotti lapsen puolesta.

Koska itse olen ollut aivan samanlainen ja vielä kylmempi. Pelokkaampi. Takertuneempi omaan elämääni.

Muistan, miten odotusaikana suunnittelin, että lopettaisin imettämisen viimeistään kuuden kuukauden iässä jotta voisin palata tuolloin  työelämään.  Muistan, kuinka rehvastelin: Leikkaan sitten vaikka tissit puukolla irti jos lapsi ei niistä muuten luovu.

Voi äly hoi.

Inhosin, kun kaikki puhuivat siitä, miten ”kyllä sinä sitten ajattelet niistä asioista eri tavalla”.  Kummastelin kun muut yrittivät sanoa, miten äitiys tulisi ja muokkaisi minua. Kuulosti kamalalle kuulla ennustuksia siitä, kuinka minusta tulisi itselleni aivan vieras ihminen, joka arvostaisi kaikkea sitä, mikä nyt tuntuu tylsälle ja mahdottomalle.

Kun kyläperheen tuleva isä illan aikana ilmoitti, että hän ei aio sitten vaihtaa yhtään kakkavaippaa, en voinut olla nauramatta.

Voi hyvät hyssyrät.  Paljon on vielä opittavaa. Ne kakkavaipat kun  tulevat olemaan pulmista pienimpiä.

Iltasoittoa

Lauantaina sain viettää ihanan tuulettumispäivän. Kävin pitkästä aikaa oikealla kampaajalla enkä vain lähiön baarin yläkerran leikkurissa. Kampaajan tuolissa luin, kuinka alfanaarakset kertovat, mitä kaikkea he ehtivät elämässään tehdä. Seuraavassa lehdessä taas kehotettiin välttämään asioiden suorittamista ja syyllisyyden tuntoista tekemistä. Kumpaakin juttua lukiessani nyökkäilin vakuuttuneena ja kiinnostuneena.

Eilisen päivän puhuin pää punaisena keski-ikäis-/minnekään ei enää ikinä pääse tai ehdi-/lapsi vie kaiken mehun/tätäkö elämä on maailman tappiin/maailma kiehtoo liikaa -ahdistustani. Vieraanamme olleet ystävät kun tuntuivat elävän samaa vaihetta ja kriisiä, hieman eri roolituksella tosin.

”Kun on aina ollut kiinnostunut ympäröivästä maailmasta ja elänyt aktiivista elämää, on vaikeaa tyytyä siihen vähään, mitä nyt ehtii ja saa. Jotakin siitä vanhasta ydinminästä on saatava säilyttää, ettei ihan vallan katkeroidu ja elä itselleen vierasta elämää”, sanoi perheen isä, jota symppasin ja komppasin.

”Mutta kun tekee mieli niin paljoa. Jos lasken yhteen kaikki ne asiat, jotka mielessä polttelevat, ei niitä toteuteta yhdessä illassa, viikonlopussa saati viikossa,” totean alistuneena.

”Pahinta on se, että  vaikka kaikki on periaatteessa hyvin, toinen on koko ajan tyytymätön. Sitä on vaikeaa jaksaa”, sanoi perheen äiti.

”Mutta kai tämä on vain sitä lopullista aikuistumista,” huokaisen. ”Ehkä on vain aika lopettaa kutomasta sitä lapsellista narinaa omasta ajasta ja omasta halusta. On vihdoinkin tehtävä se, mitä olen tähän asti pystynyt lykkäämään: aikuistuttava, ajateltava muitakin kuin omia tarpeita, laitettava lapsen tarpeet omien tarpeiden edelle. ”

Kaiken sain oksentaa suustani. Illalla olikin sitten sellainen olo, että mitähän oikein tuli sanottua. Jotenkin haikeasti muistin, miltä tuntui kun lapsena jouduin kuuntelemaan oman äitini puhetta siitä, miten paljon työt ja lapset sitovat ja syövät häntä. Taas tajusin tekeväni sitä, mistä olen omassa lapsuudessani kärsinyt ja mitä en haluaisi omaan perheeseeni siirtää.

Ja heti mielessäni kummitteli se lapsesta asti tuttu tunne: tämä kaikki johtuu siitä, että en ole äiti-tyyppiä. Se Oikeaa Äitityyppiä oleva osaisi luopua omista haluistaan, omista tarpeistaan, ja osaisi tyynnyttää tunteensa järjellä, ”kun sitä työläintä pikkulapsielämää kestää vain niin vähän aikaa”.

Mutta tänään, kun tulin töistä kotiin, tuntui ihanalle tulla juuri tähän omaan kotiin, jossa elää juuri tämä pieni perhe.  Pöpöläinen tuntui niin tutulle, niin omalle. Ja nyt, kun Mies on tullut iltaluennoltaan kotiin, Pöpöläinen pyytää: tanssitaan. Ja Mies soittaa sähkökitarallaan itse improvisoimaansa tanssimusiikkia. Ja kaikki on hyvin.

Ps. Kotona kerroin lehtijutun alfanaaraista Miehelle, joka kysyi, kerrotaanko niissä jutuissa koskaan siitä, mistä kaikesta alfanaaraat joutuvat luopumaan ja mitä kaikkea siitä he myöhemmin harmittelevat. Eipä taideta.

Äitien välistä toveruutta

Keskustelupalstoilta ja blogeista lukee välillä, miten tylsää äideillä on leikkipuistoreissuillaan, kun puistossa ei tunne ketään, kenellekään ei uskalla sanoa mitään, ja jos jostakin puhutaan, niin se on tyhjänpäiväistä pölinää edellisillan tv-ohjelmista.

Ei vaan meillä.

Olen tarkoituksella etsinyt tuttavapiiriini lähialueilla asuvia äitejä. Tarkkaillut, missä lähitaloissa asuu saman ikäisiä lapsia ja ryhtynyt juttelemaan heidän äideilleen milloin puistossa, milloin jopa suoraan kadulla. Esitellyt itseni ja lapseni ja kertonut, että asumme ihan lähistöllä, ja olisi kiva joskus leikkiä yhdessä, vaikka puistossa. Toivottanut tervetulleeksi myös meidän hiekkalaatikolle ja leikkimökkiin.

Useimmat äidit säikähtävät ensialkuun. Ilmeistä näkee, että tuntematonta ihmistä arvioidaan: ei kai tuo vaan ole joku sekopää? Pari-kolme kertaa kun jaksaa itse moikata ensin, niin seuraavalla kerralla tuo äiti tuleekin jo oma-aloitteisesti juttelemaan. Jokaisesta äidistä, jonka suuntaan olen tehnyt aloitteen, on pikkuhiljaa kuoriutunut puhelias ja seuraa silloin tällöin kaipaava kolleega.

Ja kun saa yhden uuden tuttavan, hänen avullaan tutustuu kohta toiseen äitiin ja pian sen jälkeen jo  kolmanteenkin. Puistoreissuista on tullut sosiaalisen elämäni tukikohtia. Puistoon sovitaan treffejä, siellä puidaan päivän polttavia perhetilanteita, puistokavereiden kanssa käydään kauppaa vähänkäytetyistä talvivaatteista… Puistoreissuilla ei todellakaan tarvitse tuppisuuna lykkiä lapselle kiikkuun vauhtia, vaan pari-kolme tuntia ei tunnu riittävän kaiken oleellisen hoitamiseen. Välillä tuntuu, että sinne puistoon lähdetään ulkoiluttamaan ennemminkin äitiä kuin lasta.

Mies ja Pöpöläinen käyvät myös lähileikkipuistossa. Kuunneltuaan hehkutustani mies valitti, että häntä miehenä taidetaan kummeksua, sillä juuri kukaan ei tule hänelle juttelemaan. Enpä usko, että kyseessä olisi sukupuolesta johtuvaa käyttäytymistä. Ihmiset vaan ovat hassun arkoja tutustumaan tuntemattomiin, vaikka kuinka samassa tilanteessa eläviin ihmisiin. Mutta jos jaksaa tehdä aloitteita, kyllä niistä jotakin joskus seuraa.

Suuri suru tuli puseroon, kun saimme tällä viikolla kuulla, että aivan lähinaapurissamme asuva perhe muuttaa vuoden vaihteessa ulkomaille.  On ollut todella ihanaa, että samassa pihapiirissä on perhe, jossa on saman ikäisiä lapsia. Olemme voineet pika pikaa juosta ovelle kysymään leikki-, kahvi- tai lenkkiseuraa ilman sen suurempia kalentereiden selailuja. Olemme myös saaneet naapurista apua moneen arkielämän pulmaan. Muistoissa ovat myös monet mukavat yhteiset puisto-, kirppis- ja ulkoiluretket. Puistosta, kaupasta tai bussipysäkiltä kotinurkille johtavat ylämäetkin ovat tuntuneet vähemmän raskaalle, kun niitä on saanut kivuta kivassa seurassa.

Heidän jättämäänsä aukkoa tarvitaan paikkamaan monta uutta kaveria.

Kesämama

Tää leikkis äitiyslomaa.

Aamulla tekstarit kavereille: ketkä tulossa puistoon? Ja ei kun menoksi. Kolme tuntia hurahtaa kuin siivillä. Hiekkalaatikkojorinoita, liukumäkijuoruja, kahvia ja pullaa, ruokajonopäivittelyä. Ihanaa!

Sitten kotiin, Pöpöläinen päikkäreille, itselle kunnon lounas. Ja puuhailua pihalla. Leikkimökki saa tänä kesänä uuden maalin sisä- ja ulkopintaansa.

Paras kesäloma aikoihin. Pöpöläinen pitää huolen, että äidille ei pääse työasioita putkahtamaan mielen viereenkään. Sen sijaan ulkoilmaa, kavereita ja tekemistä tuntuu riittävän joka päivälle.

Vieroitusuutisia. Päätin alkuviikosta, montako imetystä ja missä kohti päivää vielä tarjoilen. Aamulla kuuden aikaan, päiväunien jälkeen, illansuussa sekä unille mentäessä. Alkuun Pöpöläinen sinnikkäästi kokeili jokaisen mielijohteen tullen, josko äiti nyt sittenkin antaisi sitä taikajuomaansa. Yritin silitellä, sylitellä, tarjoilla muuta juotavaa, syötävää, viedä ulos ihmettelemään kukkasia… mutta kiukkupotkuitkuraivarejahan siitä vain seurasi. Eilen kuitenkin havahduin, että lapsi ei ole edes yrittänyt tulla enää testaamaan äidin maitobaarin oven lukitusta virallisten aukioloaikojen ulkopuolella. Pari yötäkin on mennyt hyvin: pienet itkut sammuvat pelkällä silityksellä. Ei kai vain jo kolmen päivän päättäväisyys ole riittänyt tekemään muutosta?

Vain aikuisille

Postiluukusta tipahti iloinen yllätys: kutsu ystäväpariskunnan kesähäihin. Kauniin kortin ohessa oli kirje, jossa kartan, ajo-ohjeiden, lahjavinkkien ja muun sellaisen jälkeen vihjaistiin, että kutsu on tällä kertaa tarkoitettu sisarusten lapsia ja kummilapsia lukuunottamatta perheen aikuisille.

Tämä ”tällä kertaa” -osio ei kyllä ihan pitänyt paikkaansa. Tältä samalta pariskunnalta tuli nimittäin pari kuukautta sitten kutsu tupaantuliaisiin. Silloin lapsiperheille oli osoitettu oma kyläilyaikansa iltapäivällä ja klo 18 jälkeen ”juhlat ovat vain aikuisille”.

Kahdet peräkkäiset ohjeistetut kutsut saivat ärsytyskynnyksen nousemaan. Yritin rauhoitella itseäni: toki jokainen juhlien järjestäjä saa kutsua juhliinsa kenet haluaa, vaikka vain vasenkätiset tai vihersilmäiset. Että eipä pitäisi nyt nipottaa, kun sentään kaksi kolmasosaa perheestämme on päässyt jonkin merkittävän ystäväseulan läpi.

Silti harmistuin näistä lapsiperheille ja muille aikuisille erotelluista juhlista. Aloin mielessäni miettiä, kuinka tämä lapseton pariskunta varmaankin vihaa lapsia/on hypersiisti/haluaisi saada lapsia mutta ei jostakin syystä saa eikä halua nähdä niitä ympärillään/muuta vastaavaa.

No, mikään noista ei taida kuitenkaan pitää paikkaansa. Ehkä juhlatila on pieni. Ehkä ystävämme ajattelevat tarjoavansa meille hyvän tilaisuuden viettää aikuisten laatuaikaa kahdestaan. Ehkä juhlaohjelma ei sovellu lapsille.

Silti jään harmittelemaan, miksi pieni poikamme ei olisi saanut tupareissa tavata niitä yhteisiä tuttaviamme, joilla ei ole lapsia. Häihin tulevista kavereistakin olisi varmaan ollut kiinnostavaa nähdä, miten isoksi ja taitavaksi pojaksi pieni Pöpöläinen on jo kasvanut.  Ja olisihan Pöpöläisestä  kiva tutustua samanikäisiin lapsiin.

Ja olen vähän loukkaantunut siitä, että ystävämme ohjeistavat meitä, emmekä saa tehdä ratkaisujamme itse.