Työnainen

Ensimmäinen kuukausi työssäkäyvän äidin elämää takana.
Ja tiedättekös, kaikki on sujunut hyvin.

Pää pysyy paljon paremmin kirkkaana.

Nautin ”uudesta” omasta elämästäni: toimiston rauhallisista hetkistä ja lounaasta joka ei ole jauhaliharuokaa. Lähes lepään töissä, sillä siellä minua ei tarvita tuon tuostakin erotuomarina.

Ajasta on kyllä aidosti pulaa. Vaikka vuorottelemme puolisoni kanssa lasten viennissä ja noutamisessa, täyttä työpäivää on vaikea saada tehtyä. Matka työpaikalleni kestää tunnin suuntaansa, ja pienemmän hoitoaika päättyy puoli viideltä. Vaikka herään kuudelta, jää työpäivä helposti vähän vajaaksi. Toistaiseksi olen kerännyt negatiivista tuntisaldoa, ja täytyy sitten jonkin ajan kuluttua katsoa, mitä sille oikein teen.

Onnenpotku on, että olen osunut aidosti joustavaan ja pikkulapsiperheen elämää ymmärtämään työpaikkaan.

Jokin aika sitten Väestöliitto julkaisi teesejä työn ja perhe-elämän yhteensovittamisesta.

Todella moni näistä toteutuu tässä uudessa työpaikassani:

http://www.vaestoliitto.fi/perhe-ja-tyo/lapsiperheet/pikkulapsia-perheessa/

Teen viikoittain yhden etäpäivän, joka helpottaa tätä viemis-tuomis-rumbaa suuresti. Käytössäni on liukuva työaika, jota olenkin testannut jo skaalan molemmista päistä. Lyhennettyyn työaikaan siirtyminen on mahdollista, kun niin haluan.

Arki-illat ovat järkyttävän lyhyitä. Jos kotiudumme viideltä ja lasten uniaika alkaa kahdeksalta, siinä välissä ehtii juuri katsoa pikkukakkosen, syödä, leikkiä yhden rupeaman ja sitten onkin jo aika aloittaa iltatoimet. Opettelemme tätä uutta järjestelmällisyyttä elämässämme.

Taidamme kaikki olla luontaisilta taipumuksiltamme rytmittömiä, spontaaneja, mielijohteiden perusteella asioihin ryhtyviä.

Me aikuisetkin olisimme varmaan mieluiten kellottomia ja aikatauluttomia, mutta meissä on jonkin verran sitä velvollisuudentuntoa,jolla saamme arkemme luisumaan hallintaan.

Usein se olen kuitenkin minä, jonka on oltava se järjen ääni ja totuuden torvi, jonka on torpattava illan muut menot, juuri lentoon lähtevät uudet leikkisuunnitelmat tai ne toiveet, joita lapsi pyytää isältään. Vihaan sitä roolia.

Ei. puoli kahdeksan aikaan ei voi enää lähteä pyöräilemään. Kyllä, nyt on lopetettava leikit ja mentävä iltapalalle, vaikka vielä on valoisaa. Hyvä idea, mutta yritetään tehdä se huomenna, jooko.

Isoveli varsinkin laskee usein, montakö päivää on jäljellä vapaapäivään.

Advertisement

Verkkoja vesissä

Olen ahkerasti etsinyt lastenhoitoapua, ja katso: jotakin alkaa tapahtua. Kutsuin naapurin rouvan ja hänen abiturienttityttönsä meille kahville ja tutustumaan, ja kerroin heille tästä tiukasta saumastamme. Rouva tarjoutui ihan itse lastenhoitoavuksi ja lähetti vielä myöhemmin tekstarinkin muistuttaen, että kysy sitten apua… Ja minä olen kysynyt, ja hän on nyt pariin kertaan ollut jo kaverinani yksinäisinä iltoina ja yhtenä viikonloppuna.

Edelleen etsin varamummoa, ja kyselen häntä nyt paikallisista eläkeläisten yhdistyksistä.

Viime viikolla olen myös ottanut yhteyttä ikäiseeni sinkkunaiseen joka tarjosi lastenhoitopalveluja eräällä nettipalstalla. Olemme nyt tavanneet pari kertaa ja tutustelleet, hänestä voisi tulla myös jatkossa lastemme luottohoitaja.

Ja tänään aamulla kiljaisin riemusta, kun aikaisempi lastenhoitajamme Täti A tuli yllätyskylään ja kertoi, että kun palaan töihin, hän voisi ryhtyä vaikka säännöllisesti hakemaan lapsiamme hoidosta kerran viikossa. Tämä on todella suuri apu ja vieläkin kuljen hymy huulilla tästä uutisesta innostuneena.

Olen myös ollut eräässä todella mieluisassa paikassa työhaastattelussa, ja tällä viikolla selviää, kuka sinne valitaan. Mahdollisuuteni ovat 33-prosenttiset.  Hirveästi haluaisin, mutta sehän ei tunnetusti riitä…

Ja kuin bonuksena: ulkona paistaa aurinko.

Osa-aikaidentiteetti

Katainen sitten otti ja ehdotti osa-aikatöitä ratkaisuna lasten kotihoidon luomiin naisten ammattiuraongelmiin.

Näyttää siltä että Kataisen ehdotus on vaarassa tulla ammutuksi Kokoomuksen sivistyneenpänä vetona vähentää lapsiperheiden saamia tukiaisia. Saul S:n eugeneettiset ajatukset ovat vielä liian tuoreessa muistissa ja sotkeentuvat hassulla tavalla yhteen Kataisen puheen kanssa.

Kataisen olisi kannattanut lähestyä asiaa toista kautta. Unohtaa mainita ne naisten uraongelmat kokonaan. Kertoa, että osa-aikainen työelämä voisi olla mahdollisuus viettää ihmisarvoisempaa elämää, ja siksi työntekijöiden mahdollisuuksia sen tekemiseen kannattaisi puolustaa.

Osa-aikaisuus saattaisi nimittäin kelvata laajalle joukolle haasteista elämänvaihetta viettäviä. Aika moni kertoo työelämän uuvuttavasta tahdista, toivoo mahdollisuutta leppoistaa elämäänsä ja toteuttaa haaveitaan tai vaikka viettää aikaa enemmän läheistensä kanssa. oli sitten kyse lapsista, ikääntyvistä vaikka elämisistä.

Minun ja puolisoni työaloilla ei osa-aikaisuuksia tunneta. Olet joko töissä, mielellään 120-prosenttisesti tai sitten työelämän ulkopuolella.

Jos osa-aikainen työskentely olisi ylipäätään mahdollista alalla kuin alalla, voisimme puolisoni kanssa jakaa tämän kotihoitovastuun siten, että kumpikin meistä tekisi osapäiväistä viikkoa kotona ja töissä.

Voisimme jatkaa sitä vaikka useiden vuosien verran, vaikka koko pikkulapsiajan. Taloudellisessa selviytymisessä toki auttaisi myös, jos pienentäisimme asumiskustannuksiamme tai vaihtaisimme vähän isopalkkaisempiin tehtäviin.

Mutta ihan vaikka nytkin, tässä elämäntilanteessa, kolmatta vuotta kotihoidontukea ”nostavana” ja kyllä: urakehityksessä jälkeenjääneenä naisena: Jos työalallani tunnustettaisiin osa-aikatöiden mahdollisuus, ja voisimme saada kotihoidontukea niiltä päiviltä, joina hoidamme lasta itse, ja jos voisimme viedä lapsen edulliseen kunnalliseen hoitoon työpäiviksemme, tekisin mielelläni osa-aikatöitä. Nykyiset lastenhoitojärjestelytkään eivät tee vanhempien osa-aikaista työssäoloa helpoksi tai edulliseksikaan.

 

Jauhelihakuu

Sain neuvolasta pyynnöstäni lähetteen ravitsemusterapeutille. Kävin siellä kertomassa (=vuodattamassa, tilitykseen sisältyi sekä kyyneliä että kansainvälisiä käsimerkkejä) onnettomasta ruokapöytätappelustamme.

En ollut kuulemma ainoa. Eikä tilanteemme ole kuulemma mitenkään paha.

Sain ohjeet seuraavan kuukauden ajaksi:

Säännölliset ateriat kolmen tunnin välein.

Kaikki pakko pois.

Ei tappelua.

Vain kannustusta,  ja positiivista palautetta, vaikka kyse olisi siitä että lapsi on syönyt pelkästään makaronia.

Kaikki kielteisyys pois.

Syödään VAIN TUTTUJA HELPPOJA RUOKIA.

Ei tarrataulua: lasta ei tarvitse palkita syömisestä.

Ravitsemusterapeutti kyseli, mitä ruokia lapsi syö kohtuullisen mielellään (jauhelihaa, makaronia, raakoja kasviksia, kaakaota, joitakin hedelmiä, pullaa, ruisleipää). Lista on kuulemma hyvä ja riittävän monipuolinen (!!!).

Ohjeeksi tuli aloittaa uusi aika ruokailuissamme siten, että lapselle tarjotaan aluksi vain hänelle tuttuja ja suosiollisia ruokia. Vaikka sitten jauhelihaa eri muodoissaan. Joka aterialla. ”Tee vaikka pakastin täyteen jauheliharuokia, jotta lapsella on aina jotakin, mitä hän voi syödä”.

Aikuiset voivat sitten syödä samoilla aterioilla sen lisäksi jotain muuta, mutta aina pitää olla tarjolla myös lapselle mieluinen vaihtoehto. Jos lapsi alkaa häröillä pöydässä, häntä voi kannustaa syömään, mutta jos kannustus ei auta, hän voi lähteä vaikka katsomaan telkkaria (!!) ja ruokaa saa seuraavan kerran sitten seuraavana ruoka-aikana.

Tarkoitus on, että lapsi oppii tämän kautta tunnistamaan nälän ja kylläisyyden ja ruokailutilanteista saadaan valtataisteluasetelma kokonaan pois.

Uusia ruokalajeja voi sitten jatkossa oppia, kun niitä tarjoillaan jonkin tutun ruuan kanssa riittävän monta kertaa, mutta niiden aika ei ole vielä nyt. Sitten joskus kyllä. Mutta ensin täytyy tasaannuttaa tilanne ja häivyttää valtataistelu.

Ravitsemusterapeutti oli reippaan suorasukainen, räväkkä ja kuitenkin empaattinen. Aika nasta täti kaikenkaikkiaan.

”Ota tämä nyt vaikka sellaisena, että lapsi on allerginen kaikille muille ruokalajeille”

”Lapsi on kuitenkin varsin pieni vielä ja hänellä on aikaa oppia uusia makuja”

”On niitä sellaisiakin lapsia jotka eivät syö hyvin kuin hampurilaisravintolassa. Niille perheille minä olen sanonut että menkää sitten hampurilaisravintolaan”.

Luppakorvat

Kuopus pääsi juhlalliseen yhden vuoden ikään ja sen kunniaksi tämä äiti ampaisi viiden päivän lomalle Ranskaan.

Kyllä. Luitte oikein.

Olin viisi päivää vain aikuisten seurassa. Söin vain aikuisten ruokia. Istuin katukahvilassa. Join valkoviiniä ja shampanjaa. Valvoin myöhään. Tai menin nukkumaan heti kun väsytti. Heräsin aamulla kun halusin ja luin kirjaa kunnes en jaksanut enää.

Reissua varjosti ikävästi pitkittynyt flunssa- ja korvatulehdusepidemia joka jylläsi perheessämme. Mies sairasti ensin pari viikkoa sitten. Sen jälkeen minä olin monta päivää kuumeessa lähtöäni edeltävällä viikolla. Paria päivää ennen matkaa sairastuivat lapset, ja hoitoavuksi tulleet isovanhemmat saivat pyörittää sairastupaa koko reissuni ajan.  En voinut kuin kiitellä ja lykätä viinipulloa isovanhempien kassiin. – Meiltä menee ainakin viikko tästä toipumiseen, mutisi anoppi kitkeränä.

No. Reissun tarkoituksena oli myös vieroittaa tuo vuosikas tissistä.  Esikoisenhan kanssa vieroituksesta tuli tuskien taisto, sillä hän imutteli pitkään ja hartaasti ja estoitta aina puolitoistavuotiaaksi saakka, jonka jälkeen rajoituksien asettaminen oli todella hankalaa. Sen ikäinen kun osaa ilmaista omat tarpeensa varsin voimakkaasti.  Olin ihan seota  yösyönteihin.  Vasta kolmen viikon mittainen työmatkani vieroitti meidät toisistamme.  Jos tuota reissua ei olisi ollut, olisimme varmaan olleet pulassa.

Mutta tämä tarina oli toinen. Tammikuussa aloitimme yörajoitukset, ja katso, lapsi tyyntyi isän silityksiin parissa yössä.  Sitten aloitin päivärajoitukset, ja muutaman viikon jälkeen imetystä olikin enää jäljellä vain illalla ja yhden kerran yössä.  Oikeastaan sillä tasolla voisi homman pitääkin – onhan imetyksessä omat hyvätkin puolensa: kätevää, nopeaa, varsinkin sairaalle lapselle hyvä tapa saada ruokaa alas. Mutta meillä  yöimetys aiheutti sen, että lapsiparka heräili tunnin välein tsekkaamaan, josko nyt olisi tissin aika.  Oli siis tehtävä lopullinen vieroitus. Haikeaa, mutta vapauttavaa. Eihän mulla enää vauvaa olekaan.

Ja nyt, reissuni aikana lapsi oppi nukahtamaan ilman tissiä ja NUKKUMAAN KOKO YÖN. Taivainen ihme.

Hormonit heiluvat jo, hiuksetkin lähtevät.

Voi tätä naisen elämää.

 

 

 

Kuulin

Oi, kuunnelkaa tämä:

http://areena.yle.fi/audio/1298207033997

Kuunnelma nimeltään Lootin vaimo. (Vielä  neljä viikkoa kuunneltavana, kestää noin 45 minuuttia.)

”Lootin vaimo käsittelee yksinhuoltajuutta, lapsen kasvattamisen haastetta ja yksinäisyyttä. Se kertoo ympäristön vanhemmille asettamasta ristiriidasta: yksilöllisyyden, menestyksen ja itseilmaisun korostumisesta sekä eheän ydinperheen vaateesta. Antiikin tragediaa jäljittelevästä tyylistä huolimatta kuunnelma on tiukasti sidoksissa tämän päivän suomalaiseen yhteiskuntaan.”

Todella koskettava, sekä yksin- että yhdessähuoltajalle. Kuvaa  tunnistettavasti äidin taistelua omasta ajastaan ja omasta reviiristään, kateuden ja väsymyksen tunnetta, ympäriltä  tulevia toisia ja kolmansiakin mielipiteitä, lapsen viatonta riippuvuutta äidistään sekä äidin yritystä saada jostakin apua arkeensa. Niin totta.

Kuuntelen vielä toisenkin kerran. Mahtava.

Puvustusta

Tätä(kään) ei äitiyslehdissä kerrota:

HANKI LAPSESI KAUSIVAATTEET AJOISSA.
Esimerkiksi noin 8 kuukautta etukäteen.

Viime vuonna tähän aikaan etsimme kuumeisesti lapselle välikausipukua. Ravasimme kaupasta toiseen ja kävimme lastenosaston rekkejä lävitse. Joka paikka tursusi toppapukuja. Välikausipuvuista olivat jäljellä vain dorkimman väriset ja kummallisimmat äärikoot. Yhtään tavallista, kivaa, 92-kokoista pukua ei näkynyt missään. Lopulta jossakin kaupassa tapasimme myyjän, jolta kuulimme järkyttävän tiedon: välikausipuvut tulevat myyntiin VAIN keväisin ja niitä ei siis tule ollenkaan lisää kauppoihin ennen kuin SEURAAVANA keväänä.

Lähdimme kaupasta tyhjin käsin. Mittarissa oli useampana päivinä kymmenen, jopa viisitoista astetta. Sinnittelimme vanhalla rähjällä kunnes ilmat kylmenivät riittävästi eikä talvipuvussa tullut enää hiki.

Tuli kevät. HUHTIKUU. Helmikuu oli mennyt hangessa, maaliskuu samoin. Vasta huhtikuu vei lumet ja kas, tuli taas välikausipuvun tarve. Kaahailimme koko perhe läheiseen ostosparatiisiin, josta löysimme ihanan vihreän P.O. P:n välikausipuvun. Hintaakin oli, mutta ah, tuo väriä! Kolmivuotiaan lempiväri. Maksaa mitä maksaa, ajattelin ja – kysyin, löytyisikö kokoa 98.
– Voi kun nämä puvut tulivat helmikuussa myyntiin ja suosituimmat koot myytiin heti viikossa loppuun.
– No, milloinkas teille tulee lisää?
– Meille ei valitettavasti tule näitä lisää. Ruotsissa päätetään, paljonko meille tulee myyntiin. Ja kaikki meidän vaatteet valmistetaan yhdeksän kuukautta ennen kuin ne tulevat kauppoihin joten niitä ei voi tehdä lisää vaikka kysyntä yllättäisikin arvion.

PYH! ja PAH!

SIIS pitääkö ihmisen osata ostaa jo HELMIKUUSSA, pakkasten paukkuessa lapselleen välikausipuku, jota aikoo pitää huhtikuusta lokakuuhun? Voi hyvää päivää!

Ja vielä: mitähän kokoa olisin mahdollisesti osannut helmikuussa ostaa, kun on hieman vaikea arvata, missä mennään kahdeksan kuukauden päästä?

Kävi nimittäin niin, että koska jäimme siis perättäin jo toisena vuonna ilman sopivaa välikausipukua, ystäväni armahti meitä ja toi varastoistaan heille pieneksi jääneen 104-senttisen puvun. Ja SE on juuri oikean kokoinen.

Ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin. Tämä pukuepisodi säästi minulta selvää rahaa. Kaksi parin kuukauden käytölle jäänyttä kausipukua olisi maksanut varmaan 150-200 euroa.

Ps. Vielä ratkutan väreistä: Aina vain jaksan ihmetellä tuota lastenvaatteiden värimaailmaa. Miksi helkutissa pojille on vain vaaleansinistä tai tummansinistä, harmaata ja likaisen ruskeaa? Missä ovat kaunis metsänvihreä, kirkas lehdenvihreä, suklaanruskea, petroolin sinisen, tummanpunaisen tai pronssin eri sävyt? On tosi surullista pukea iloinen kolmevuotias kalpeanharmaan vaaleansiniseen…

Laajennusta

Neljätoista vuotta olen Miehelle sanonut, että minä en sitten mihinkään rakennusprojekteihin ryhdy. Kahdesta syystä:
Yksi: Mies on mielestäni liian optimistinen, jopa epärealistinen kykyjemme ja ajankäyttömme suhteen.
Kaksi: Minä tunnen itseni: se stressaisi liikaa. Liikaa päätöksentekoa asioista joita en tunne. Liikaa uusia asioita opeteltavaksi. Että ei. Ei ja ei. Sitä ressiä en itselleni ja meille ota.

Ja nyt sitten olen itse ollut moisessa hankkeessa primus motor.

Yhdellä erotuksella tosin: ei sentään olla tekemässä uutta taloa alusta alkaen vaan laajentamassa tätä nykyistä. Se nyt ei välttämättä kuitenkaan ole yhtään helpompi projekti.

Yksi talvi seinien sisällä näytti, että emme me tähän kauaa mahdu. Ja että pää hajoaa, jos eteisestä ei pääse sisään ilman että pehva pyyhkii pipot koreista, kylppärissä ei sovi pyllyä pyyhkimään, saunaan ei tällä porukalla pääse, pyykkitelineelle ei ole mitään paikkaa ja vaatteille ei ole hyllyjä.

Joko on muutettava tai sitten tehtävä tälle jotain.

Ja päädyimme jälkimmäiseen.

Eilen olimme ystävillä kylässä terassikalusteita läjäämässä. He olivat sinnikkäästi yrittäneet koota alennusmyynnistä ostettuja tuoleja itse, mutta vinksottamaan jäivät. Nyt sitten oli leikkimielisen testin aika: jos he olivat osanneet rakennuttaa talon, mutta eivät onnistu läjäämään tuoleja, ja jos me saamme läjättyä heidän tuolinsa, niin sitten meilläkin on rakennuttamisessa toivoa.

Ja tiedättekös, tuoleista tuli vakaita!

Pölhöuhma

Jatkoa edelliselle.

Oli kuuma kesäpäivä, ja saimme kutsun puolitutuille naapureille leikkimään kahden samanikäisen tytön kanssa. Kahden tunnin aikana Isoveli

• rikkoi vesiliukumaton. Oli ehtinyt kierittämään vesijohdon liitintä sillä seurauksella, että maton muovinen suulake meni kierteelle ja räjähti, kun vesihana aukaistiin ja tukos täyttyi vedellä. Eikä suostunut pyytämään anteeksi.
• tunki kätensä juomavesikannuun (olisi halunnut tarttua jääkuutioihin)
• juotuaan mielestään tarpeeksi kaatoi oman lasinsa jämävedet takaisin yhteiseen kannuun
• kun oltiin syöty ja odotettiin että muutkin lapset päättäisivät ruokailunsa ja voitaisiin poistua pöydästä, karkasi neljä kertaa uima-altaalle
• lähtiessämme paukutteli eteisen lasi-ikkunoita kaksin käsin siihen malliin että tulipahan nyt testattua, ovatko turvalasia.

DIAGNOOSI= SILKKAA PÖLHÖILYÄ, oikein parasta a-ryhmän idiotismia.

Voi helvetti että otti päähän. Vieraskoreus esti että en huutanut kiduksiani rikki.

Samaan aikaan kaksi samanikäistä tyttöä istuu vierekkäin ja värittää yhteistä värityskirjaa. Kinaa tulee korkeintaan siitä, että ”ton käsi osuu muhun”….

Lähtiessä en voinut muuta sanoa kuin

Kiitos ja anteeksi.

Tuhmauhma

Kolmivuotias on uhmassa.

Voi perhana, se repi eilen mun  kasvattamista kesäkukista kaksi isoa ruukullista ihan rangoiksi.

Ensin, ehkä viikko sitten, lähti pari lehteä. Kovasti Miehen kanssa ihmeteltiin, että mikähän pupu niitä on käynyt syömässä. Sitten lähti taas muutama oksa. Sitten jo epäiltiin Kolmivuotiasta. Sitten lähti taas, jolloin alettiin jo kieltää ja torua. Syyllinen kiisti, välillä myönsi ”ottaneensa vahingossa”. Varoiteltiin, että jos vielä kukkia katkeaa, uusi polkupyörä otetaan jäähylle. Toinen vakuutti ymmärtävänsä ja varoittavansa muitakin meillä leikkimässä käyviä lapsia.

Eilen tulimme puistosta kotiin. Kolmivuotias raivostui, kun ilmeni että olin jättänyt hänen keräämänsä (äidin silmään niin tuikitavalliset) sepelikivet puistoon. Aikani raivoamista soviteltuani ja sen aina vain jatkuessa latelin ultimatumin: jos vielä raivoat mokomasta, olet sisällä loppupäivän. Jos pystyt nyt unohtamaan kivet, saat mennä ulos leikkimään.

Ja da-daa, varttituntia myöhemmin  koko ruukullinen ja toinenkin ruukku kukkia oli rankoina.

Kolmivuotias on ihan aavemaisen rauhallinen. Kun sille puhutaan asiasta, se vaan myöntelee ”joo, joo”, puhutaan, puhutaan”. Kun sille sanoo, että sen pitää pyytää anteeksi, se pyytää anteeksi. Kun kannoin uudenkarhean polkupyörän varastoon, lapsi ei edes katsonut sen perään. Tyypissä ei ole havaittavissa mitään katumusta, mitään tunnemyrskyä, mitään kuohuntaa.  Aivan kuin se olisi ajatellut, että mitä tuosta, pieni hinta moisesta hauskasta.

Mies ihmettelee koko illan, voiko se tosiaan olla lapsemme tekosia…entäs jos joku eläin??

Kyllä se tasan tarkkaan on. Ei mikään eläin katko saman kukan varsia parin päivän välein ja jätä niitä ja lehtiä sitten syömättä. Onko sun niin vaikeaa hyväksyä että meidän ihana lapsi  osaa tahallaan rikkoa ja valehtelee vielä siitä, kysyn häneltä.

Lapselle puhutaan, että tämän on loputtava tähän. Jos vielä löytyy katkenneita kukkia, niin…. ”Mitä sitten mulle tapahtuu? Otatteko te kaikki mun tavarat pois?”, hän kysyy. Selitetään, että rangaistusasteikko kovenee. Seuraavaksi et pääse yksin ulos. Sitten kaverit eivät saa tulla sinulle kylään. Lapsi jatkaa patjalla pomppimista ja laulamista.

Mä oon ihan hajalla.

Sama niille kukille. Ikävämpää on se, että en saa lapseeni rehellistä yhteyttä. En myöskään ymmärrä, mitä minun pitäisi nyt tehdä.