Vetisen kesän jälkeen iltojen pimeytyminen tuntui aikaisempiakin vuosia raskaammalle. Miten jaksaisin läpi hämärän: aamujen, joista ei tiedä muuten kuin kellosta katselemalla, tai iltojen, jotka alkavat jo ennen kuin puoliso tulee töistä.
Päätin, että juuri tänä syksynä minulla ei ole hätää.
Minunhan ei tarvitse hytistä aamuisella bussipysäkillä seitsemältä.
Voimme lasten kanssa ottaa aamuisin hitaasti, voin juoda toisenkin mukillisen kahvia, nukkua päiväunia ja ulkoilla vain sään salliessa.
Tänään Mies oli lähtenyt jo kukonlaulunaikaan töihin. Me jäimme vielä pitkäksi aikaa nukkumaan, emmekä olisi jaksaneet nousta ollenkaan. Kun lopulta pääsimme sängyistä ylös, kaikkien nenät vuotivat siihen malliin, että päätin että pidämme kalsaripäivän. Laiskamatopäivän.
Emme lähde minnekään. Levähdämme. Katsomme lastenohjelmia, syömme ruuaksi pop cornia. Ehkä taltutamme flunssan jo alkuvaiheessaan, Ehkä vain keräämme hauskoja muistoja. Tai ehkä vain tappelemme tylsyyksissämme. Katsotaan.
Äitiyspakkaus 
Posted by milla-emeliina on 14/11/2012 at 16.26
Meinasin kommentoida, että painaisin tykkää-nappia, jos sellainen olisi. Mutta onhan se. Päädyin kuitenkin sanomaan: ihana asenne! Mistä ihmeestä tuon kaivoit kaiken tämän sateen ja pimeyden keskellä?