Archive for the ‘juhlaa’ Category

Henkeä

Vedetään henkeä. Joulun henkeä.

Raksalla tehdään vielä tänään intensiivisesti töitä, mutta minä jo lorvailen lasten kanssa. Vietän, tapan aikaa. Niin kuin aina.

Illalla kun remonttiMies kotiutuu, alkaa joululoma. Kahden, jopa kolmen päivän mittainen.

Joulu tulee olemaan, tästäkin syystä, todella lasten juhlaa.
Eipä täällä ole Isän seurasta paljoa nautittu. Mies kotiutuu säännöllisesti yhdeksän jälkeen illalla. Isompi valvoa killittää vielä, koska haluaa nähdä isänsä. Pienempi ei kai osaa edes odottaa.

Remontti on edennyt, omalla hitaalla tavallaan. Vielä menee kaksi, kolmisen viikkoa ennen kuin voimme alkaa kotiinpaluun Ehkä. Kaikki muutkin aika-arviot ovat heittäneet, niin varmasti tämäkin.

Olen hyväksynyt henkisen yksinhuoltajuuteni. Tuntuu kummalle, jos Mies on kotona ennen iltakahdeksaa. Kuviot lasten kanssa menevät suorastaan poskelleen, jos aikuisia onkin yllättäen kaksi.

Pikkuveli kävelee, reippaastikin. Kiipeilee. On joka paikassa yhtä aikaa. Hellalla, pöydällä, pakastimessa, vessanpöntöllä, tietokoneella.

Mutta viskoo, heittelee, paiskoo, heijaa. Puhuu vasta muutaman sanan.  Ei osaa nimetä itseään, ei vastaa kun häntä kutsutaan nimellä, ei osaa nimetä tai osoittaa leluja pyynnöstä.

Lastenlinnasta saimme lähetteen neurokognitiiviselle osastolle puolentoista viikon päiväosastojaksolle. Työdiagnoosina autismi ja dysfaattiset piirteet. Myös jonkin oireyhtymän mahdollisuutta selvitellään. Jonkun, joka selittäisi tämän kaiken, sanoi lääkäri.
Kromosomi- ja dnatestit on otettu, tuloksia odotellaan.
Huojentaa, hirvittää, huojentaa, hirvittää…

Mutta nyt vedetään henkeä. Raksasta, riitelystä, sairaalakäynneistä, yksinäisyydestä, kiireestä, menemisistä ja tulemisista.

Hyviä pyhiä!

Mainokset

Luppakorvat

Kuopus pääsi juhlalliseen yhden vuoden ikään ja sen kunniaksi tämä äiti ampaisi viiden päivän lomalle Ranskaan.

Kyllä. Luitte oikein.

Olin viisi päivää vain aikuisten seurassa. Söin vain aikuisten ruokia. Istuin katukahvilassa. Join valkoviiniä ja shampanjaa. Valvoin myöhään. Tai menin nukkumaan heti kun väsytti. Heräsin aamulla kun halusin ja luin kirjaa kunnes en jaksanut enää.

Reissua varjosti ikävästi pitkittynyt flunssa- ja korvatulehdusepidemia joka jylläsi perheessämme. Mies sairasti ensin pari viikkoa sitten. Sen jälkeen minä olin monta päivää kuumeessa lähtöäni edeltävällä viikolla. Paria päivää ennen matkaa sairastuivat lapset, ja hoitoavuksi tulleet isovanhemmat saivat pyörittää sairastupaa koko reissuni ajan.  En voinut kuin kiitellä ja lykätä viinipulloa isovanhempien kassiin. – Meiltä menee ainakin viikko tästä toipumiseen, mutisi anoppi kitkeränä.

No. Reissun tarkoituksena oli myös vieroittaa tuo vuosikas tissistä.  Esikoisenhan kanssa vieroituksesta tuli tuskien taisto, sillä hän imutteli pitkään ja hartaasti ja estoitta aina puolitoistavuotiaaksi saakka, jonka jälkeen rajoituksien asettaminen oli todella hankalaa. Sen ikäinen kun osaa ilmaista omat tarpeensa varsin voimakkaasti.  Olin ihan seota  yösyönteihin.  Vasta kolmen viikon mittainen työmatkani vieroitti meidät toisistamme.  Jos tuota reissua ei olisi ollut, olisimme varmaan olleet pulassa.

Mutta tämä tarina oli toinen. Tammikuussa aloitimme yörajoitukset, ja katso, lapsi tyyntyi isän silityksiin parissa yössä.  Sitten aloitin päivärajoitukset, ja muutaman viikon jälkeen imetystä olikin enää jäljellä vain illalla ja yhden kerran yössä.  Oikeastaan sillä tasolla voisi homman pitääkin – onhan imetyksessä omat hyvätkin puolensa: kätevää, nopeaa, varsinkin sairaalle lapselle hyvä tapa saada ruokaa alas. Mutta meillä  yöimetys aiheutti sen, että lapsiparka heräili tunnin välein tsekkaamaan, josko nyt olisi tissin aika.  Oli siis tehtävä lopullinen vieroitus. Haikeaa, mutta vapauttavaa. Eihän mulla enää vauvaa olekaan.

Ja nyt, reissuni aikana lapsi oppi nukahtamaan ilman tissiä ja NUKKUMAAN KOKO YÖN. Taivainen ihme.

Hormonit heiluvat jo, hiuksetkin lähtevät.

Voi tätä naisen elämää.

 

 

 

Tilintekoa

Joulu: suoritettu.

ParastaSe, että meidän ei tarvinnut matkustaa minnekään. Se, että jouluna oli vieraita, mutta että he yöpyivät kuitenkin muualla.

– Iltayölliset siivous-, leipomis- ja digiboksintyhjennystalkoot joulunalusviikolla. Lapset nukkumassa, vain me kaksi, viinilasilliset ja helvetisti hommaa jota sai tehdä rauhassa. Siinä pulssi rauhoittui, hartiat laskeutuivat korvista. Mikä parasta, kumppanin kanssa sai kommunikoida kokonaisilla lauseilla ja asiayhteyksillä. Toinen tuntui taas ihan mukavalle.

– Pitkät aamu-unet: koko perheellä  vähintään puoli yhdeksään saakka. Bonuksena Siipparakas on ottanut joka aamu lapset kainaloonsa ja häipynyt hippailemaan alakertaan; kerran nukuin jopa kymmeneen!

– Yhteinen kylpyläreissu puolison kanssa: vain me kaksi kolmen tunnin ajan.

Summa summarun: joulusta tuli perhe- ja parisuhdekeskeinen, mikä taisi olla juuri sitä mitä eniten tarvittiinkin.

Heikointa: Oma flunssa. Pienimmäisen korvatulehdus. Lahjatulva.

Rajoitteemme toimivat vain osittain. Aikuisille jaettava krääsätulva oli hieman vähentynyt: en saanut pyyntöjeni lisäksi kuin kasvo- ja vartalorasvoja ja kuusenkoristeita ja outoja kirjoja.  Mitään niistä en aio käyttää. Mies sai ei-ihan-mutta-melkein -toiveidensa lisäksi kalsarit, kaljapullon aukaisijan (meillä ei kukaan juo olutta), kuorimaveitsen (on jo ennestään kolme)  ja outoja levyjä. Kalsarit kai päätyvät käyttöön, mutta ovat toistaiseksi ainakin vielä avaamattomina paketeissaan jossain vaatehuoneen lattialla.

Lasten kohdalla mummi oli taas revennyt. Toiveidemme lisäksi lapset saivat

villasukkia (pienimmäiselle kolme paria!), pörrösukkia, lautasia (kahta kokoa molemmille), lusikoita, kirjoja (yksi niistä oli jopa sama kuin synttäreillä), yöpukuja, rakennuspalikoita (taas uutta sarjaa, entisiä on jo noin puoli kuutiollista)….

Jos lahjadieetti olisi onnistunut, lahjoja olisi ollut kummallekin lapselle yksi. Nyt niitä oli esikoiselle kymmenen ja pienemmälle kahdeksan. Yksistään mummilta.

Ihan piruillessani en siivonnut näitä lahjoja koko joulun aikana lattioilta minnekään, että näkisi, miten paljon tavaraa hän oli kotiimme tuonut.

Laskin muuten, että esikoisella oli 12 lahjanantajaa. Siis 12 henkilöä/tahoa, jolta hän sai joululahjan. Eli ei siinä todellakaan tarvita kuin yksi paketti kultakin, niin kuusen alla on jo röykkiö.

Yritän nyt vähitellen päästä tuosta lahjaketutuksesta eteenpäin. Mutta luulen, että tulevan vuoden aika vahvana pohjavireenä on kodin tavaroiden vähentäminen ja krääsästä poispääsy. Olen seuraillut viime aikoina useampia aiheeseen liiitttyviä keskusteluja ja kirjoituksia. Uudessa mustassa oli taas hyvä kirjoitus:

http://uusimusta.squarespace.com/etusivu/2010/12/30/hetki-jolloin-tavarasta-tulee-rasite.html

Olen lukenut tuon jutussa mainitun Anne te Velde-Luoman kirjoittaman  Kaaoksen kesyttäjä -kirjan ja insipiroiduin siitä kovasti.

Hmm.. nyt voisi tehdä vaikka asian tiimoilta uuden vuoden lupauksia…

Kahden yön tähden

Jatketaan teemasta, joka avautui kuin itsestään edellisen postauksen kommenttilaatikossa.

MISSÄ SE JOULU SITTEN VIETETÄÄN?

Jos joulunvietossa olisikin joitakin tunteikkaita, hauskoja, hyvin juurtuneita perinteitä, viettäisin joulua MIELELLÄNI. Mutta kun ei.

Omassa lapsuudenkodissani joulu kutistui vuosi vuodelta. Lapsuudesta muistan joitakin mukavia jouluvälähdyksiä: kirjeitä pukille, ikkunoiden takana vilahtavia tonttuja, lahjakätköjen löytymistä, joulukylässä olevan mummun, puhtaan kodin, kynttilät, kuusen ja mandariinien tuoksun, joulukakut ja mausteiset teet, uunissa paistetun kinkun.

Kun kasvoin, joulu pieneni ja pieneni. Sisarukseni halusivat viettää joulua omien lastensa kanssa omissa kodeissaan. Isoäitini ei halunnut hänkään enää hoitokodistaan minnekään. Joulusta tuli… arkilauantai: sauna, kalsari-ilta, syömistä, pari pakettia. Pitkät pyhät ja tylsää.

Joulunviettoon liittyvät keskustelut mieheni suvussa syyskuussa. Osaattekohan te jo sanoa, että missä te olette jouluna, kysyy anoppi, ihan varmasti hyvää tarkoittaen.

Kaikenlaisia vaihtoehtoja tuli kokeiltua ennen lasten syntymistä.

Joskus taannoin vietimme jouluja matkoilla. (Ehdottomasti paras vaihtoehto.)

Aika monesti olimme omassa kodissamme, ja kutsuimme miehen vanhempia ja yksinelävää siskoa sekä äitiäni miesystävänsä kanssa tänne. (Nyt, kun perhettä on siunaantunut ja kodin seinät luonnollisisista syistä pienentyneet, emme voi enää majoittaa viittä aikuista omien lapsiemme lisäksi. Tämä 75 neliön talomme ei ole seitsemän aikuisen ja kahden lapsen vetoinen.)

Lasten synnyttyä olemme vierailleet vuorovuosin äitini luona ja mieheni vanhempien luona. Tänä vuonna olisi ”kalsarijoulun” eli äitini vuoro.

Mutta se ei oikein nyt tunnu nappaavan.

Miehen kanssa ei oikein joulukeskustelua synny. Luulen, että siippa on ihan yhtä väsynyt aiheeseen kuin minäkin. Kysymys ei ole siitä, että aiheesta tulisi riita. Meidän ei tarvitse riidellä. Kummallakaan ei vain ole mitään annettavaa keskusteluun.

Unelmajouluuni liittyisi hyviä tunnelmia: Kaunis, siisti koti. Mieluisia vieraita. Valkoisia joulukukkia. Kauniita harkittuja joulukoristeita. Yhdessä olon aikaa. Hyvää, harvinaista herkkuruokaa. Ehkä joitakin harkittuja, oikeasti ja varmasti ilahduttavia lahjoja.

Missähän sellainen on? Tavaratalon joulukuvastossa? Amerikkalaisessa elokuvassa?

Ei vaan meillä.

Joskus leikittelin ajatuksella, että ehkä nyt meidän lastemme myötä voisimme vielä viettää yhden ”lapsuuden joulun” äitini luona: jospa sisareni perheineen olisivat kanssamme. Mutta he eivät halua, heillä on omat jouluperinteensä.

Ei vaan meillä.

Etuaikaista

Joku sanoisi, että mitä tuosta nyt vielä, mutta—-

Ahdistaako teitä tuleva joululahjahäslinki??

Lahjojen antaminen hiipui omassa lapsuuden perheessäni jo useita, useita vuosia sitten – ehkä yhden paketin vanhemmille annoin, ja yhden heiltä sain, emmekä me sisarukset antaneet enää aikuisiällä toisillemme mitään. Ja se oli meistä kaikista oikein sopiva käytäntö.

MUTTA puolisoni perheessä on kaikki niin toisin. Yksi paketti ei ole mitään. Ei, niitä pitää olla monta ja jokaiselle ja kovia ja pehmeitä ja isoja ja pieniä ja toivomusten mukaan ja yllätyksiä ja…

Viime jouluna yritimme rajoittaa lahjojen määrää, tai oikeammin suunnata tätä yletöntä tuhlaamista tiettyyn suuntaan. Koska olimme aikeissa hankkia joulualennusmyynneistä uuden television kahdeksankymmentälukuisen poksahtamisalttiin toosamme tilalle, pyysimme että joululahjoja antavat tukisivat pakettien sijasta televisiorahastoamme. Ymmärsin mieheni puheista, että joo, näin sitten sopii kaikille. MUTTA YLLÄTYS oli anoppilassa SUURI.

Lahjapaketteja oli niin suuri vyöry, että kuusiparka oli peittyä niiden katveeseen.

Sain lahjaksi mm. jalkahieromakoneen, saunahatun, patahanskat…. AAAAAAAARGHHHHH. IHAN KAMALAA MOSKAA! Jalkahieromakonetta käyttää kolmivuotias, saunahatun annoin uutena vuotena äidilleni ja patahanskat makaavat koskemattomina keittiön kaapissa, koska ovat niin ISOT ja RUMAT että en voi niitä käyttää tai edes näkyville laittaa. Myön ne luultavasti ensi viikolla kirpputorilla.

Onneksi osa lahjoista oli liian suurta Marimekkoa: hölttänöitä jokapoikapaitoja ja aakeen laakeita raitapaitoja ja mätsääviä sukkia. Ne saattoi kokonsa varjolla palauttaa myymälään. YHTEENLASKETTUNA NE PELKÄSTÄÄN OLIVAT OLLEET YLI KAHDEN SADAN EURON arvoisia.

Rahana niitä ei saanut takaisin, joten vaihdettiin ne sitten sopivan kokoisiin ja mieluisemman värisiin ja muutenkin mieluisempiin tavaroihin, kuten astiastoon jota muutenkin käytämme.

VOI MITEN MIELELLÄÄN OLTAISIIN OTETTU SE RAHA SIIHEN TELKKARIN OSTOON. Se olis siitä kuudensadan ruudusta ollut jo hyvä osuus.

Tänä jouluna, hitto vie, yritämme uudelleen. Olen jo syyskuussa aloittanut puhumaan, että sopisiko kaikille, jos vaikka antaisimme VAIN yhden lahjan kultakin kullekin. Tällä kertaa en enää luottanut siihen että siippani saisi tämän anopille sanottua. Kun miten sen nyt sitten sanoisi ettei tulisi paha mieli…

No, minä paukautin sen puhelimessa S-marketin hyllyjen välistä ihan vaan silleen SUORAAN. Vähän yritin sitä sitten pehmentää sillä, että koska kaikilla on niin paljon joulun alla puuhaa, niin vähentämällä lahjastressiä voitais sitten keskittyä vaikka joulunjuhlinnan valmisteluihin, jäis aikaa sitten siihen enemmän. Anoppi vähän ihmetteli ja kysyi, että haluaakohan hänen poikansakin tätä. Lupasin, että siippa soittelee ja kertoo itse ihan omin sanoin mitä mieltä tästä on. Että ei, tämä ei ole vain minun ideani. Hämmentyneenä hän jäi vielä kyselemään, että saako sentään pojille olla ylimääräisiä, pehmeitä paketteja. No saa.

Jotta lahjahankinnat menisivät edes jotenkin nyt oikeaan suuntaan, olen jo toimittanut anopille listan, jossa on ideoita siitä, mitä meidän perheemme kaipaisi. Olen nimennyt pari lehteä, joiden tilauksia toivomme, pari kirjaa, joita tarvitsemme ja pari lelua. Jospa nyt homma jotenkin pysyisi kuosissaan.

Juhlahumua

Olipa kerran yhdet ristiäiset.

Ristiäispäivän aamuna talo on täynnä maakunnista saapuneita sukulaisia aamupalalla. On mummu, jonka tukka pitää laittaa ja joka uskoo, ettei kukaan osaa hoitaa vauvaa häntä paremmin. Mummi, joka hermoilee Ukin kyvyttömyydestä pukea itseään. Ukki, joka särkee lasisen lukulampun lastenhuoneen lattialle tuhannen pirstaleiksi. Täti, jonka tuloa ei kukaan muistanut ennen kuin hän ilmestyi ovelle. Kummitäti, joka tekee koulutyötään loppuun keskellä hulinaa ristiäispäivän aamuna. Toinen kummitäti, jolla on jalka paketissa ja jonka hakemisesta tulee aamun tärkein asia. Täti, joka tulee paikalle krapulaisena, ja tädin mies, joka haisee kuin rankkitynnyri.

Mieti, millainen säpinä on perheessä juhlapäivän aamuna, kun on syötävä, puettava, laitettava tukka, suoriuduttava juhlapaikalle ajoissa.

Ja kerro tuo säpinä noin kymmenellä.

Äiti tsemppaa itseään. ”Nämä ovat sitten viimeiset suuret perhejuhlat ennen meidän poikien rippijuhlia”.

Opetukset

a) varaa juhlapaikka kuukausia etukäteen. Jopa ennen kuin lapsi on syntynyt.

b) älä usko että osaat ja jaksat tehdä kaikki tarjottavat itse ja säästät sillä muka rahaa. Kylmäsavuporo on muuten helvetin kallista.

c) älä ainakaan usko että jaksat kuskata kaikki tarjottavat  juhlapaikalle itse ja valmistaa juhlapaikan itse ja juhlia sen jälkeen seuraavana päivänä

d) älä todellakaan luule että kahvinkeitto ja kahvipöydän täydentäminen sujuvat juhlan lomassa juhlaväen voimin, mummojen avulla. Palkkaa paikalle joku keittiön emännäksi.

e) suunnittele, miten vieraat pääsevät juhlapaikalta junalle/bussille niin, ettet itse joudu viemään heitä asemalle kesken juhlan useita eri kertoja

f) pidä varasi, ettet jää yksin siivoamaan päivän päätteeksi

g) ole kiitollinen kaikille avusta

h) käyttäydy ihmisiksi, vaikka isovanhemmat vieroksuvat lapselle annettua nimeä ja alkavat käyttää hänestä toista nimeä

”Ensi kerralla sitten joko ilmoitetaan lapsen nimi kaavakkeella maistraattiin tai tilataan pitopalvelusta ihan kaikki tarjoilijaa myöten”, vannoo Äiti.

”Nämä on niitä juhlia, joista ei oikein voi jättää sukulaisia pois”, huokaa Isä.

Onnenhuuruja

En tiedä, onko tämä jokin hormonihäiriö, mutta

OLEN NIIN ONNELLINEN.

Meillä on ihana perhe. Pieni vauva, jolla on suloinen nenännykerö, samettitukka, suukkosuu, tarkkaavaiset silmät. Joka imee ahnaasti elämänvoimaa rinnoistani. Joka nukkuu luottavaisesti syliini.

Reipas isoveli, joka osaa monta asiaa, on iloinen ja pirteä, innokas apulainen, ylpeä omasta uudesta tehtävästään. Ja samalla niin pieni, herkkä ja hentoinen vielä itsekin.

Rakas Mies, joka haluaa olla Isä, Puoliso ja Rakastettu.

Luin tänään Pöpöläiselle kirjaa Muista rakastaa, pikkuinen. Siinä kettuperheen Iso tulee illalla lapsensa sängyn ääreen ja kertoo, kuinka paljon rakastaa lastaan:

Minä rakastan sinua, Pikkuinen
mutta koko päivän on paljon työtä
eikä aikaa jää rauhassa istahtaa
siksi puhelen keskellä yötä.

Nyt nukut rauhassa täyttä päätä,
levollista on mietiskellä,
sanat tuntuvat tulevan helpommin.

Olet se, mistä aina uneksin
täynnä kauneutta ja elämäniloa.
Kun naurat, kun tanssit ja laulat,
sydän paisuu onnesta monta kiloa.

Käytät riemuiten elämän lahjaa
avaat joka päivä siitä palan.
Niin kaikkien pitäisi elellä,
sinun seuraajaksesi alan.

Ja kun toisinaan joudun torumaan,
älä hyvää tuultasi hukkaa.
Teen sen rakkaudesta, sanoi Iso
ja sipoi  otsalle valuvaa tukkaa.

Luin kirjaa Pöpöläiselle ja itkin valtoimenaan. -Äiti, älä itke, hätääntyi Pöpöläinen. Yritin selittää, että ei aina itkeminen ole surullista, nämä ovat onnen kyyneleitä. -Minä en itke, meinaa Pöpöläinen. -Niin, ehkä se on enemmän äitien hommaa, sanon. -On isäkin semmoinen, lisää Pöpöläinen.

Mies tulee halaamaan. -Ei niin kovasti, parahdan. -Tisseihin sattuu.