Takaisin menneisyyteen

Kävin työpaikallani viikko sitten tiistaina. Vierailun yhteydessä kurkkasin työhuoneeseeni ensimmäistä kertaa kymmeneen kuukauteen ja samassa kurkkuuni nousi raskausnärästys. Hetkessä olin takaisin siinä mielen- ja ruumiintilassa, jossa lähdin tammikuiseen lumisateeseen kohti suurta elämänmuutosta.

Koko viime viikko oli yhtä kitumista tämän töihinlähtöangstin tiimoilta. Sunnuntai-iltaan mennessä ahdistus oli kasvanut megalomaaniseksi, aivan kuin kymmenen kuukauden sunnuntaiden pitämättä jääneet ahdistukset olisivat iskeneet samalla kertaa. Sunnuntai-maanantaiyönä näin unta, että kaupungin huonon vuokra-asuntotilanteen takia kaikki vapaat toimistotilat oli vuokrattu asuntojonossa oleville. Kun unessani menin työpaikalle, huoneessani pidettiin juuri asuntonäyttöä ja työtilakseni osoitettiin pomoni huoneen yhteyteen louhittu kallioseinänen, kosteutta ja hometta tihkuva kellari.

Maanantaiaamuna olinkin sitten aivan valmis jo menemään töihin – jos en muuta, niin edes sen takia, että ei tarvitsisi enää ahdistua töiden alkamisen odottamisesta. Lähdin kotoa siinä vaiheessa, kun Pöpöläinen meni ensimmäisille (aamu)päiväunilleen. Tuntui oudolta olla liikkeellä ilman vaunuja ja oikein istua bussin penkille. Junassa taas katselin pitkään äitiä, joka oli liikkeellä aivan pienen pienen vauvansa kanssa.

Toimistolla huhuilin työkavereille huomenia. Huoneista kuului iloisia huudahduksia. Kokoonnuimme yhdessä kahvihuoneeseen rupattelemaan. Parasta oli, kun juuri se työkaveri, jonka kanssa ei ole aina ollut niin helppoa, huokaisi: ”Ihanaa, että tulit takaisin”.

Työhuoneessani katselin paikkoja kuin olisin kreikkalaisten muinaisjäännösten parissa. Mappini, tauluni, muistiinpanoni, päänsärkylääkkeeni ja – kukkani. Hitto, eikö sijaiseni ole koskenut edes viimejouluiseen amaryllikseeni? Se on töröttänyt pöydälläni koko kevään, kesän ja syksyn, kuivunut, kuihtunut ja – työntää nyt uutta kukkavartta.

Istuttuani työpöytäni ääressä hetken tuntui kuin en olisi pois ollutkaan.

Töissä on onneksi menossa varsin hiljainen ja rauhallinen kausi. Yritänkin tehdä tästä töidenaloitusvaiheesta mahdollisimman pehmeän tekemällä aluksi lyhyttä työpäivää ja pitämällä joka viikko yhden etätyöpäivän. Kun meno helmi-maaliskuussa kiihtyy, Pöpöläinenkin on jo taas vähän isompi ja tottunut siihen, että en enää olekaan kotosalla kaiken aikaa.  

Iltapäivällä sain kotoa tekstiviestin. Nukuttu oli ja syöty. Ja taas nukuttu. Ja nyt lähdettäisiin kävelylle. Sylitelty oli paljon. Laulettu ja tanssittu. Hyvinhän siellä pyyhkii – miksei pyyhkisi?

Kun tulin kotiin, Pöpöläinen katsahti minuun epäuskoisena. Muutamassa sekunnissa hänen kasvoillaan vaihteli hämmästys, ilo ja – suuri parku. Itkuhan siinä tuli, kun äidin syliin pääsi. Melkein molemmilta.

3 responses to this post.

  1. Voi hurja. On varmasti todella outoa ollut olla töissä ja poissa vauvan luota. Mutta hyvinhän se näyttää menneen… vai kuinka? Tuo rauhallinen tahti alkuun kuulostaa hyvältä. Mutta etkö tosiaankaan ole käynyt huoneessasi koko äitiyslomasi aikana?

    Minä kyllä raijasin kaikki kamani sijaisen alta pois… lienee ollut jonkinlainen riitti, että nyt tosiaankin siivoan itseni vuodeksi pois työpaikalta?

    Vastaus

  2. Posted by Pikkuenkeli on 28/11/2007 at 8.25

    Ihana kirjoitus, varsinkin tuo loppu…

    Vastaus

  3. MJ, en todellakaan ollut käynyt huoneessani. Työpaikalla muuten kyllä (kahvihuoneessa rupattelemassa jne).En jaksanut ihan joka ropposta tuoda tänne kotiin, kun sitä tavaraa oli niiiiin paljon. Arrgggh. Miten sitä voi kertyä töihinkin?

    Vastaus

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: