Ennen kuin tuntiakaan ollaan oltu hereillä, vessatoimia on tehty sen seitsemän kertaa.
1) Ensin vaihdetaan Pikkuveljen yövaippa. Pissasta raskas.
2) Kuluu noin kaksi minuuttia, jossa välissä ehdin itse hoitaa omat pönttöasiani.
3) Jos kuuntelee tarkasti, kuulee kuinka Pikkuveljen pepusta kuuluu viaton ruts ja uusi vaippa on laatoitettu äärestä laitaan keltaisella aurinkokiisselillä. Vaihdetaan uusi vaippa.
4) Sitten herää Isoveli. Talutan unenpöpperoisen potalle. Lorinaa.
5) Sitten Pikkuveli päästää toisen, vielä vienomman rutsauksen. Jos en kuule sitä, minuuttia myöhemmin Aurinkokiisselin jatko-osa on jo vaipan kauluksesta ulkona. Eilen huomasin asian vasta, kun sitterin alle oli tullut lammikko. Pyyhitään lattia, putsataan sitteriä, vaihdetaan vaippa.
6) Sitten Isoveli syö aamupuuron. Viimeisen lusikan jälkeen on jo kiire potalle. Numero kakkonen tulee.
7) Isoveljen istuessa ehdin juoda aamukahvini. Sitten tulee minullekin taas asiaa vessaan.
Vieläkö joku ihmettelee, että meiltä menee kaksi tuntia ehtiä aamulla yhtään mihinkään. Tunti niistä menee vessassa.
Äitiyspakkaus 
Posted by sirkku on 16/08/2010 at 20.19
Ihana blogi! Törmäsin tähän mutkien kautta synkistellessäni hormoonipäissäni raskausv*tutuksen kourissa. Pikkukakkosta odotan, joten kahden lapsen arki kiinnostaa.
Meillä tosin ikäeroksi tulee ainoastaan 1,5v. Jännittää. Jutut uhmaiästä toisaalta lohduttavat ja valmistavat tulevaan, toisaalta hiukset nousevat pystyyn. Meillä kun ollaan vielä siinä vaiheessa, että reilu 1v:n nopeat kiukkukohtaukset ovat niin liikuttavan suloisia. Epäilemättä niitten viehätys katoaa hyvin pian.
Pidän siitä, miten kaunistelematta, mutta hauskasti kirjoitat. Osaat myös tiivistää jutut sopivan napakoiksi. Älyttömiä jaarittelublogeja en jaksa lukea.
Hyviä hermoja sinulle toivottelen ja jatkan lukemista!
Posted by kukannuppu on 17/08/2010 at 15.48
Sirkku, tervetuloa lukemaan ja kommentoimaan! Joo, muistan kuinka ne yks-kaksvuotiaan haastavimmatkin mielenliikkeet olivat vielä jotenkin suloista seurattavaa. Se pikkuinen kun oli niin helposti vielä harhautettavissa jollakin ja homma oli sillä hoidettu. Nykyään vaatii aikaisempaa enemmän itseltä ”löytää” se suloisuus räkäisen ja kiukkuisen tenavan takaa. Klassikkotilanne on sellainen, että ollaan autossa ja mies kommentoi: katsokaa tuota viereisen kaistan mustaa/likaista/hienoa/ruosteista/jotenkin kummallista autoa. Tenava ei tuoliltaan näe kyseistä ihmettä, ja harmistuu. Ja huutaa, jankuttaa ja jatkaa seuraavat 100 kilometriä, että haluaa nähdä sen mustan/likaisen/hienon/jne jne auton. Ja vaikka kuinka kerrot, että voi kulta, se meni jo enkä tiedä missä se nyt on, niin kolmivuotias vaan huutaa: Mä haluuuuuuuuuuuuuuun! Mä haluuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuun!