It’s a thin line between love and hate

Äiti oli täällä pitkästä aikaa käymässä. Vaikka hänen sairastuessaan olin ajatellut, että nyt jos koskaan on aika lisätä yhteydenpitoa, niin eipä alkujärkytyksen jälkeen asiaan ole juuri tullut korjausta. Ei hänenkään puolelta. Tietysti soittelemme, jos jotakin erityistä on ilmassa, mutta muuten pirauttelemme ehkä kerran viikossa, puolessatoista.

No, nyt sitten sain järjestettyä hänet tänne äitienpäiväviikonlopun viettoon. Viikonlopun aikana totesin, että puhelimessa tullut mielikuva hoidoista jo ennalleen toipuneesta äidistä oli ennenaikainen, sillä äiti oli paljon kuvittelemaani raihnaisempi, väsyneempi, kiukkuisempi ja lyhytpinnaisempi.

Voi miten vaikeaa on olla provosoitumatta hänen tempauksiinsa, voi miten vaikeaa on säädellä missä määrin näyttää omaa kiukkuaan. Ja jos jostain hänelle murahdin, hän – yllätyksekseni loukkaantui aidosti.

Äitienpäivän aattona sattui ikävä tapaus. Pöpöläinen oli herännyt ja istuskeli unisena sylissäni, kun mies löysi keittiön pöydältä irrallisen 100 mg:n Orudis-kipulääkkeen. Ei olisi ollut kuin ajan kysymys, milloin Pöpöläinen olisi noussut sylistäni ja lähtenyt keittiöön aamupalalle, ja kuvitellut, että hänelle on tavalliseen tapaan siihen pöydänkulmalle laitettu vitamiini- tai kalsiumtabletti odottamaan. Sydän pamppailen ja mieli kiukusta kihisten yritin ystävällisesti sanoa äidille, että tuommoisia vahinkoja ei saa tapahtua. Ymmärrätkö, että ei tuo lapsi kestä tuollaisia lääkkeitä? Jos kaksivuotiaalle annetaan tavallistakin kipulääkettä vain neljäsosa aikuisen annoksesta, tuo sinun hevoslääkkeesi on hänelle kaksikymmenkertainen annos! Kuka tietää, millainen hengityslama tai sisäelinvaurio siitä olisi syntynyt, emmekä me olisi edes ymmärtäneet, mikä Pöpöläiselle olisi tullut! Äiti kääntyi pois päin eikä sanonut mitään muuta kuin ”Minulle tulee niin paha mieli siitä, miten sinä minulle puhut.” Loppupäivän hän oli poissaoleva, mökötti kiukkuisena.

Vaikka tuo oli häneltä asiaton reaktio itse tehtyyn hirvittämään mokaan, aavistin että hänen vastauksessaan oli jotakin enemmänkin. Vuosien ajan olemme kisailleet toistemme oikomisessa. Olen antanut hänelle melko rehellisesti kuulua, mitä ajattelen. Sillä laillahan meillä kotonakin tehtiin. Olen toki oppinut, ettei samaa linjaa voi jatkaa ystävien, työkavereiden eikä puolison tai lasten kanssa, mutta äitini kanssa olen tehnyt niin. Sitä saa, mitä tilaa, niin makaa kuin petaa – tässäpä hänen kasvatuksensa hedelmä.

Puhuin vierailun sujumisesta ja äidin kuntoutumisen hitaudesta siskoni kanssa puhelimessa. Ohimennen sain kuulla, miten äiti on jo joskus aikaisemmin kommentoinut Helsingin reissujaan raskaiksi, koska minä olen niin kova häntä kouluttamaan. No niin, sieltähän se tuli, se mitä olin joskus epäillytkin. Ei yllättänyt, mutta jotenkin silti harmitti. Nähtävästi äidin vähäiset vierailut ja kova kiire takaisin kotiin johtunevat siitä yksinkertaisesta syystä, että hän ei ole kanssani mukava olla.

Äidistä on tullut väsynyt vanhus, joka ei siedä ristiriitoja. On kai aika lopettaa naputtamasta. Antaa seitsemänkymppisen olla. Ei sen ikäistä enää muuteta. Taaplaatkoon tyylillään, olkoon mitä on, tehköön omat mokansa. Minä yritän kestää, ehkä en rinnalla mutta siellä jossakin peräjoukoissa.

Kiukku, häpeä ja sääli vuorottelevat mielessäni.

8 responses to this post.

  1. Posted by niilo on 18/05/2009 at 21.38

    Eksyin sattumalta blogiisi ja kirjoituksesi sai minut todella surulliseksi. Jos olisin äitisi en taatusti vierailisi luonasi, pysyisin mahdollisimman kaukana…niin ilkeästi puhuit mielestäni äidistäsi. Toivottavasti lapsesi tuo ”pöpöläinen” (luoja mikä nimi…) ei ota sinusta mallia ja vanhemmiten käyttäydy laillasi…En usko että äitisi tahallaan jättää lääkkeitään levälleen minnekkään jotta ”pöpöläisesi” niitä nappaisi. Ja usko pois kaikki me vanhenemme, hidastelemme ja sairastelemme. Minun ja äitini välit ovat lämpimät, soittelemme monta kertaa päivässä, vaikka äitini onkin jo vanha, väsynyt ja sairaskin. Olen etuoikeutettu että minulla kaikesta huolimatta on vielä äiti jäljellä jonka kanssa jakaa elämääni ja ajatuksiani. Äitini on myös ollut tukenani-aina, josta olen hänelle ikuisesti kiitollinen. Toivon että mietit ajatuksiasi ja kirjoituksiasi. Kaikesta huolimatta aurinkoista kesää.

    Vastaus

  2. Niilo, satuit aloittamaan lukemisesi ehkä kaikkein rankimmasta kirjoituksesta, minkä olen tänne koskaan päästänyt.

    Hienoa, että sinulla on äiti joka on aina ollut tukenasi. Sellaisessa äitisuhteessa ei varmaan olekaan mitään julkista pureksittavaa. Minulla ei vain ole aivan samanlainen kokemus omasta äidistäni.

    Kaikkia taustoja en tule täällä koskaan tilittämään, mutta sanottakoon vain että monenlaista paskaa on niskaan tullut. Kaikki ei todellakaan juonnu tuosta yhdestä tablettiepisodista. Tarkoitukseni on kuitenkin oppia omasta äitisuhteestani sen verran, että en antaisi samaa painolastiani omalle lapselleni.

    Juu, ja kyllä mietin ajatuksiani ja kirjoituksiani. Eihän näitä postauksia muuten syntyisi. Itse asiassa jokainen kirjoitus on noin 2 viikon ajatusprosessin tulos.

    Niin, ja Pöpöläisen nimelle on ihan oma kehityskulkunsa, joka löytyy blogistani, jos lukisi enemmän kuin yhden postauksen.

    Vastaus

  3. Minä kiinnitin huomiota siihen ettei äitisi tainnut pyytää anteeksi ollenkaan? Vaikka vahinko varmasti olikin, anteeksipyyntö olisi mielestäni ollut paikallaan eikä suinkaan loukkaantuminen siitä että hänelle jouduttiin asiasta huomauttamaan. Lääkkeillä voi olla lapselle aika tuhoisia vaikutuksia jos niitä jää vääriin paikkoihin lojumaan ja mielestäni oma reaktiosi ei ollut ylimitoitettu.

    Vastaus

  4. Joo, ei meidän perheessä koskaan pyydetty mitään (eikä siis näköjään vieläkään) anteeksi. Ei tätäkään. Jos joku sattui jonkun mokan tekemään, parempi oli löytää vähintään yksi, jota syyttää siitä.

    Moisesta asiasta on muuten ollut todella vaikea aikuisena oppia pois. Hyvät ihmiset, muistakaa pyytää lapsiltanne anteeksi: vain siten ne oppivat itse tekemään niin.

    Vastaus

  5. Anteeksi pyytäminen, antaminen ja saaminen tosiaan on todella tärkeitä kokemuksia. Kuinka vaikeaa onkaan pyytää anteeksi aina välillä!

    Luin tekstisi jo jonkin aikaa sitten. Jäin sitä miettimään. Todella vaikea tilanne ja myöskin minun mielestäni suhtautumisesi ei ollut liioiteltu – lääkkeillä voi olla todella pahoja vaikutuksia pikkuiseen.

    Vastaus

  6. Posted by Celia on 27/05/2009 at 11.03

    Kovasuiset ihmiset eivät yleensä kestä omaa lääkettään. Minäkin olen tuntenut ”rehellisiä” ihmisiä, jotka suorapuheisuuden nimissä laukovat ilkeyksiä lähimmäisilleen. Jos heille sitten menee sanomaan vähänkin samaan sävyyn, niin pian ilmassa on suuren draaman tuntua, pahimmillaan kolmas maailmansota. Kaikilla ei tosiaankaan ole yhtä hellää ja rakastavaa äitiä/isää/ sukulaista/ ystäviä kuin ”Niilolla” tuntuu olevan.

    Mielestäni oli täysin asiallista huomauttaa äidillesi pöydälle jätetystä lääkkeestä. Hän reagoi siihen sitten ilmeisesti itselleen tyypillisellä tavalla ja sivuutti vastuun omasta käytöksestään vierittämällä syyn sinulle. Todennäköisesti hän on käyttäytynyt näin koko ikänsä, joten taidat olla siinäkin oikeassa, ettei hän muuta tapojaan vaikka pyytäisitkin häntä. Ikävä vain, että se tarkoittaa sitten sitä, että joudut vahtimaan äitisi liikkeitä entistä tarkemmin. Mutta mitäpä äiti ei tekisi oman lapsensa suojelemiseksi.

    P.S. Pöpöläinen on suloinen kutsumanimi. 🙂

    Vastaus

  7. Posted by Johanna on 06/07/2009 at 12.39

    Minullekin tuli pahamieli kirjoituksestasi, ja siitä kuinka puhuit äidistäsi. Hän on kuitenkin sinun äitisi ja varmasti halunnut sinulle kaikkea hyvää, kun on sinut kasvattanut. Jokaisella on tietysti omat painolastinsa ja ihmisiä ne on äiditkin. Itse voi kuitenkin aina yrittää olla se fiksumpi osapuoli, joka laittaa tarvittaessa asiaa toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Olette varmasti rakkaampia toisillenne kuin arvaattekaan, varsinkin jos toinen olisi yhtäkkiä poissa. Vaikka kerrot äitisi käyttäytyneen tyhmästi niin kai hän on omalta lapseltaan hiukan enemmän kunnioitusta ansainnut kuin mitä tekstisi huokuu? Hän on kuitenkin sinun äitisi. Pessyt pyllysi, ruokkinut ja valvonut kanssasi, ihan niin kuin sinäkin nyt teet Pöpöläisen kanssa.

    Vastaus

  8. Johanna, niin minullekin tuli paha mieli siitä että ajattelen äidistäni näin. Mutta niin se vain on. Äidissä on omat hienot puolensa joista olen iloinen ja omat raivostuttavat puolensa, joita en pysty muuttamaan, ja joihin en näköjään pysty myöskään muuttamaan suhtautumistani välinpitämättömäksi.

    Muistan jo lapsuudesta, itse asiassa se lukee jo päiväkirjoissani useaan otteeseen, miten sekä rakastan ja vihaan itselleni tärkeitä ja läheisiä ihmisiä. Samaan ihmissuhteeseen mahtuu molempia tunteita. Etkö sinä ole koskaan tuntenut niin?

    Vastaus

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: