Se PUHUU

Miten uskomattoman ihmeellistä ja ihanaa on, kun lapsi vihdoin oppii ilmaisemaan itseään SANOIN.

Tuo Pikkuveli, joka ei todellakaan ole tässä asiassa ollut kovin edistyksellinen, on tämän kesän aikana alkanut käyttämään sanoja selvästi tavoitteellisemmin kuin ennen.  Mikä helpotus!

Puoli vuotta sitten, juuri ennen 2-vuotispäivää, olin vielä tilanteesta huolissani. Silloin meillä kenelläkään ei vielä ollut minkäänlaisia kutsumanimiä eikä mitään pyyntöä ei osattu ilmaista muuten kuin rätinällä, kätisemällä ja kiukkuamalla, ei vaikka olisi kuinka auttanut (arvaa siinä sitten, mikä tavara sieltä siivouskaapin syvyyksistä pitäisi saada)…

mutta nyt, 2 v 5 kk, se osaa jo sanoa

Anna maitoa, kiikkumaan, liukumäkeen, alakertaan, nukkumaan, kengät pois, juoksemaan, pestään pylly, pipi tuli, paha mieli, mennään nukkumaan…

Ja tietty se käsittää vielä paljon enemmän. Yhtenä päivänä testasin: pyysin viemään kengät eteiseen ja tulemaan vasta sitten käsien pesulle. Ja katso, lapsi teki niin!

Oikeesti, tästä on arjessa suunnaton hyöty.

Ihanaa, puhu lapseni!

Mainokset

Aika aikaa

Olen täällä yhä. Ajattelen tätä blogia usein ja koen syyllisyyttä sen laiminlyönnistä. Kirjoitettavaa riittäisi, mutta jokin kynnys ainaa kasvaa esteeksi. Ajatukseni ovat repaleisia, mitään lopputulemaa ei niissä ole, ne ovat vain muilta kuultuja jne.

Mutta tällä viikolla on nyt tapahtunut kolme uutta merkittävää asiaa. Ja jotakin hajanaista ajatustoimintaa niiden lisäksi.

1) Vietin 24 tuntia pois kotoa vain aikuisseurassa. WOHOOOOOOOO! Pikkuveljen (2 v 4 kk) syntymän jälkeen olen ollut kertaalleen 5 päivää poissa  imetyksen lopetuslomalla ja sen jälkeen yhden yön  viime kesänä ystäväni nelikymppisissä. Nyt siis yhden vuorokauden sipsuttelin siistissä, eteerisen kauniissa modernissa kodissa, pukeutuneena mekkoon, skumppalasi käden ulottuvilla keskustellen kolme vuotta pimennossa olleista aiheista. Miten a) minulle pääsi käymään näin (että tällaista ei ole tapahtunut enemmän)?  b) minulle pääsi käymään näin (että sain tällaisen mahdollisuuden)?

2) Puolisoni on tunnustanut lukeneensa meille yhteiseksi ostamaani parisuhdekirjaa

WOHOOOOOOO!  Olin lasten kanssa äitini luona pitkällä kesälomareissulla/remonttia paossa, ja jätin kirjan pöydän kulmalle ja pyysin häntä lukemaan sitä. Tänään, riidellessämme puoliso äkäisenä tunnusti lukeneensa melkein koko kirjan. Wohooooo! Äkillinen hyvä mieli täytti keittiömme. Hän haluaa ymmärtää! Hän haluaa välittää!

3) Olen loppuviikon kotona vain Pikkuveljen kanssa.

Alkukesästä kävimme miehen vanhempien luona koko perheen kanssa, ja monien sattumien summana päätin, että mun ei tarvitse raahautua paikalle enää tänä kesänä. En jaksa sitä tolkutonta säätämistä, mikä liittyy kahden päättömästi käyttäytyvän lapsen kanssa mökkeilyyn infrastruktuurittomalla alueella (saaressa, ilman juoksevaa vettä, jyrkässä rinteessä, mustan veden äärellä, metrin mittaisessa nokkospuskassa, luhistuneiden vajojen keskellä, kuuman keittiölieden äärellä) ENKÄ varsinkaan anoppiani, jonka kanssa on oltava kieli keskellä suuta nukkuessaankin. Ilmoitin, että jos Mies haluaa viedä Isonveljen vielä tänä kesänä mökille, niin fine, mutta minä jään vapaaehtoisesti tämän kahelin kaksivuotiaan kamikazekiipeilijän kanssa kaupunkiin.

Ja näin kävi. Tänä aamuna lähti uima-altaalla, pelastusliiveillä, teltalla, trangialla, kylmäkalleilla ja katapultilla pakattu auto kohti mökkisaaren rantaa. Ja me jäimme nauttimaan auringonpaisteesta kotiterassille, vessan ja jääkaapin välittömään läheisyyteen.

Eilen illalla nukkumaan mennessäni, että en ole koskaan lasten syntymän jälkeen (siis viiden ja puolen vuoden aikana) ollut kotonani yötä ilman lapsia. Olen siis ollut lapsista erossa, mutta en koskaan kotonani yötä ilman lapsia. Hmm.

Askartelen nyt näiden ajatuksien parissa. Itselleni tuntuu nyt, että enemmän kuin mitään muuta, kaipaan sitä  mystistä _omaa elämää_, aikaa jossa saan ajatella lauseeni loppuun, tehdä jotakin itse päättämääni juuri sen aikaa mitä haluan, tai mennä minne haluan.

Puoliso ei aivan ymmärrä koko ajatusta. – Tämä koko elämähän on sun omaa elämää, hän tiuskaisee tuskastuneena. Hänen mielestään toistan jotakin kummallista tämän ajan vanhempien muotipuhetta, jota kukaan ei nähnyt aiheelliseksi 1970-luvulla.

En tiedä, mitä sanoa takaisin.

Olen väsynyt ja kärsimätön ja kaipaan jonnekin missä en juuri nyt ole.

Miten paljon tämä liittyy kahden ja puolen vuoden kotiäitiyteen, uuvuttavaan remonttivuoteen, miehen jatkuviin iltatöihin, kuopuksen vaatimaan erityishuomioon

… ja miten paljon se on omaa keskeneräisyyttäni, sitä etten jaksa sitä, mitä äidin pitää jaksaa, olla jatkuvan riippuvaisuuden kohteena.

Tai onko tämä jo neljänkympin kriisiä? Kuka olen, mitä halusinkaan?

Miten sinä, lukijani (mikäli teitä vielä on): Onko sinulla omaa elämää? Omaa aikaa? Mitä se on? Mitä se saa olla? Tarvitsetko sitä? Jos et, miksi et?

Listauksia

Pinnalla just nyt

– Kesä, se kun on päiviä jolloin voi olla t-paitaisillaan (5-veen hartain toive)

– Kesäloma, joka on jakomielisyyden huipentuma: rentoudu ja elä spontaanisti, mutta muista suorittaa kesäasiat, joihin on Suomen kesässä noin kolme viikkoa aikaa:

Ui, marjasta, syö herkkuja, maista uutuusjäätelöitä, tutustu kotikaupungin kesäelämään, tutustu naapurikaupunkiin, käy kylässä kavereilla joilla on nyt aikaa,  nauti varhaisista aamuista ja myöhäisistä illoista, rentoudu, grillaa, pyöräile, retkeile, telttaile, säilö, kuuntele linnunlauluja, kerää kukkakimppuja, käy kesäteatterissa,  nauti kesäsateesta, elä spontaanisti… .

– Remppa. Vaikka tämän piti olla remppavapaa kesä, niin ennen talvea pitää laittaa rännit, syöksytorvet ja vuorilaudat.

– Vatsalihakset, joita ei ole koskaan ollutkaan, mutta joiden soisi löytyvän pullataikinaa muistuttavan housunvyötärön ylittävän ruumiinosan liepeiltä. Kunto-ohjelma on käynnissä, mutta edistyminen on toooooosi hidasta. Sanotaanko näin, että bikinikausi pääsi taas yllättämään.

– Kaksivuotias, joka oppii omassa tahdissaan. Uutuutena karkailee ja rynnii tielle, to-do -listaan on lisättävä myös pihaportti. Opettelee myös puhumaan, ja osaa jo kertoa: ”Paha mieli”.

– Parisuhde, joka tarvitsisi paljon enemmän kahdenkeskistä aikaa. Huokaus.

– Rahat, jotka ovat näin kolmannella kotiäitivuodella ja rempan jälkeen tiukoilla…Kuvioissa ovat säästövinkit, visa-kortit, ilmaishuvit ja tarjousjauheliha….  

–  Olo. Viimekesäinen ja -talvinen stressitila ei ole vieläkään huuhtoutunut pois, vaan väsy  ja  epätoivo ovat herkässä pinnan alla ja tulevat ja lyövät, kun hetki on epäsopivin. Suurin osa asioista on kuitenkin hyvin. Sitä kerron itselleni.

Kirkas kevät

Kevät, kevät. Kotona. Omassa kodissa.

Aamukahveja terassilla tai uudessa lasiruutuisessa eteisessä ei ole tullut vielä nautittua… koska terassi on rakennusjätteiden peitossa ja eteinen täynnä muuta sälää, paskaa, romua, kamaa. Miksi sitä  menisi pahanhajuisten kumisaappaiden keskelle istumaan kahvi ja hesari käsissään.

Painin tekemättömän ja keskeneräisen kanssa. Kiusaan itseäni ja muita keskeneräisillä.  Kahlaan sotkuissa, omissa ja muiden. Olen tyytymätön. Kaikki rumuus, sotku, tekemätön stressaa, haittaa, muistuttaa, huutaa. En osaa nauttia kodistani enkä perheestäni.

Kaiket päivät huolitsen tätä tavaramäärää. Kevät tuli, kohta kesä, minä vain kannan noita tuonne, näitä tänne. Pesen, kuivaan, raivaan. Mutta kun kaapit, komerot ja työtasot puuttuvat strategisista paikoista, ei siivo kauaa kestä. Ja kun puolisolla on aina vain töitä, töitä ja töitä. Usein melkein kellon ympäri.

Jotta en vallan jäisi kaappejani kuuraamaan, jotta arki ei vain kutistuisi ruuanlaitoksi, siivoamiseksi ja kaikenlaiseksi järjestyksenpidoksi, olen päättänyt pari asiaa:

Tämän kolmannen ja viimeisen kotiäitivuoden lupaus itselleni on

saavuttaa hyvä peruskunto, kenties ensimmäistä kertaa elämässäni.

Tässä auttavat juoksuun hurahtanut ystäväni ja personal trainerina työskentelevä tuttavani, joilta olen saanut naapuriavun merkeissä lenkkiseuraa, ruokavalio-ohjeita ja liikuntaohjeita. Tavoitteita on, aikatauluakin, mutta tärkeintä on saavuttaa terveellisempi, hyvinvoivempi elämäntapa: säännöllisen liikuntaharrastuksen ja parempien ruokailutottumuksien kautta.

Toinen muistutus itselleni on

tehdä lasten kanssa enemmän niitä asioita, joista itsekin pidän.

Kävimme eilen viisivuotiaan kanssa teatterissa. Matkustimme bussilla, söimme jätskiä puistossa,  tutkimme kesäkukkia, näimme  näytelmän Fedja-sedästä, jota viime talvena luimme, nauroimme. Matkustimme junalla, teimme jousipyssyn kaduilta kerätyistä kepeistä ja kuminauhasta, kuuntelimme mustarastasta.

– Äiti, eikö olekin niin, että minä olen kiltti, kysyi viisivuotias juuri ennen kotiin saapumistamme.

– Olet, sinä olet ollut kiltti, ja minulla on ollut ihana ilta sinun kanssasi. Sinä olet aina äidin rakas, muista se!

Hyvistä äideistä

Tämä kiertää Facebookissa, mutta linkitän sen tähän vielä niillekin jotka eivät ole sitä lukeneet:

Kuukauden kolumni/Maaret Kallio

Mistä on hyvät äidit tehty?

Rintamaidosta, pitkästä pinnasta, kotona olemisesta, luomusoseesta, muffinintuoksusta, lähiruuasta, kestovaipoista, siististä kodista, virikkeistä, pottakakasta, muskarireissuista, raskausarvista, valvotuista öistä? Niistäkö on hyvät äidit tehty?

Tässä kolumnissa on about kaikki mitä tästä aiheesta voi sanoa. Niin usein, niin monesti me äidit kyseenalaistamme toisiamme ja toistemme toimintaa…

Listaanpa tähän vain muutaman asian, joita olen saanut pohtia tässä muutaman viikon sisällä. Kyllä on pieni pää pyörällä, jos sitä ei osaa pitää kylmänä.

– Ai eikö teillä vielä osata käydä potalla?    Sitä pitää harjoitella säännöllisesti, ei se muuten onnistu. / Pidä taukoa siitä, ei se onnistu ellei lapsi sitä itse hoksaa haluta.

– Levätkää nyt vaan. / En oo kyllä missään nähnyt tällaista kaaosta.

– Miksei lapset jaksa kävellä edes noin lyhyttä matkaa itse? Miksi annat niiden olla rattaissa, mä en kyllä suostuis työntämään niitä./ Miten teillä voi mennä noin kauan tuohon matkaan?

– Miten kauan sä oot oikein ajatellut olla kotona? Mikset sä voi jo palata töihin jos kotona on noin rankkaa? / Tuo päiväkoti XX on kyllä kauhea sumppu, oikea lastensäilytystehdas, siellä on kamala häslinki joka päivä kun siellä käyn.

– Lasten pitäis opetella syömään monipuolisesti ja maistaa uusia makuja. / Lasta ei saa pakottaa maistamaan.

– Toi on elämän rankinta aikaa. / Toi on elämän parasta aikaa. Voi kun saisin päivänkin takaisin.

Ylös- ja eteenpäin

Pieni täytti kaksi, iso täytti viisi.

Aika kuluu kuten Pentti Arajärvi sen ilmaisi: päivät hitaasti, vuodet nopeasti. 

Vielä on vuosi kotiäitiyttä jäljellä.

***

Ollaan päästy omaan kotiin. Remppa loppui muuttopäivään. Pari naulakkoa on sen jälkeen laitettu seinään. Viimeinen muuttokuorma tuotiin eilen. Asumme laatikoiden, kassien ja pussien keskellä. Tavarat on levällään. Voimia ei riitä mihinkään organisoimiseen. Hyvä kun sen päivän perussetin saa suoritettua. Kahvilla käynyt naapurikin räväytti: Näin kaaosta en ole kyllä ikinä nähnyt.

Yritämme hoitaa toisiamme ja itsejämme. Rempan aiheuttamaa uupumusta, v…utusta ja pahaa mieltä riittää vieläkin. Välillä huomaan syvästi kaipaavani, että mun ei tartteiskaan elää tätä elämää vaan jotain sellaista elämää, jossa en kantaisi tätä väsyä: lapsellisesti toivon, että kunpa tulisi joku tai jokin, joka puhaltaisi kaiken kohdalleen.

Sitten ihmettelen, että kai sitä on pakko jaksaa, sillä mitään muutakaan (hyvää) vaihtoehtoa ei ole.

Ja sen jälkeen muistan, että mitään hätää ei ole. Olen vain jäänyt jumiin hätäiseen oloon. Vaikka saisin jo hellittää.

Hellittämiseen auttaa helliminen, muistin.
Niinpä määräsin itseni ja puolison hellimiskuurille. Päivittäistä hellyyttä, usein ja säännöllisesti, näkyvästi ja tuntuvasti. Katsotaas saadaanko sillä mieli elpymään.

Yhä täällä

Niin. Täällä ollaan, taas, vielä.

Pitkä radiohiljaisuus johtui siitä, että viimeisimpinä aikoina lähes kaikki ajatukseni ovat olleet julkaisemiskelvottomia, tai ainakin turhaa porua tyhjästä.

Remontti vain jatkui ja jatkui eikä kenelläkään ollut mitään tietoa sen aikataulusta. Milloin palaatte, kysyivät kaverit. Osa läheisistä uupui pelkkään remontin seuraamiseen. Oma olo oli kuin kaksi viikkoa yliaikaisessa raskaudessa. Vaikka järjellä tietää, että loppu häämöttää, tunnetasolla kaikki oli menetetty. Tää ei valmistu ikinä, ei ainakaan tässä elämässä ja jos valmistuukin, tähän kotiin ei tee mieli palata, eikä ainakaan näiden ihmisten kanssa.

Mutta sitten, yhtenä päivänä remontti oli jokseensakin, joiltakin osin ohi. Jatkuu kesällä. Jonkun vuoden kesällä.

Kotiin on palattu, ainakin suurin osa tavaroista on jo muutettu näiden seinien sisälle. Kymmenen kuukauden jälkeen.

Elämä voi taas alkaa, jatkua. Millaisena, millä raiteilla, se jää nähtäväksi.

Sekalaisia huomioita:

-Stressissä ihminen ei ole joustavimmillaan.
-Lapset tarvitsevat isäänsä enemmän kuin joka kolmas päivä puoli tuntia. Minä voisin odottaa vuoden sitä, kun puolisollani on minulle enemmän aikaa, mutta lapset eivät siihen pysty.
– Älä sälytä toisen tehtäväksi mitään, jonka itse voit jotenkin tehdä. Kummallakin on jo riittävästi kiireitä. Usein on kuitenkin helpompaa tehdä itse, kuin muistutella toista moneen kertaan, kysellä ja valvoa, kinastella siitä kenelle mikäkin kuuluu ja lopulta riidellä siitä, kuka unohti ja mitä.
-Kiire ja ahdistus eivät ole sen toisen aikuisen syy. ”Kun aallot ovat korkeita, ollaan samalla puolella… ” Jotenkin siten se laulu menee.
-Yksi aikuinen ei riitä kahdelle lapselle yötä päivää kuukausitolkulla. Varsinkaan, kun ja jos toinen niistä on erityistarpeinen.
-Apua kannattaa pyytää monilta ja ajoissa. Ei kannata antaa asioiden edetä siihen pisteeseen saakka, ettei enää edes jaksa uusjärjestellä arkeaan. Toisilta apua ei saa millään, mitenkään, milloinkaan. Toisilta taas paljonkin ja mielellään. Ja keitä nämä ovat, voi yllättää täysin.
-Tiistaisin iltakuuden jälkeen on pahin mielentila, josta ei kannata vetää mitään johtopäätöksiä. Parasta vain sinnitellä tunti tunnilta eteenpäin.
-Millaista elämää halusinkaan elää? Mitä siitä unelmasta on jo olemassa tässä, mikä on toteutettavissa tänään edes jossakin määrin ja jollakin tavalla, mikä toteutettavissa myöhemmin?