Ei ne suuret tulot vaan ne pienet menot

Tämä kotiäitiys on haastavaa taloudellisesti. Kun miehellä ei ole suomalaista keskitasoa parempaa palkkaa, elämme siis suhteellisen vähäisillä nettotuloilla. Niitä lisätäkseni olen tässä vuosien varrella tehnyt kotoa käsin tehtäviä oman  alani töitä osa-aikaisesti, mikä siis tarkoittaa hätäisiä puheluita päiväuniaikaan sekä vilkasta sähköpostiliikennettä öiseen aikaan. Tämä on ollut välttämätöntä taloudellisesti, mutta usein myös virkistävää minulle: pysyn mukavasti aikuisten maailman ilmiöissä mukana.

Eilen tein laskelmia siitä, miten taloustilanteemme muuttuu, kun menen ensi vuonna kevättalvella töihin. Asuntolaina lähtee taas maksuun, nyt puolet siitä on ollut lyhennysvapaalla. Päiväkotimaksut vievät  yli 500 euroa , mikä tuntui ennen lapsien saamista pienelle summalle moisesta palvelusta, mutta nyt tilitietoja katsellessa  karmean suurelle määrälle nettotuloja.

Tulos on hätkähdyttävä. Kuukausittain käyttöön jäävien rahojen määrä lisääntyy vain 300 euroa.   Se on siis palkkio siitä että olen täysipäiväisessä työssä. Huh!

Toki laina lyhenee ja kasvattaa sillä tavoin varallisuuttamme, mutta silti tuo käteenjäävä summa tuntuu naurettavan vähäiselle.

Takavuosina töitä hakiessani en osannut pitää palkkatasoani mitenkään toivottaman huonona. Sekin kun on sitä suomalaista keskitasoa. Mutta sitä se tuppaa tämän päivän kohonneilla asumis-, energia-, bensa- ja ruokakustannuksilla olemaan.

Ihmettelen, miten kaikki ne 49 %, jotka ansaitsevat vähemmän kuin me, oikein selviävät.

Millaiset nettotulot (käteen jäävä osuus palkasta) perhe sinun mielestäsi tarvitsee, että pystyy elämään ilman tilitietojen päivittäistä seuraamista?

Advertisement

Jauhelihakuu

Sain neuvolasta pyynnöstäni lähetteen ravitsemusterapeutille. Kävin siellä kertomassa (=vuodattamassa, tilitykseen sisältyi sekä kyyneliä että kansainvälisiä käsimerkkejä) onnettomasta ruokapöytätappelustamme.

En ollut kuulemma ainoa. Eikä tilanteemme ole kuulemma mitenkään paha.

Sain ohjeet seuraavan kuukauden ajaksi:

Säännölliset ateriat kolmen tunnin välein.

Kaikki pakko pois.

Ei tappelua.

Vain kannustusta,  ja positiivista palautetta, vaikka kyse olisi siitä että lapsi on syönyt pelkästään makaronia.

Kaikki kielteisyys pois.

Syödään VAIN TUTTUJA HELPPOJA RUOKIA.

Ei tarrataulua: lasta ei tarvitse palkita syömisestä.

Ravitsemusterapeutti kyseli, mitä ruokia lapsi syö kohtuullisen mielellään (jauhelihaa, makaronia, raakoja kasviksia, kaakaota, joitakin hedelmiä, pullaa, ruisleipää). Lista on kuulemma hyvä ja riittävän monipuolinen (!!!).

Ohjeeksi tuli aloittaa uusi aika ruokailuissamme siten, että lapselle tarjotaan aluksi vain hänelle tuttuja ja suosiollisia ruokia. Vaikka sitten jauhelihaa eri muodoissaan. Joka aterialla. ”Tee vaikka pakastin täyteen jauheliharuokia, jotta lapsella on aina jotakin, mitä hän voi syödä”.

Aikuiset voivat sitten syödä samoilla aterioilla sen lisäksi jotain muuta, mutta aina pitää olla tarjolla myös lapselle mieluinen vaihtoehto. Jos lapsi alkaa häröillä pöydässä, häntä voi kannustaa syömään, mutta jos kannustus ei auta, hän voi lähteä vaikka katsomaan telkkaria (!!) ja ruokaa saa seuraavan kerran sitten seuraavana ruoka-aikana.

Tarkoitus on, että lapsi oppii tämän kautta tunnistamaan nälän ja kylläisyyden ja ruokailutilanteista saadaan valtataisteluasetelma kokonaan pois.

Uusia ruokalajeja voi sitten jatkossa oppia, kun niitä tarjoillaan jonkin tutun ruuan kanssa riittävän monta kertaa, mutta niiden aika ei ole vielä nyt. Sitten joskus kyllä. Mutta ensin täytyy tasaannuttaa tilanne ja häivyttää valtataistelu.

Ravitsemusterapeutti oli reippaan suorasukainen, räväkkä ja kuitenkin empaattinen. Aika nasta täti kaikenkaikkiaan.

”Ota tämä nyt vaikka sellaisena, että lapsi on allerginen kaikille muille ruokalajeille”

”Lapsi on kuitenkin varsin pieni vielä ja hänellä on aikaa oppia uusia makuja”

”On niitä sellaisiakin lapsia jotka eivät syö hyvin kuin hampurilaisravintolassa. Niille perheille minä olen sanonut että menkää sitten hampurilaisravintolaan”.

Pahempaa kuin koirankakka

Niin. Joskus tosi kauan sitten huokailin sitä, että mitenkähän pitkään näitä kahta asiaa pitää lapsen kanssa opetella: syömistä ja nukkumista. Ainakin kuusi vuotta? Ehkä kauemminkin?

Lapsiparka on ollut valikoiva syöjä jo ensimmäisistä sosekokeiluista saakka. Siinä missä toiset saivat puolikkaan piltin menemään ekalla kokeilulla, meillä siihen päästiin noin puolen vuoden harjoittelun jälkeen.

Pojalla on toki joitakin ruokia, joista hän pitää. Mutta uusien makujen oppiminen on erittäin vaikeaa ja hidasta. Vanhempainlehden neuvot viidestätoista maistamiskerrasta ovat naurettavia, elleivät jopa itkettäviä. Miten saada lapsi maistamaan edes yhtä kertaa? Tai jos saa maistamaan sen ekan kerran, toinen onkin täysi mahdottomuus…

Usein ruokailu on yhtä härdelliä. Lapsi ei halua tulla pöytään eikä rauhoittua ruuan ääreen. Sen sijaan hän yrittää kuluttaa syömistilanteen juttelemalla, höpöttämällä, siirtelemällä ruokaa lautasellaan – tappamalla aikaa. Siitä sitten seuraa sanailua, järjestyksenpitoa, komentamista, varoituksia, jäähyjä… hyvästi ruokarauha.

Routa ei myöskään aja porsasta lautasen ääreen. Vaikka koko päivä olisi mennyt ilman ruokaa, ja kiukuttaa ja itkettää,  mutta äiti tarjoilee jotakin sellaista, mikä ei ole viisivuotiaan suosikkiruokaa, syöminen ei tule kysymykseenkään.

Kaikkea on kokeiltu: tarrataulua, kiristystä, lahjontaa, uhkailua, suuttumista, välinpitämättömyyttä…Olemme  myös todennäköisesti tehneet kaikki virheet, mitä ruokailujen suhteen voi tehdä.

Ruokailuista on tullut  juuri sitä, mistä varoitetaan: valtataistelua,  lapsen ja aikuisen tahtojen mittelyä.

Yhtenä päivänä huonosti menneen lounaan jälkeen puoliso yritti vedota lapsen tunteisiin: ”Isille tulee tästä paha mieli”.

Lapsi lähti pöydästä, otti kynän ja paperin, ja meni kysymään isältään: Isi, miten  En tykkää isistä kirjoitetaan?

Isi kirjoitti mallin. Lapsi jäljensi sen paperiinsa, jonka laittoi taskuunsa.  Kun tapasimme tuttaviamme myöhemmin päivällä, lapsi nykäisi paperin taskustaan ja näytti ensimmäiselle aikuiselle: katso, mitä mulla täällä lukee!

Ajan rattaissa

Apua, aika kiitää.

Lähetin tänään pomolle meilin jossa pyysin sopimaan kanssani palaveria töihin paluuseen liittyen. Alun perinhän olen luvannut palata työmaalle kuopuksen täyttäessä kolme, eli siis maaliskuussa 2013. Muistan, että äitiyslomalle jäädessäni piti ihan sormilla laskea, mitä vuotta elämme kolmen vuoden päästä. Nyt tuo alkaa olla jo kiusallisen lähellä, suorastaan horisontissa.

Ja sitten. Esikoinen on ”jo” viisi ja puoli. Jos ikinä aion saada tehtyä joitakin lykkäämiäni  asioita  lapseni kanssa, paras aloittaa nyt. Sämpylöiden leivontaa.  Majanrakennusta lähimetsään. Piirustusten lähettämistä pikku kakkoseen ja kehystämistä omalle seinälle. Luistelua ja hiihtoa (talvella siis).  Nyt on parempi lopettaa odottamasta sujuvampaa saumaa ensi kesään ja ensi talveen … vaikka minun elämässäni vuosi tai kaksi ei tee suurta muutosta, lapsen elämässä tekee. Ei se enää kahdeksanvuotiaana halua laittaa pikkukätösensä kuvaa kehystettynä seinälleen. Tai leikkiä sillä lelulla, joka on odottanut korjausta jo kolme vuotta.

Viimeisen puolikkaan kotiäitivuoden teemoina kannan edelleen näitä kahta:

Tee lasten kanssa niitä asioita, joista itsekin tykkäät.  Priorisoin sen, mistä saamme iloa. Lähileikkipuiston sijasta saatamme suunnata Kaivopuistoon: voi sielläkin leikkiä, ja pääseepä äitikin käymään kahvilassa. Tai aamulähtemisen sijasta saatammekin harrastaa telkkarin tuijotusta ja leikkejä yöpuku päällä. Tai ystävien tapaamista, vaikka kotityöt odottavat tekijäänsä.

Kuntokuurin loppurutistus. Onnistuin saamaan itseni kesän aikana jo hyvään kuntoiluvireeseen. Kävin pari kertaa viikossa kahvakuulatunneilla ja juoksulenkeillä. Syyskuun alussa juoksin Midnight Run -tapahtumassa kympin, enkä ollut edes tikahtua radan varteen! Sittemmin olen joutunut pitämään sairastelutaukoa, joka ääääääk muuttui jo laiskotteluksi, mutta tällä viikolla palaan taas kahvakuulan varteen. Kuten nimimerkki Mast kommentoi yhteen aikaisempaan postaukseeni, paremmassa kunnossa jaksaa lastenkin kanssa enemmän ja helpommin. Tänään sovin työttömäksi jääneen ystäväni kanssa, että voin viedä hänelle lapset kerran viikossa päiväsaikaan juoksulenkin ajaksi leikkimään. Joka lenkkiä ei siis tarvitse jatkossa tehdä otsalampun valossa.

Ylellä alkoi Elämä pelissä -ohjelma, jonka nettivalmennettavaksi voivat kaikki liittyä. Tein  v***tustestin ja valitsin toiseksi valmennusalueekseni Lapsiperheen tunne- ja vuorovaikutustaidot. Tämän päivän ekassa valmennuspostissa tuli sanat:

Minkälaisena vanhempana haluaisit lapsesi sinun muistavan? Voit pohtia tätä konkreettisen mukavan yhteisen muiston avulla: onko tuo hetki, jonka haluat lapsen muistavan erityisen hyvin? Mieti sitten, minkälaisia arvoja tuona hetkenä toteutit. Edustiko hetki ystävällisyyttä, luottamusta, jämäkkyyttä, huumoria, rakkautta tai muita sinulle tärkeitä arvoja? Pidä nämä arvot mielessäsi, kun seuraavan kerran koet haasteellisen hetken lapsesi kanssa. Voit joka hetki itse vanhempana päättää, haluatko lipsua helpomman ratkaisun puolelle vai pitää kiinni tavoitteestasi kasvattaa lasta arvojesi mukaan.

 

Minä haluaisin olla

….lohduttaja…. joka antaa syliä, pyyhkii kyyneliä, hoitaa harmitusta, kun lapsi sitä tarvitsee.

…opastaja…joka riemuitsee asioista, joita lapsi haluaa näyttää, ja joka ihmettelee ja tutkii niitä hänen kanssaan ja iloitsee hänen innostaan

… rohkaisija… jonka rakkaudella lapsi uskaltaa käydä uusia haasteita kohti.

 

Millaisia avaintilanteita sinulle tulee mieleesi?

 

Se PUHUU

Miten uskomattoman ihmeellistä ja ihanaa on, kun lapsi vihdoin oppii ilmaisemaan itseään SANOIN.

Tuo Pikkuveli, joka ei todellakaan ole tässä asiassa ollut kovin edistyksellinen, on tämän kesän aikana alkanut käyttämään sanoja selvästi tavoitteellisemmin kuin ennen.  Mikä helpotus!

Puoli vuotta sitten, juuri ennen 2-vuotispäivää, olin vielä tilanteesta huolissani. Silloin meillä kenelläkään ei vielä ollut minkäänlaisia kutsumanimiä eikä mitään pyyntöä ei osattu ilmaista muuten kuin rätinällä, kätisemällä ja kiukkuamalla, ei vaikka olisi kuinka auttanut (arvaa siinä sitten, mikä tavara sieltä siivouskaapin syvyyksistä pitäisi saada)…

mutta nyt, 2 v 5 kk, se osaa jo sanoa

Anna maitoa, kiikkumaan, liukumäkeen, alakertaan, nukkumaan, kengät pois, juoksemaan, pestään pylly, pipi tuli, paha mieli, mennään nukkumaan…

Ja tietty se käsittää vielä paljon enemmän. Yhtenä päivänä testasin: pyysin viemään kengät eteiseen ja tulemaan vasta sitten käsien pesulle. Ja katso, lapsi teki niin!

Oikeesti, tästä on arjessa suunnaton hyöty.

Ihanaa, puhu lapseni!

Aika aikaa

Olen täällä yhä. Ajattelen tätä blogia usein ja koen syyllisyyttä sen laiminlyönnistä. Kirjoitettavaa riittäisi, mutta jokin kynnys ainaa kasvaa esteeksi. Ajatukseni ovat repaleisia, mitään lopputulemaa ei niissä ole, ne ovat vain muilta kuultuja jne.

Mutta tällä viikolla on nyt tapahtunut kolme uutta merkittävää asiaa. Ja jotakin hajanaista ajatustoimintaa niiden lisäksi.

1) Vietin 24 tuntia pois kotoa vain aikuisseurassa. WOHOOOOOOOO! Pikkuveljen (2 v 4 kk) syntymän jälkeen olen ollut kertaalleen 5 päivää poissa  imetyksen lopetuslomalla ja sen jälkeen yhden yön  viime kesänä ystäväni nelikymppisissä. Nyt siis yhden vuorokauden sipsuttelin siistissä, eteerisen kauniissa modernissa kodissa, pukeutuneena mekkoon, skumppalasi käden ulottuvilla keskustellen kolme vuotta pimennossa olleista aiheista. Miten a) minulle pääsi käymään näin (että tällaista ei ole tapahtunut enemmän)?  b) minulle pääsi käymään näin (että sain tällaisen mahdollisuuden)?

2) Puolisoni on tunnustanut lukeneensa meille yhteiseksi ostamaani parisuhdekirjaa

WOHOOOOOOO!  Olin lasten kanssa äitini luona pitkällä kesälomareissulla/remonttia paossa, ja jätin kirjan pöydän kulmalle ja pyysin häntä lukemaan sitä. Tänään, riidellessämme puoliso äkäisenä tunnusti lukeneensa melkein koko kirjan. Wohooooo! Äkillinen hyvä mieli täytti keittiömme. Hän haluaa ymmärtää! Hän haluaa välittää!

3) Olen loppuviikon kotona vain Pikkuveljen kanssa.

Alkukesästä kävimme miehen vanhempien luona koko perheen kanssa, ja monien sattumien summana päätin, että mun ei tarvitse raahautua paikalle enää tänä kesänä. En jaksa sitä tolkutonta säätämistä, mikä liittyy kahden päättömästi käyttäytyvän lapsen kanssa mökkeilyyn infrastruktuurittomalla alueella (saaressa, ilman juoksevaa vettä, jyrkässä rinteessä, mustan veden äärellä, metrin mittaisessa nokkospuskassa, luhistuneiden vajojen keskellä, kuuman keittiölieden äärellä) ENKÄ varsinkaan anoppiani, jonka kanssa on oltava kieli keskellä suuta nukkuessaankin. Ilmoitin, että jos Mies haluaa viedä Isonveljen vielä tänä kesänä mökille, niin fine, mutta minä jään vapaaehtoisesti tämän kahelin kaksivuotiaan kamikazekiipeilijän kanssa kaupunkiin.

Ja näin kävi. Tänä aamuna lähti uima-altaalla, pelastusliiveillä, teltalla, trangialla, kylmäkalleilla ja katapultilla pakattu auto kohti mökkisaaren rantaa. Ja me jäimme nauttimaan auringonpaisteesta kotiterassille, vessan ja jääkaapin välittömään läheisyyteen.

Eilen illalla nukkumaan mennessäni, että en ole koskaan lasten syntymän jälkeen (siis viiden ja puolen vuoden aikana) ollut kotonani yötä ilman lapsia. Olen siis ollut lapsista erossa, mutta en koskaan kotonani yötä ilman lapsia. Hmm.

Askartelen nyt näiden ajatuksien parissa. Itselleni tuntuu nyt, että enemmän kuin mitään muuta, kaipaan sitä  mystistä _omaa elämää_, aikaa jossa saan ajatella lauseeni loppuun, tehdä jotakin itse päättämääni juuri sen aikaa mitä haluan, tai mennä minne haluan.

Puoliso ei aivan ymmärrä koko ajatusta. – Tämä koko elämähän on sun omaa elämää, hän tiuskaisee tuskastuneena. Hänen mielestään toistan jotakin kummallista tämän ajan vanhempien muotipuhetta, jota kukaan ei nähnyt aiheelliseksi 1970-luvulla.

En tiedä, mitä sanoa takaisin.

Olen väsynyt ja kärsimätön ja kaipaan jonnekin missä en juuri nyt ole.

Miten paljon tämä liittyy kahden ja puolen vuoden kotiäitiyteen, uuvuttavaan remonttivuoteen, miehen jatkuviin iltatöihin, kuopuksen vaatimaan erityishuomioon

… ja miten paljon se on omaa keskeneräisyyttäni, sitä etten jaksa sitä, mitä äidin pitää jaksaa, olla jatkuvan riippuvaisuuden kohteena.

Tai onko tämä jo neljänkympin kriisiä? Kuka olen, mitä halusinkaan?

Miten sinä, lukijani (mikäli teitä vielä on): Onko sinulla omaa elämää? Omaa aikaa? Mitä se on? Mitä se saa olla? Tarvitsetko sitä? Jos et, miksi et?

Listauksia

Pinnalla just nyt

– Kesä, se kun on päiviä jolloin voi olla t-paitaisillaan (5-veen hartain toive)

– Kesäloma, joka on jakomielisyyden huipentuma: rentoudu ja elä spontaanisti, mutta muista suorittaa kesäasiat, joihin on Suomen kesässä noin kolme viikkoa aikaa:

Ui, marjasta, syö herkkuja, maista uutuusjäätelöitä, tutustu kotikaupungin kesäelämään, tutustu naapurikaupunkiin, käy kylässä kavereilla joilla on nyt aikaa,  nauti varhaisista aamuista ja myöhäisistä illoista, rentoudu, grillaa, pyöräile, retkeile, telttaile, säilö, kuuntele linnunlauluja, kerää kukkakimppuja, käy kesäteatterissa,  nauti kesäsateesta, elä spontaanisti… .

– Remppa. Vaikka tämän piti olla remppavapaa kesä, niin ennen talvea pitää laittaa rännit, syöksytorvet ja vuorilaudat.

– Vatsalihakset, joita ei ole koskaan ollutkaan, mutta joiden soisi löytyvän pullataikinaa muistuttavan housunvyötärön ylittävän ruumiinosan liepeiltä. Kunto-ohjelma on käynnissä, mutta edistyminen on toooooosi hidasta. Sanotaanko näin, että bikinikausi pääsi taas yllättämään.

– Kaksivuotias, joka oppii omassa tahdissaan. Uutuutena karkailee ja rynnii tielle, to-do -listaan on lisättävä myös pihaportti. Opettelee myös puhumaan, ja osaa jo kertoa: ”Paha mieli”.

– Parisuhde, joka tarvitsisi paljon enemmän kahdenkeskistä aikaa. Huokaus.

– Rahat, jotka ovat näin kolmannella kotiäitivuodella ja rempan jälkeen tiukoilla…Kuvioissa ovat säästövinkit, visa-kortit, ilmaishuvit ja tarjousjauheliha….  

–  Olo. Viimekesäinen ja -talvinen stressitila ei ole vieläkään huuhtoutunut pois, vaan väsy  ja  epätoivo ovat herkässä pinnan alla ja tulevat ja lyövät, kun hetki on epäsopivin. Suurin osa asioista on kuitenkin hyvin. Sitä kerron itselleni.

Kirkas kevät

Kevät, kevät. Kotona. Omassa kodissa.

Aamukahveja terassilla tai uudessa lasiruutuisessa eteisessä ei ole tullut vielä nautittua… koska terassi on rakennusjätteiden peitossa ja eteinen täynnä muuta sälää, paskaa, romua, kamaa. Miksi sitä  menisi pahanhajuisten kumisaappaiden keskelle istumaan kahvi ja hesari käsissään.

Painin tekemättömän ja keskeneräisen kanssa. Kiusaan itseäni ja muita keskeneräisillä.  Kahlaan sotkuissa, omissa ja muiden. Olen tyytymätön. Kaikki rumuus, sotku, tekemätön stressaa, haittaa, muistuttaa, huutaa. En osaa nauttia kodistani enkä perheestäni.

Kaiket päivät huolitsen tätä tavaramäärää. Kevät tuli, kohta kesä, minä vain kannan noita tuonne, näitä tänne. Pesen, kuivaan, raivaan. Mutta kun kaapit, komerot ja työtasot puuttuvat strategisista paikoista, ei siivo kauaa kestä. Ja kun puolisolla on aina vain töitä, töitä ja töitä. Usein melkein kellon ympäri.

Jotta en vallan jäisi kaappejani kuuraamaan, jotta arki ei vain kutistuisi ruuanlaitoksi, siivoamiseksi ja kaikenlaiseksi järjestyksenpidoksi, olen päättänyt pari asiaa:

Tämän kolmannen ja viimeisen kotiäitivuoden lupaus itselleni on

saavuttaa hyvä peruskunto, kenties ensimmäistä kertaa elämässäni.

Tässä auttavat juoksuun hurahtanut ystäväni ja personal trainerina työskentelevä tuttavani, joilta olen saanut naapuriavun merkeissä lenkkiseuraa, ruokavalio-ohjeita ja liikuntaohjeita. Tavoitteita on, aikatauluakin, mutta tärkeintä on saavuttaa terveellisempi, hyvinvoivempi elämäntapa: säännöllisen liikuntaharrastuksen ja parempien ruokailutottumuksien kautta.

Toinen muistutus itselleni on

tehdä lasten kanssa enemmän niitä asioita, joista itsekin pidän.

Kävimme eilen viisivuotiaan kanssa teatterissa. Matkustimme bussilla, söimme jätskiä puistossa,  tutkimme kesäkukkia, näimme  näytelmän Fedja-sedästä, jota viime talvena luimme, nauroimme. Matkustimme junalla, teimme jousipyssyn kaduilta kerätyistä kepeistä ja kuminauhasta, kuuntelimme mustarastasta.

– Äiti, eikö olekin niin, että minä olen kiltti, kysyi viisivuotias juuri ennen kotiin saapumistamme.

– Olet, sinä olet ollut kiltti, ja minulla on ollut ihana ilta sinun kanssasi. Sinä olet aina äidin rakas, muista se!

Hyvistä äideistä

Tämä kiertää Facebookissa, mutta linkitän sen tähän vielä niillekin jotka eivät ole sitä lukeneet:

Kuukauden kolumni/Maaret Kallio

Mistä on hyvät äidit tehty?

Rintamaidosta, pitkästä pinnasta, kotona olemisesta, luomusoseesta, muffinintuoksusta, lähiruuasta, kestovaipoista, siististä kodista, virikkeistä, pottakakasta, muskarireissuista, raskausarvista, valvotuista öistä? Niistäkö on hyvät äidit tehty?

Tässä kolumnissa on about kaikki mitä tästä aiheesta voi sanoa. Niin usein, niin monesti me äidit kyseenalaistamme toisiamme ja toistemme toimintaa…

Listaanpa tähän vain muutaman asian, joita olen saanut pohtia tässä muutaman viikon sisällä. Kyllä on pieni pää pyörällä, jos sitä ei osaa pitää kylmänä.

– Ai eikö teillä vielä osata käydä potalla?    Sitä pitää harjoitella säännöllisesti, ei se muuten onnistu. / Pidä taukoa siitä, ei se onnistu ellei lapsi sitä itse hoksaa haluta.

– Levätkää nyt vaan. / En oo kyllä missään nähnyt tällaista kaaosta.

– Miksei lapset jaksa kävellä edes noin lyhyttä matkaa itse? Miksi annat niiden olla rattaissa, mä en kyllä suostuis työntämään niitä./ Miten teillä voi mennä noin kauan tuohon matkaan?

– Miten kauan sä oot oikein ajatellut olla kotona? Mikset sä voi jo palata töihin jos kotona on noin rankkaa? / Tuo päiväkoti XX on kyllä kauhea sumppu, oikea lastensäilytystehdas, siellä on kamala häslinki joka päivä kun siellä käyn.

– Lasten pitäis opetella syömään monipuolisesti ja maistaa uusia makuja. / Lasta ei saa pakottaa maistamaan.

– Toi on elämän rankinta aikaa. / Toi on elämän parasta aikaa. Voi kun saisin päivänkin takaisin.

Ylös- ja eteenpäin

Pieni täytti kaksi, iso täytti viisi.

Aika kuluu kuten Pentti Arajärvi sen ilmaisi: päivät hitaasti, vuodet nopeasti. 

Vielä on vuosi kotiäitiyttä jäljellä.

***

Ollaan päästy omaan kotiin. Remppa loppui muuttopäivään. Pari naulakkoa on sen jälkeen laitettu seinään. Viimeinen muuttokuorma tuotiin eilen. Asumme laatikoiden, kassien ja pussien keskellä. Tavarat on levällään. Voimia ei riitä mihinkään organisoimiseen. Hyvä kun sen päivän perussetin saa suoritettua. Kahvilla käynyt naapurikin räväytti: Näin kaaosta en ole kyllä ikinä nähnyt.

Yritämme hoitaa toisiamme ja itsejämme. Rempan aiheuttamaa uupumusta, v…utusta ja pahaa mieltä riittää vieläkin. Välillä huomaan syvästi kaipaavani, että mun ei tartteiskaan elää tätä elämää vaan jotain sellaista elämää, jossa en kantaisi tätä väsyä: lapsellisesti toivon, että kunpa tulisi joku tai jokin, joka puhaltaisi kaiken kohdalleen.

Sitten ihmettelen, että kai sitä on pakko jaksaa, sillä mitään muutakaan (hyvää) vaihtoehtoa ei ole.

Ja sen jälkeen muistan, että mitään hätää ei ole. Olen vain jäänyt jumiin hätäiseen oloon. Vaikka saisin jo hellittää.

Hellittämiseen auttaa helliminen, muistin.
Niinpä määräsin itseni ja puolison hellimiskuurille. Päivittäistä hellyyttä, usein ja säännöllisesti, näkyvästi ja tuntuvasti. Katsotaas saadaanko sillä mieli elpymään.