Hämärän hyssyssä

Vetisen kesän jälkeen iltojen pimeytyminen tuntui aikaisempiakin vuosia raskaammalle. Miten jaksaisin läpi hämärän: aamujen, joista ei tiedä muuten kuin kellosta katselemalla, tai iltojen, jotka alkavat jo ennen kuin puoliso tulee töistä.

Päätin, että juuri tänä syksynä minulla ei ole hätää.

Minunhan ei tarvitse hytistä aamuisella bussipysäkillä seitsemältä.

Voimme lasten kanssa ottaa aamuisin hitaasti, voin juoda toisenkin mukillisen kahvia, nukkua päiväunia ja ulkoilla vain sään salliessa.

Tänään Mies oli lähtenyt jo kukonlaulunaikaan töihin. Me jäimme vielä pitkäksi aikaa nukkumaan, emmekä olisi jaksaneet nousta ollenkaan. Kun  lopulta pääsimme sängyistä ylös, kaikkien nenät vuotivat siihen malliin, että päätin että pidämme kalsaripäivän.  Laiskamatopäivän.

Emme lähde minnekään. Levähdämme. Katsomme lastenohjelmia, syömme ruuaksi pop cornia. Ehkä taltutamme flunssan jo alkuvaiheessaan, Ehkä vain keräämme hauskoja muistoja. Tai ehkä vain tappelemme tylsyyksissämme. Katsotaan.

Mainokset

Osa-aikaidentiteetti

Katainen sitten otti ja ehdotti osa-aikatöitä ratkaisuna lasten kotihoidon luomiin naisten ammattiuraongelmiin.

Näyttää siltä että Kataisen ehdotus on vaarassa tulla ammutuksi Kokoomuksen sivistyneenpänä vetona vähentää lapsiperheiden saamia tukiaisia. Saul S:n eugeneettiset ajatukset ovat vielä liian tuoreessa muistissa ja sotkeentuvat hassulla tavalla yhteen Kataisen puheen kanssa.

Kataisen olisi kannattanut lähestyä asiaa toista kautta. Unohtaa mainita ne naisten uraongelmat kokonaan. Kertoa, että osa-aikainen työelämä voisi olla mahdollisuus viettää ihmisarvoisempaa elämää, ja siksi työntekijöiden mahdollisuuksia sen tekemiseen kannattaisi puolustaa.

Osa-aikaisuus saattaisi nimittäin kelvata laajalle joukolle haasteista elämänvaihetta viettäviä. Aika moni kertoo työelämän uuvuttavasta tahdista, toivoo mahdollisuutta leppoistaa elämäänsä ja toteuttaa haaveitaan tai vaikka viettää aikaa enemmän läheistensä kanssa. oli sitten kyse lapsista, ikääntyvistä vaikka elämisistä.

Minun ja puolisoni työaloilla ei osa-aikaisuuksia tunneta. Olet joko töissä, mielellään 120-prosenttisesti tai sitten työelämän ulkopuolella.

Jos osa-aikainen työskentely olisi ylipäätään mahdollista alalla kuin alalla, voisimme puolisoni kanssa jakaa tämän kotihoitovastuun siten, että kumpikin meistä tekisi osapäiväistä viikkoa kotona ja töissä.

Voisimme jatkaa sitä vaikka useiden vuosien verran, vaikka koko pikkulapsiajan. Taloudellisessa selviytymisessä toki auttaisi myös, jos pienentäisimme asumiskustannuksiamme tai vaihtaisimme vähän isopalkkaisempiin tehtäviin.

Mutta ihan vaikka nytkin, tässä elämäntilanteessa, kolmatta vuotta kotihoidontukea ”nostavana” ja kyllä: urakehityksessä jälkeenjääneenä naisena: Jos työalallani tunnustettaisiin osa-aikatöiden mahdollisuus, ja voisimme saada kotihoidontukea niiltä päiviltä, joina hoidamme lasta itse, ja jos voisimme viedä lapsen edulliseen kunnalliseen hoitoon työpäiviksemme, tekisin mielelläni osa-aikatöitä. Nykyiset lastenhoitojärjestelytkään eivät tee vanhempien osa-aikaista työssäoloa helpoksi tai edulliseksikaan.

 

Kuuntelemista

Kun olin lapsi, meillä ei ollut moneen vuoteen telkkaria. Mummu muutti yläkerrastamme omaan kotiinsa ja vei telkkarinsa mennessään. Jäipä sentään radio.

Kuuntelin radiosta kaikki sen ajan lastenohjelmat. Puhelintoivekonsertit, kuunnelmat, musiikkileikkikoulun. 

Kuka lohduttaisi Nyytiä -kuunnelma lähetettiin usein, mutta kertaakaan en uskaltanut kuunnella sitä loppuun saakka. Helpottava loppuratkaisu selvisi minulle vasta lukioikäisenä kun tutustuin tarinaan uudelleen.

Jokin aika sitten Yleisradio lopetti sen viimeisenkin lastenohjelmansa, Lasten Ykkösen, jota meillä kyllä kuunneltiin. 

Onneksi on olemassa Lasten Oma Radio, nettiradio josta voi kuunnella sekä musiikkia, kuunnelmia että juonnettuja ohjelmia. 

Mieleen nousi vielä hassu anekdootti vuosien takaan. Esikoinen ei oikein tahtonut ymmärtää  eri medioiden raja-aitoja. Sain useaan kertaan selitellä, että on olemassa radio, josta vain kuuluu. Telkkarista sekä kuuluu että näkyy. Tietsikasta sitten kuuluu tai näkyy tai kuuluu ja näkyy tai sitten sillä voi tehdä kaikenlaista.Jossakin edistyneemmässä kodissa nämä kaikki olisivat yksi ja sama laite, meillä tosin vielä erillisiä vimpaimia samalla seinustalla.

Ei ne suuret tulot vaan ne pienet menot

Tämä kotiäitiys on haastavaa taloudellisesti. Kun miehellä ei ole suomalaista keskitasoa parempaa palkkaa, elämme siis suhteellisen vähäisillä nettotuloilla. Niitä lisätäkseni olen tässä vuosien varrella tehnyt kotoa käsin tehtäviä oman  alani töitä osa-aikaisesti, mikä siis tarkoittaa hätäisiä puheluita päiväuniaikaan sekä vilkasta sähköpostiliikennettä öiseen aikaan. Tämä on ollut välttämätöntä taloudellisesti, mutta usein myös virkistävää minulle: pysyn mukavasti aikuisten maailman ilmiöissä mukana.

Eilen tein laskelmia siitä, miten taloustilanteemme muuttuu, kun menen ensi vuonna kevättalvella töihin. Asuntolaina lähtee taas maksuun, nyt puolet siitä on ollut lyhennysvapaalla. Päiväkotimaksut vievät  yli 500 euroa , mikä tuntui ennen lapsien saamista pienelle summalle moisesta palvelusta, mutta nyt tilitietoja katsellessa  karmean suurelle määrälle nettotuloja.

Tulos on hätkähdyttävä. Kuukausittain käyttöön jäävien rahojen määrä lisääntyy vain 300 euroa.   Se on siis palkkio siitä että olen täysipäiväisessä työssä. Huh!

Toki laina lyhenee ja kasvattaa sillä tavoin varallisuuttamme, mutta silti tuo käteenjäävä summa tuntuu naurettavan vähäiselle.

Takavuosina töitä hakiessani en osannut pitää palkkatasoani mitenkään toivottaman huonona. Sekin kun on sitä suomalaista keskitasoa. Mutta sitä se tuppaa tämän päivän kohonneilla asumis-, energia-, bensa- ja ruokakustannuksilla olemaan.

Ihmettelen, miten kaikki ne 49 %, jotka ansaitsevat vähemmän kuin me, oikein selviävät.

Millaiset nettotulot (käteen jäävä osuus palkasta) perhe sinun mielestäsi tarvitsee, että pystyy elämään ilman tilitietojen päivittäistä seuraamista?

Jauhelihakuu

Sain neuvolasta pyynnöstäni lähetteen ravitsemusterapeutille. Kävin siellä kertomassa (=vuodattamassa, tilitykseen sisältyi sekä kyyneliä että kansainvälisiä käsimerkkejä) onnettomasta ruokapöytätappelustamme.

En ollut kuulemma ainoa. Eikä tilanteemme ole kuulemma mitenkään paha.

Sain ohjeet seuraavan kuukauden ajaksi:

Säännölliset ateriat kolmen tunnin välein.

Kaikki pakko pois.

Ei tappelua.

Vain kannustusta,  ja positiivista palautetta, vaikka kyse olisi siitä että lapsi on syönyt pelkästään makaronia.

Kaikki kielteisyys pois.

Syödään VAIN TUTTUJA HELPPOJA RUOKIA.

Ei tarrataulua: lasta ei tarvitse palkita syömisestä.

Ravitsemusterapeutti kyseli, mitä ruokia lapsi syö kohtuullisen mielellään (jauhelihaa, makaronia, raakoja kasviksia, kaakaota, joitakin hedelmiä, pullaa, ruisleipää). Lista on kuulemma hyvä ja riittävän monipuolinen (!!!).

Ohjeeksi tuli aloittaa uusi aika ruokailuissamme siten, että lapselle tarjotaan aluksi vain hänelle tuttuja ja suosiollisia ruokia. Vaikka sitten jauhelihaa eri muodoissaan. Joka aterialla. ”Tee vaikka pakastin täyteen jauheliharuokia, jotta lapsella on aina jotakin, mitä hän voi syödä”.

Aikuiset voivat sitten syödä samoilla aterioilla sen lisäksi jotain muuta, mutta aina pitää olla tarjolla myös lapselle mieluinen vaihtoehto. Jos lapsi alkaa häröillä pöydässä, häntä voi kannustaa syömään, mutta jos kannustus ei auta, hän voi lähteä vaikka katsomaan telkkaria (!!) ja ruokaa saa seuraavan kerran sitten seuraavana ruoka-aikana.

Tarkoitus on, että lapsi oppii tämän kautta tunnistamaan nälän ja kylläisyyden ja ruokailutilanteista saadaan valtataisteluasetelma kokonaan pois.

Uusia ruokalajeja voi sitten jatkossa oppia, kun niitä tarjoillaan jonkin tutun ruuan kanssa riittävän monta kertaa, mutta niiden aika ei ole vielä nyt. Sitten joskus kyllä. Mutta ensin täytyy tasaannuttaa tilanne ja häivyttää valtataistelu.

Ravitsemusterapeutti oli reippaan suorasukainen, räväkkä ja kuitenkin empaattinen. Aika nasta täti kaikenkaikkiaan.

”Ota tämä nyt vaikka sellaisena, että lapsi on allerginen kaikille muille ruokalajeille”

”Lapsi on kuitenkin varsin pieni vielä ja hänellä on aikaa oppia uusia makuja”

”On niitä sellaisiakin lapsia jotka eivät syö hyvin kuin hampurilaisravintolassa. Niille perheille minä olen sanonut että menkää sitten hampurilaisravintolaan”.

Pahempaa kuin koirankakka

Niin. Joskus tosi kauan sitten huokailin sitä, että mitenkähän pitkään näitä kahta asiaa pitää lapsen kanssa opetella: syömistä ja nukkumista. Ainakin kuusi vuotta? Ehkä kauemminkin?

Lapsiparka on ollut valikoiva syöjä jo ensimmäisistä sosekokeiluista saakka. Siinä missä toiset saivat puolikkaan piltin menemään ekalla kokeilulla, meillä siihen päästiin noin puolen vuoden harjoittelun jälkeen.

Pojalla on toki joitakin ruokia, joista hän pitää. Mutta uusien makujen oppiminen on erittäin vaikeaa ja hidasta. Vanhempainlehden neuvot viidestätoista maistamiskerrasta ovat naurettavia, elleivät jopa itkettäviä. Miten saada lapsi maistamaan edes yhtä kertaa? Tai jos saa maistamaan sen ekan kerran, toinen onkin täysi mahdottomuus…

Usein ruokailu on yhtä härdelliä. Lapsi ei halua tulla pöytään eikä rauhoittua ruuan ääreen. Sen sijaan hän yrittää kuluttaa syömistilanteen juttelemalla, höpöttämällä, siirtelemällä ruokaa lautasellaan – tappamalla aikaa. Siitä sitten seuraa sanailua, järjestyksenpitoa, komentamista, varoituksia, jäähyjä… hyvästi ruokarauha.

Routa ei myöskään aja porsasta lautasen ääreen. Vaikka koko päivä olisi mennyt ilman ruokaa, ja kiukuttaa ja itkettää,  mutta äiti tarjoilee jotakin sellaista, mikä ei ole viisivuotiaan suosikkiruokaa, syöminen ei tule kysymykseenkään.

Kaikkea on kokeiltu: tarrataulua, kiristystä, lahjontaa, uhkailua, suuttumista, välinpitämättömyyttä…Olemme  myös todennäköisesti tehneet kaikki virheet, mitä ruokailujen suhteen voi tehdä.

Ruokailuista on tullut  juuri sitä, mistä varoitetaan: valtataistelua,  lapsen ja aikuisen tahtojen mittelyä.

Yhtenä päivänä huonosti menneen lounaan jälkeen puoliso yritti vedota lapsen tunteisiin: ”Isille tulee tästä paha mieli”.

Lapsi lähti pöydästä, otti kynän ja paperin, ja meni kysymään isältään: Isi, miten  En tykkää isistä kirjoitetaan?

Isi kirjoitti mallin. Lapsi jäljensi sen paperiinsa, jonka laittoi taskuunsa.  Kun tapasimme tuttaviamme myöhemmin päivällä, lapsi nykäisi paperin taskustaan ja näytti ensimmäiselle aikuiselle: katso, mitä mulla täällä lukee!

Ajan rattaissa

Apua, aika kiitää.

Lähetin tänään pomolle meilin jossa pyysin sopimaan kanssani palaveria töihin paluuseen liittyen. Alun perinhän olen luvannut palata työmaalle kuopuksen täyttäessä kolme, eli siis maaliskuussa 2013. Muistan, että äitiyslomalle jäädessäni piti ihan sormilla laskea, mitä vuotta elämme kolmen vuoden päästä. Nyt tuo alkaa olla jo kiusallisen lähellä, suorastaan horisontissa.

Ja sitten. Esikoinen on ”jo” viisi ja puoli. Jos ikinä aion saada tehtyä joitakin lykkäämiäni  asioita  lapseni kanssa, paras aloittaa nyt. Sämpylöiden leivontaa.  Majanrakennusta lähimetsään. Piirustusten lähettämistä pikku kakkoseen ja kehystämistä omalle seinälle. Luistelua ja hiihtoa (talvella siis).  Nyt on parempi lopettaa odottamasta sujuvampaa saumaa ensi kesään ja ensi talveen … vaikka minun elämässäni vuosi tai kaksi ei tee suurta muutosta, lapsen elämässä tekee. Ei se enää kahdeksanvuotiaana halua laittaa pikkukätösensä kuvaa kehystettynä seinälleen. Tai leikkiä sillä lelulla, joka on odottanut korjausta jo kolme vuotta.

Viimeisen puolikkaan kotiäitivuoden teemoina kannan edelleen näitä kahta:

Tee lasten kanssa niitä asioita, joista itsekin tykkäät.  Priorisoin sen, mistä saamme iloa. Lähileikkipuiston sijasta saatamme suunnata Kaivopuistoon: voi sielläkin leikkiä, ja pääseepä äitikin käymään kahvilassa. Tai aamulähtemisen sijasta saatammekin harrastaa telkkarin tuijotusta ja leikkejä yöpuku päällä. Tai ystävien tapaamista, vaikka kotityöt odottavat tekijäänsä.

Kuntokuurin loppurutistus. Onnistuin saamaan itseni kesän aikana jo hyvään kuntoiluvireeseen. Kävin pari kertaa viikossa kahvakuulatunneilla ja juoksulenkeillä. Syyskuun alussa juoksin Midnight Run -tapahtumassa kympin, enkä ollut edes tikahtua radan varteen! Sittemmin olen joutunut pitämään sairastelutaukoa, joka ääääääk muuttui jo laiskotteluksi, mutta tällä viikolla palaan taas kahvakuulan varteen. Kuten nimimerkki Mast kommentoi yhteen aikaisempaan postaukseeni, paremmassa kunnossa jaksaa lastenkin kanssa enemmän ja helpommin. Tänään sovin työttömäksi jääneen ystäväni kanssa, että voin viedä hänelle lapset kerran viikossa päiväsaikaan juoksulenkin ajaksi leikkimään. Joka lenkkiä ei siis tarvitse jatkossa tehdä otsalampun valossa.

Ylellä alkoi Elämä pelissä -ohjelma, jonka nettivalmennettavaksi voivat kaikki liittyä. Tein  v***tustestin ja valitsin toiseksi valmennusalueekseni Lapsiperheen tunne- ja vuorovaikutustaidot. Tämän päivän ekassa valmennuspostissa tuli sanat:

Minkälaisena vanhempana haluaisit lapsesi sinun muistavan? Voit pohtia tätä konkreettisen mukavan yhteisen muiston avulla: onko tuo hetki, jonka haluat lapsen muistavan erityisen hyvin? Mieti sitten, minkälaisia arvoja tuona hetkenä toteutit. Edustiko hetki ystävällisyyttä, luottamusta, jämäkkyyttä, huumoria, rakkautta tai muita sinulle tärkeitä arvoja? Pidä nämä arvot mielessäsi, kun seuraavan kerran koet haasteellisen hetken lapsesi kanssa. Voit joka hetki itse vanhempana päättää, haluatko lipsua helpomman ratkaisun puolelle vai pitää kiinni tavoitteestasi kasvattaa lasta arvojesi mukaan.

 

Minä haluaisin olla

….lohduttaja…. joka antaa syliä, pyyhkii kyyneliä, hoitaa harmitusta, kun lapsi sitä tarvitsee.

…opastaja…joka riemuitsee asioista, joita lapsi haluaa näyttää, ja joka ihmettelee ja tutkii niitä hänen kanssaan ja iloitsee hänen innostaan

… rohkaisija… jonka rakkaudella lapsi uskaltaa käydä uusia haasteita kohti.

 

Millaisia avaintilanteita sinulle tulee mieleesi?