Archive for the ‘ystäviä’ Category

Äitien välistä toveruutta

Keskustelupalstoilta ja blogeista lukee välillä, miten tylsää äideillä on leikkipuistoreissuillaan, kun puistossa ei tunne ketään, kenellekään ei uskalla sanoa mitään, ja jos jostakin puhutaan, niin se on tyhjänpäiväistä pölinää edellisillan tv-ohjelmista.

Ei vaan meillä.

Olen tarkoituksella etsinyt tuttavapiiriini lähialueilla asuvia äitejä. Tarkkaillut, missä lähitaloissa asuu saman ikäisiä lapsia ja ryhtynyt juttelemaan heidän äideilleen milloin puistossa, milloin jopa suoraan kadulla. Esitellyt itseni ja lapseni ja kertonut, että asumme ihan lähistöllä, ja olisi kiva joskus leikkiä yhdessä, vaikka puistossa. Toivottanut tervetulleeksi myös meidän hiekkalaatikolle ja leikkimökkiin.

Useimmat äidit säikähtävät ensialkuun. Ilmeistä näkee, että tuntematonta ihmistä arvioidaan: ei kai tuo vaan ole joku sekopää? Pari-kolme kertaa kun jaksaa itse moikata ensin, niin seuraavalla kerralla tuo äiti tuleekin jo oma-aloitteisesti juttelemaan. Jokaisesta äidistä, jonka suuntaan olen tehnyt aloitteen, on pikkuhiljaa kuoriutunut puhelias ja seuraa silloin tällöin kaipaava kolleega.

Ja kun saa yhden uuden tuttavan, hänen avullaan tutustuu kohta toiseen äitiin ja pian sen jälkeen jo  kolmanteenkin. Puistoreissuista on tullut sosiaalisen elämäni tukikohtia. Puistoon sovitaan treffejä, siellä puidaan päivän polttavia perhetilanteita, puistokavereiden kanssa käydään kauppaa vähänkäytetyistä talvivaatteista… Puistoreissuilla ei todellakaan tarvitse tuppisuuna lykkiä lapselle kiikkuun vauhtia, vaan pari-kolme tuntia ei tunnu riittävän kaiken oleellisen hoitamiseen. Välillä tuntuu, että sinne puistoon lähdetään ulkoiluttamaan ennemminkin äitiä kuin lasta.

Mies ja Pöpöläinen käyvät myös lähileikkipuistossa. Kuunneltuaan hehkutustani mies valitti, että häntä miehenä taidetaan kummeksua, sillä juuri kukaan ei tule hänelle juttelemaan. Enpä usko, että kyseessä olisi sukupuolesta johtuvaa käyttäytymistä. Ihmiset vaan ovat hassun arkoja tutustumaan tuntemattomiin, vaikka kuinka samassa tilanteessa eläviin ihmisiin. Mutta jos jaksaa tehdä aloitteita, kyllä niistä jotakin joskus seuraa.

Suuri suru tuli puseroon, kun saimme tällä viikolla kuulla, että aivan lähinaapurissamme asuva perhe muuttaa vuoden vaihteessa ulkomaille.  On ollut todella ihanaa, että samassa pihapiirissä on perhe, jossa on saman ikäisiä lapsia. Olemme voineet pika pikaa juosta ovelle kysymään leikki-, kahvi- tai lenkkiseuraa ilman sen suurempia kalentereiden selailuja. Olemme myös saaneet naapurista apua moneen arkielämän pulmaan. Muistoissa ovat myös monet mukavat yhteiset puisto-, kirppis- ja ulkoiluretket. Puistosta, kaupasta tai bussipysäkiltä kotinurkille johtavat ylämäetkin ovat tuntuneet vähemmän raskaalle, kun niitä on saanut kivuta kivassa seurassa.

Heidän jättämäänsä aukkoa tarvitaan paikkamaan monta uutta kaveria.

Mainokset

Kesämama

Tää leikkis äitiyslomaa.

Aamulla tekstarit kavereille: ketkä tulossa puistoon? Ja ei kun menoksi. Kolme tuntia hurahtaa kuin siivillä. Hiekkalaatikkojorinoita, liukumäkijuoruja, kahvia ja pullaa, ruokajonopäivittelyä. Ihanaa!

Sitten kotiin, Pöpöläinen päikkäreille, itselle kunnon lounas. Ja puuhailua pihalla. Leikkimökki saa tänä kesänä uuden maalin sisä- ja ulkopintaansa.

Paras kesäloma aikoihin. Pöpöläinen pitää huolen, että äidille ei pääse työasioita putkahtamaan mielen viereenkään. Sen sijaan ulkoilmaa, kavereita ja tekemistä tuntuu riittävän joka päivälle.

Vieroitusuutisia. Päätin alkuviikosta, montako imetystä ja missä kohti päivää vielä tarjoilen. Aamulla kuuden aikaan, päiväunien jälkeen, illansuussa sekä unille mentäessä. Alkuun Pöpöläinen sinnikkäästi kokeili jokaisen mielijohteen tullen, josko äiti nyt sittenkin antaisi sitä taikajuomaansa. Yritin silitellä, sylitellä, tarjoilla muuta juotavaa, syötävää, viedä ulos ihmettelemään kukkasia… mutta kiukkupotkuitkuraivarejahan siitä vain seurasi. Eilen kuitenkin havahduin, että lapsi ei ole edes yrittänyt tulla enää testaamaan äidin maitobaarin oven lukitusta virallisten aukioloaikojen ulkopuolella. Pari yötäkin on mennyt hyvin: pienet itkut sammuvat pelkällä silityksellä. Ei kai vain jo kolmen päivän päättäväisyys ole riittänyt tekemään muutosta?

Vain aikuisille

Postiluukusta tipahti iloinen yllätys: kutsu ystäväpariskunnan kesähäihin. Kauniin kortin ohessa oli kirje, jossa kartan, ajo-ohjeiden, lahjavinkkien ja muun sellaisen jälkeen vihjaistiin, että kutsu on tällä kertaa tarkoitettu sisarusten lapsia ja kummilapsia lukuunottamatta perheen aikuisille.

Tämä ”tällä kertaa” -osio ei kyllä ihan pitänyt paikkaansa. Tältä samalta pariskunnalta tuli nimittäin pari kuukautta sitten kutsu tupaantuliaisiin. Silloin lapsiperheille oli osoitettu oma kyläilyaikansa iltapäivällä ja klo 18 jälkeen ”juhlat ovat vain aikuisille”.

Kahdet peräkkäiset ohjeistetut kutsut saivat ärsytyskynnyksen nousemaan. Yritin rauhoitella itseäni: toki jokainen juhlien järjestäjä saa kutsua juhliinsa kenet haluaa, vaikka vain vasenkätiset tai vihersilmäiset. Että eipä pitäisi nyt nipottaa, kun sentään kaksi kolmasosaa perheestämme on päässyt jonkin merkittävän ystäväseulan läpi.

Silti harmistuin näistä lapsiperheille ja muille aikuisille erotelluista juhlista. Aloin mielessäni miettiä, kuinka tämä lapseton pariskunta varmaankin vihaa lapsia/on hypersiisti/haluaisi saada lapsia mutta ei jostakin syystä saa eikä halua nähdä niitä ympärillään/muuta vastaavaa.

No, mikään noista ei taida kuitenkaan pitää paikkaansa. Ehkä juhlatila on pieni. Ehkä ystävämme ajattelevat tarjoavansa meille hyvän tilaisuuden viettää aikuisten laatuaikaa kahdestaan. Ehkä juhlaohjelma ei sovellu lapsille.

Silti jään harmittelemaan, miksi pieni poikamme ei olisi saanut tupareissa tavata niitä yhteisiä tuttaviamme, joilla ei ole lapsia. Häihin tulevista kavereistakin olisi varmaan ollut kiinnostavaa nähdä, miten isoksi ja taitavaksi pojaksi pieni Pöpöläinen on jo kasvanut.  Ja olisihan Pöpöläisestä  kiva tutustua samanikäisiin lapsiin.

Ja olen vähän loukkaantunut siitä, että ystävämme ohjeistavat meitä, emmekä saa tehdä ratkaisujamme itse.

Kesäkoulua

On tuntunut vaikealta kirjoittaa tänne mistään, sillä kaikki asiamme ja ajatuksemme tuntuvat enemmän tai vähemmän liittyvän tätä nykyä Pöpöläisen nukkumiseen, enkä jaksaisi ajatella niitä asioita yhtään tämän enempää. Kaikki kotielämässä tuntuu liittyvän Päiväuniin. Nukahtamiseen. Yöuniin. Heräilyyn. Yösyömiseen. Ja kun kaikki ne ovat keturallaan, niin Moni Asia on keturallaan.

Yritämme jälleen kerran saada asioita paremmalle tolalle. Meneillään on nukkumisen kesäkoulu. Tavoitteena on, että kesäkuun ja lomakuun aikana asiat saadaan jokseensakin kuntoon. Ei enää nukahtamistappeluita klo puoli yksitoista illalla. Ei enää pienemmän osapuolen väkisin patjaan upottamista, isomman osapuolen naamasta rääpimistä ja molempien osapuolten itkua. Ei enää kuutta heräämistä yössä. Ei enää yötissiä hätätilanteessakaan eikä edes kylässä, vaikka kaikki heräisivät protestiääniin. Ei enää useita pieniä päiväunia, joista viimeiset alkavat kello viisi.

Kaikkeen on pakko tulla järjestys ja järki.  Asiat ovat juuri nyt niin pinnalla ja niin kireinä, että kun olimme viikonloppuna kyläreissulla ja ystäväni tiedusteli, mitä tälle rintamalle kuuluu, puhkesin itkemään enkä tahtonut saada itkua loppumaan lainkaan. Jouduin itse asiassa lähtemään kotiin rauhoittumaan (mikä tietysti on ihan nurin kurista ihan noin ajatuksenakin).

Toivon, että kesäkoulun tulokset näkyisivät jo muutaman viikon päästä. Villeimmissä unelmissani Pöpöläinen nukkuu vain yhdet pitkät päiväunet puolesta päivästä suunnilleen kolmeen saakka, menee illalla nukkumaan viimeistään puoli yhdeksän aikaan, nukahtaa itsekseen omaan sänkyynsä iltalaulun ja silittelyn jälkeen, nukkuu pieniä pärähdyksiä lukuunottamatta läpi yön omassa sängyssään ja herätessään keskellä yötä tyyntyy pelkkään hyssyttelyyn tai kosketukseen. Sitten perheeseemme palaa ihana harmonia.  Me aikuisetkin jaksamme ehkä jutella toisillemme, koskettaa toisiamme ja hymyillä.

Uskoo ken tahtoo. Pakko ainakin yrittää. Muuten täällä poksahtaa pari aikuista päätä.

Pienen kanssa matkustamisen huomioita

Turvaistuin

* lentokoneessa

Pöpöläisemme on jo liian iso ja menevä sullottavaksi lennon ajaksi ns. baby basketiin, jollaisia voi joillakin lennoilla etukäteen tilata vauvoille. Sain kuitenkin idean kysyä lähtöselvityksessä, josko koneesta löytyisi niin paljon tilaa, että saisimme viereemme tyhjän paikan, johon voisimme kiinnittää turvaistuimen ja antaa Pöpöläisen matkustaa siinä. Koska matkustimme päivälennoilla, tyhjää tilaa oli mennen tullen yllin kyllin ja saimme turvaistuimelle oman paikan. Tämä osoittautui napakymppiratkaisuksi: Pöpöläinen matkusti tyytyväisenä omassa tutussa istuimessaan, rauhallisena kuin viilipytty, nähtävästi ymmärtäen, että tämä on hänen oma paikkansa, jossa istutaan rauhallisesti. Olin etukäteen pelännyt, miten lentomatkat menisivät, jos joutuisimme pitelemään poikaa sylissä: veikkaanpa että se olisi ollut pitemmän päälle todella vaikeaa. Sylissä kun Pöpöläinen kiermustelee, vääntelehtii, haluaa seisomaan, haluaa kävelemään, haluaa taputtaa edessä istuvan päälakea, kurkistaa penkkien välistä takariville.

* autossa

Meille oli selvää, että ottaisimme Pöpöläiselle turvakaukalon mukaan tälle matkalle. Olisimme voineet vuokrata turvaistuimen myös paikan päältä, mutta halusimme ottaa oman istuimen mukaan lentokonetta varten. Hänen vauva-aikojensa turvakaukalo ei ole jäänyt vieläkään liian pieneksi, joten jätimme isomman
turvaistuimen mukaan ja reissasimme kevyemmällä turvakaukalolla. Turvakaukaloa tarvittiin lomalla tehtäviä pitempiä automatkoja varten. Jäin kuitenkin miettimään, miten muut vanhemmat tekevät, jos lomaan liittyy useita pieniä taksimatkoja kaupungilla, käykö sitten niin, ettei turvakaukaloa tule raahattua mukana, koska sille ei ole kaupungilla säilytyspaikkaa? Kätevää olisi, jos käyttäisi sellaisia rattaita, joissa kaukalo voidaan integroida runkoon. Mutta kun lapsi kasvaa, ei hän enää sovi kaukaloon ja tarvitsee oikean turvaistuimen? Miten perhe sitten matkustaa turvallisesti vilkkaassa kaupunkiliikenteessä?

Miten saada lapsi jaksamaan

Otimme mukaan runsaan varaston herkkuja: maissinaksuja, muumikeksejä, rusinoita, joilla tsemppasimme pientä matkalaistamme lentokoneessa, tungoksessa, jonoissa ja muissa tylsissä tilanteissa. Ostimme matkaa varten myös pari uutta kiinnostavaa lelua sekä hiljoonabiljoona läppää sisältävän läppäkirjan, jonka kanssa puuhatessa saatiin aina kulumaan tovi jos toinenkin. Kaikessa auttoi se, että aikuisia oli mukana useita, jolloin aina joku jaksoi/ehti/saattoi ottaa väsyneen lapsosen erikoishuomaansa.

Ruokapurkit, vesipullo, vaipat, käsipyyhkeet

Nämä olivat ne arkielämän tärkeät, joita ei saanut unohtaa majapaikkaan. Roudasimme kilokaupalla Pilttejä mukanamme, jotta nirsoksikin välillä heittäytyvä lapsemme saisi varmasti hänelle kelpaavaa ruokaa. Hätävarjelun liiottelua ehkä, mutta kun yritimme ruokkia Pöpöläistä myös paikallisilla oikeilla aikuisten
ruoilla, menestys oli varsin laihaa.

Aurinkosuojat

Pienelle oma aurinkorasvansa, jota laitettiin ahkeraan. Mutta miten saada lapsi hyväksymään päähänsä lippahattu tai mikä vielä kauhempaa, aurinkolasit? Pöpöläinen nakkasi ne kymmenessä sekunnissa rattaista ulos. Tyydyimme vain vetämään rattaiden kuomua syvempään niin, että suurin osa auringon säteistä ei pääsisi porottamaan suoraan kohti.

Ruokailut

Meidän aikuisten lomafiilikseen olisivat kuuluneet pitkät ja herkulliset lounaat tai päivälliset. Nyt taas tilanne oli toinen. Ruoka-aika ja -paikka tuli valittua useimmiten sen perusteella, että siellä olisi tilaa heti, siellä olisi lapselle mukavaa viihdykettä katseltavaksi (kuten akvaario, joka oli heti iso hitti), paikka ei näyttäisi liian hienolle, jos Pöpöläinen innostuu hihkumaan tai vinkumaan liian äänekkäästi ja mikä tärkeintä: ruoka tulisi nopeasti. Varsinkin tuo jälkimmäinen oli vaikeaa arvioida oikein. Puolen tunnin odotus tuntui olevan enemmän sääntö kuin poikkeus, ja siinä vaiheessa Pöpöläiseltä oli loppunut jo kaikki mielenkiinto naksuihin, leluihin, akvaariokaloihin ja mihin ikinä. Sitten jonkun seurueesta oli vain lähdettävä työntelemään lasta rattaissa ja jatkettava omaa ateriaansa myöhemmin, kun joku vuorostaan viihdyttää lasta. Yhtenä päivänä saimme lounasseuraksi toisen lapsiperheen, ja oli ilmiselvää, että toisen samanikäisen seura tsemppasi molempia lapsia jaksamaan. Vekarat olivat aika söpöjä yrittäessään juottaa toinen toisiaan omista pienistä juomamukeistaan…

Syöttötuolissa istuminen, silloin kun sellaisia joistakin paikoista löytyi, saattoi lisätä lapsen jaksamista. Sack ’n seat -matkasyöttötuoliä käytimme lähinnä majapaikoissamme, emmekä kahviloissa tai ravintoloissa.

Aika pian me aikuiset kuitenkin tajusimme, että päiväruokailut kannattaa hoitaa mahdollisimman nopeasti ja eleettömästi, nukuttaa lapsi illalla aikaisin ja keskittää herkuttelutarpeet ilta-aikaan… Siitä tietysti seurasi, että lapsi heräsi seuraavana aamuna kukonlaulun aikaan ja vanhemmilla olisi vielä uni painanut silmää, mutta mitä siitä, eipä tätä lomaa oltu nukkumista varten suunniteltukaan…

Matkalle mieli

Ollaan lähdössä pienelle kevätlomalle ensi viikolla. Jännittää, pääsemmekö ylipäätänsä lähtemään. Pelkään että tuttavapiirissä riehunut karrrrmea yrjötauti iskee juuri lähtöä edeltävänä yönä. Olen mahtikäskylläni kieltänyt miestä viemästä lasta perhekerhoihin tai muskariin tällä viikolla, jotta minimoisimme tartunnan lähteet. Harmi vain, että lauantaina joudumme osallistumaan Pöpöläisen pikkuserkun synttäreille. En keksi mitään hyvää tekosyytä olla poissa, enkä kehtaa esittää tätä varsinaistakaan syytä. Sieltä muiden samanikäisten joukosta se tauti kuitenkin tulee.

Samaan aikaan, kun en oikein usko, että pääsemme edes lähtemään, olen kuitenkin  yrittänyt saada itseäni matkustamismoodiin. Omat suosikit -blogista bongasin linkin Äitiharjoittelijan kirjoitukseen,  jossa kerrotaan kokemukseen pohjautuen, mitä pienten lasten kanssa ei kannata edes ajatella tekevänsä matkalla. Ja kiellettyjen asioiden listasta löytyi useampikin sellainen, mitä olemme matkallemme suunnitelleet: ajomatkoja pieniä polveilevia maanteitä pitkin, useampia kohteita yhdelle päivälle, keskiaikaisten kaupunkien läpikävelyä ja ihailua ja ravintolassa syöntiä iltakahdeksan jälkeen.

Uh huh. Hiki nousi otsalle. Uskon että Mies ja minä osaamme tarpeen tullen joustaa, jotta pienperheemme hyvä matkamieli säilyy. Toivottavasti myös matkakumppaninamme oleva lapseton ystävämme jaksaa ymmärtää pientä despoottiamme, jonka tarpeet sanelevat päiväohjemamme etenemisen. Muistan nimittäin, kuinka itse pari vuotta sitten vielä kovasti ihmettelin ja tuhahtelin sitä, miten lapsiperheet noudattavat niin orjamaisia tapoja ja aikatauluja.  Joku ystävistäni yritti valistaa minua kertomalla, että se on pitemmän päälle kaikkien etu. En ymmärtänyt, vaan ärsyynnyin siitä, kun kaikki oli niin vaikeaa ja mahdotonta: iltapäivätreffejä puistoon oli vaikea saada tehtyä, koska paikalle ei pääse, koska raitiovaunuun ei mahdu vaunuilla ja meidän Sakari nukkuu siihen aikaan päiväunet ja että sitten unien jälkeen pitäisi ensin syödä ja kotona pitäisi olla heti takaisin, koska iltapuuro pitää syödä jo seitsemältä.  Juupa juu. Nyt sitä sitten ollaan itsekin tässä samassa pisteessä: selitettelemässä muille, miksi asiat kannattaa nyt tehdä näin, jotta kaikilla voisi olla mukavaa…

Maistissa

Pahoittelen hiljaisuutta, on vain ollut monenlaista matalalentoa niin töissä kuin kotonakin. Duunissa maaliskuu on yksi vuoden kiireisimmistä rykäisyistä. Onneksi  työ ei kuitenkaan päässyt nielaisemaan kokonaan kitaansa, sillä kotirintamalla olemme viettäneet sosiaalisesti vilkasta elämää vieraiden ja vierailujen merkeissä. Saimme mm. pitää harvinaista ystäväämme luonamme viikon verran. Kun tavallisesti olen työpäivän jälkeen niin väsynyt, että jäisin Pöpöläistä nukuttaessani mieluusti itsekin yöpuulle, mukavan kaverin seura pisti kummasti tsemppaamaan ja jatkamaan seurustelua vielä 1-vuotiaiden lasten työssäkäyvien äitien virallisen nukkumaanmenoajan jälkeenkin. Oli ihanaa pitkästä aikaa kummuta naurua ja hulluttelua. Yhteinen supattelu ja naurunräkätys sulatti talvipimeyttä sisuksistani enemmän kuin tiesin sitä olevankaan. 

Viimeisen illan viimeisillä hetkillä puhuimme imetyksestä. Ystäväni kysyi, olenko tullut maistaneeksi omaa maitoani: no, tottakai! Miksen olisi? Reiluuden puuskassa päädyin tarjoamaan ystävälleni yömyssyllisen rintamaitoani – lypsin sitä muutamat tiraukset lusikkaan, ettei tarvitsisi suoraan hanasta nauttia. Eipä siinä maussa mitään sen ihmeellisempää, makeaahan se oli hänenkin mielestään, mutta enemmän jäin miettimään, miten rajoja rikkovaa tuo toisen naisen maidon maistaminen on. Eipä moni taitaisi kehdata toiselta maitomaistiaisia kysyä. Sitä, mitä on niin luonnollista tarjota vauvalle, taitaa olla aikuisten kesken epäluonnollista edes maistaa – miksi? Eihän maito nyt kuitenkaan mihinkään spermaan rinnastettavaa ole! 

No, nyt minulla on sitten maitovaloilla vahvistettu ystävä. Jos hänestä tulee joskus imettävä äiti, voinemme sitten täydentää maitovalojemme hänen tuotannollaan…