Archive for the ‘väsyä’ Category

Kierroksia

Hyvää yötä piltit, äiti koneen avaa…Koko talo uinuu, vain minä ja tietokone valvomme.

Aika on kortilla. Alkamassa oleva remppa vie kaiken liikenevän ajan. Tee budjettia, tilaa, soita, varmista, kysy, utele, etsi tietoa, järjestä papereita….Välissä paista kalapuikkoja ja vaihda vaippoja, kerää pienemmän suusta sopimattomat pikkuesineet pois ja etsi digiboksilta vielä pari lastenohjelmaa nelivuotiaalle katsottavaksi.

Tiedossa on muutto väliaikaiskotiin, kerrostaloahdistusta, viiden kuukauden ahdistus-rutistus-kujanjuoksu raksan ja kodinhoidon paineissa, anoppia, mummulaa,  riitoja, väsymystä… Voi kunpa jaksaisimme kaikki loppuun saakka ja  saisimme edes palkkioksi ihanan kodin.

Kevät on tuonut myös viime vuodesta tutut kiihkeät kierrokset. Nyt siis kai … nelivuotisuhman. Liittyykö vuodenaikojen vaihtuminen jotenkin tähän uhman alkamisajankohtaan? Onko lisääntyvä valon määrä jotenkin yhteyksissä aivokuoreen ja hormoneihin ja … ties mihin? Tilanne on kuitenkin tämä:

Mitään ei kuulla, ja jos kuullaan, niin ei ainakaan lopeteta/tulla/aloiteta.

Kaikki on saatava sanottua juuri silloin kun vähintään kaksi muutakin ihmistä on äänessä.

Ja jos vaikka näyttäis siltä, että tulossa ollaan, niin juostaan ohi tai käännytään viime hetkessä eri suuntaan.

Tai jos puetaan, laitetaan housut käsiin ja hihat jalkoihin

Ja saadaan RAI VA REI TA. Sellaisia, joissa hypitään, täristään, tönitään, läpsitään,  huudetaan:  MUN ASIA MENI PIELEEN. KAIKKI ON PIELESSÄ. ÄITI ON TYHMÄ.  ÄITI EI OO KOSKAAN KIVA.  Sellaisia, joita eivät syli, lohdutus, jäähy tai varoituskaan lopeta. MÄ EN OSAA LOPETTAA. MÄ EN OSAA RAUHOITTUA.

Tärisevä ihmisraunio saadaan ehkä tuntia myöhemmin  lopettamaan yhtämittainen ujellus.

Elämä on vaikeeta: Meni niin tai näin,  AINA väärin päin: Meenkö mä puistoon tänään?  – Ei, vaan koko päiväksi hoitoon. – Byäääääää. Mä haluan mennä puistoon. Seuraavana aamuna: – Meenkö mä hoitoon tänään? -Et, vaan mennään aamulla puistoon. -ByÄÄÄÄÄÄÄ! Mä haluan mennä hoitoon!

Eipä se helppoa ollut omalla äidillänikään. Muistan omasta lapsuudestani, kuinka suunnilleen saman ikäisenä  esittelin äidille tukkimiehen kirjanpitoani siitä, kuinka monta kertaa olen pahoittanut tänään mieleni. Olin innoissani, kun olin saanut sata täyteen.

Mutta kuinkas kävikään?  Esiteltyäni kirjanpitoni äidille en saanut kuitenkaan mitenkään lämmintä vastaanottoa. Taisi tulla sadas ensimmäinen viiva paperille.

Mainokset

Voi rähmä

Marraskuun alussa mietin, että ihanaa, onpa tulossa leppoinen kuukausi. Ei ole paljon mitään menoja eikä tekemättömiä töitäkään. Ja koska äitini on tulossa meille joksikin aikaa kylään, pääsen itsekin välillä tuulettumaan kaupungille. Miten väärin sitä voi ihminen luulla.

Marraskuun ensimmäisenä maanantaina kello 13 pikkuinen aivasti. Jaa, sille on tulossa flunssa – taas, ajattelin. Kas kummaa, silmätkin rähmivät voimakkaasti.

Seuraavana päivänä räkäinen pikkumies ei enää pystynyt kunnolla syömään. Maidot ja muut tulivat räkäpulautuksina ulos.

Perjantaina veimme kuumeisen ja kipeän lapsen lääkäriin: korva- ja silmätulehdus. Lääkkeeksi antibioottikuuri ja antibioottitippoja. Suun kautta annettavaa kuuria on vaikea saada pysymään sisällä, sillä räkäisyydestä johtuen kaikki syöty tulee pian syliin.

Koska paranemisen merkkejä ei näkynyt, menimme lääkäriin uudelleen sunnuntaina. Tulehdus oli levinnyt toiseenkin korvaan, molemmat korvat ovat täynnä märkää. Pikkuinen sai antibioottikuurin pistoksena.

Isoveli sairastui: korkeaa kuumetta maanantai-illasta lauantaihin.

Loppuviikosta myös Mies sairastui: nielutulehdus ja silmätulehdus. Ei pystynyt syömään eikä kunnolla puhumaan. Silmät olivat kuin särjellä. Kaksi viikkoa sairaslomaa, kaksi erilaista antibioottikuuria  ja kaksia erilaisia silmätippoja.

Tiistaina pikkuveli viedään taas lääkäriin: korvat ovat niin pulleina mätää että tärykalvot on puhkaistava.  Samalla varataan aika korvien putkitukselle, se saadaan viikon päähän.

Seuraavalla viikolla yritän pitää vapaapäivää, onhan isoveli terve ja hoidossa ja äitini ja Mies hoitamassa pikkuveljeä. Ehdin bussilla lähelle keskustaa, kun migreeni iskee. Pakenen ystävän kotiin oksentamaan ja makaamaan eteisen lattialle pimeään. Soitan lääkäriystävälle, joka määrää läheiseen apteekkiin migreenilääkkeitä. Mies tulee autolla hakemaan, ostaa lääkkeet ja odotamme kadunkulmaan pysäköidyssä autossa 15 minuuttia, jotta oksentaminen lakkaa ja hän voi ajaa meidät kotiin. Kotona nukun kaksi tuntia putkeen. Että sellainen kotiäidin irroittelupäivä.

Torstaina pikkuveljen korvat putkitettiin. Sen jälkeen korvista tuli märkää monta päivää,  tyynyliina oli ruskeana.

Viikonlopun ajan lapsi oli parantuvan oloinen. Helpottunut äitini lähti pitkäksi venähtäneeltä käynniltään kotiinsa. Kiitos kahden ja puolen viikon hoitoavusta!

Sunnuntai-iltana yritän jälleen tuulettumaan. Menen ystävän kanssa elokuviin.  Auto vaikuttaa ihan ehjälle, kun ajelen sillä kehäteillä.

Maanantaina korvat kontrolloidaan – putket ovat paikallaan ja avoimina, jipii! Mutta tulehdus on edelleen päällä ja korvat täynnä märkää. Uusi antibioottikuuri.

Maanantai-iltana nousee kova kuume, se huitelee  kuumelääkkeenkin jälkeen yli 39 asteessa. Lapsi arastelee syömistä, eikä aukaise suutaan mielellään. Ja yrjöää antibiootin ulos.

Tiistai-aamuna mies ilmoittaa, että autossa on jotakin pahasti vialla. Jokin murros on rikki. Mikä tahansa renkaiden kääntäminen voi aiheuttaa jonkin osan lopullisen repeämisen.  Korjausajan saa vasta perjantaille.

Keskiviikkona taksilla taas korvakontrolliin. Korvat todetaan vihdoinkin kuiviksi. Kuume huolestuttaa minua ja lääkäriä. Keuhkot kuvataan, ne ovat terveet. Aikaisemmin otetusta labraviljelystä on tullut tulos: hemofilus-bakteeri. Antibiootti jälleen pistoksena. Saamme päivystyslähetteen Lastenklinikalle: menkää, jos tilanne yhtään pahenee, olivat lääkärin neuvot.

Mies joutuu lähtemään yhden illan työmatkalle Keski-Suomeen. Minä ja lapset jäämme keskenämme. Leivon lohdutukseksi suklaakakkua. Ensimmäinen jää raa’aksi ja joutuu kompostiin. Teen uuden. Pakko saada jotakin makeaa.

Torstaina lapsi ei enää  juurikaan syö. Ja jos syö jotakin, se tulee vihreänä pinaattina housuihin. Mies on tullut yöllä kotiin, onneksi junat kulkivat hirveästä tuiskusta huolimatta. Lähdemme taas taksilla päivystykseen, jossa taas otetaan näytteitä. Nielu on tulehtunut pahasti. Lääkärin mukaaan lanboratoriotulokset ja oireet sopisivat johonkin virustautiin, vaikkapa adenovirukseen. Mitään keskushermostollista tulehdusta ei ole, eikä streptokokkibakteeria, tyynnyttää lääkäri. Mutta soitellaan maanantaina vielä uudelleen.

Perjantaina lapsi on jo parempi. Kuume lakkaa, olemme ensimmäistä kertaa kolmeen viikkoon helpottuneita. Naapurit käyvät ovella kyselemässä tilannetta. Naureskelemme. Varoitan, että jos meiltä päin tulee, kannattaa suojautua. No, jos parannutte, niin tulkaa meille glogeille, pyytävät naapurit.

Lauantaina kesken vaipanvaihdon huomaan, että pienokainen on ylt’ympäriinsä punaisissa näppylöissä.

Sairasta menoa

Täällä on oltu sairaita. Koko porukka.

Ensin kuumeilivat naapurin lapset. Sitten meidän: ensin pikkuveli, sitten isoveli.

Kun lapset tokenivat, romahti Mies, jolle tuli joku nielutulehdus, joka ei ole vieläkään ohitse.

Ja sitten minä. Kahtena päivänä kuumetta on ollut 38-39, päässä jyskyttää, huimaa, jalkoja ja selkää kolottaa.

Onneksi meitä on sentään tässä kaksi puolikuntoista aikuista hoitamassa kahta energistä tervettä pikkulasta. On edes toinen, joka jotenkin jaksaa kokata ja seurustella, kun toinen nukkuu pahinta kuumettaan pois. Ja kun toinen herää, toinen voi mennä sitten vähäksi aikaa lepäämään.

Mitähän olisimme tehneet, jos Mies olisi ollut terve ja minä sairas ja minun olisi siinä ohessa pitänyt hoitaa vielä lapsemme?
Ketään ei oikein olisi kehdannut pyytää hoitoavuksikaan, kun palkkion bonuksena olisi varma tartuntatauti.

Olisikohan Mies voinut tehdä miinussaldoa jäädäkseen kotiin hoitamaan meitä?

Miten teillä tehdään?

Pölhöuhma

Jatkoa edelliselle.

Oli kuuma kesäpäivä, ja saimme kutsun puolitutuille naapureille leikkimään kahden samanikäisen tytön kanssa. Kahden tunnin aikana Isoveli

  • rikkoi vesiliukumaton. Oli ehtinyt kierittämään vesijohdon liitintä sillä seurauksella, että maton muovinen suulake meni kierteelle ja räjähti, kun vesihana aukaistiin ja tukos täyttyi vedellä. Eikä suostunut pyytämään anteeksi.
  • tunki kätensä juomavesikannuun (olisi halunnut tarttua jääkuutioihin)
  • juotuaan mielestään tarpeeksi kaatoi oman lasinsa jämävedet takaisin yhteiseen kannuun
  • kun oltiin syöty ja odotettiin että muutkin lapset päättäisivät ruokailunsa ja voitaisiin poistua pöydästä, karkasi neljä kertaa uima-altaalle
  • lähtiessämme paukutteli eteisen lasi-ikkunoita kaksin käsin siihen malliin että tulipahan nyt testattua, ovatko turvalasia.

DIAGNOOSI= SILKKAA PÖLHÖILYÄ, oikein parasta a-ryhmän idiotismia.

Voi helvetti että otti päähän. Vieraskoreus esti että en huutanut kiduksiani rikki.

Samaan aikaan kaksi samanikäistä tyttöä istuu vierekkäin ja värittää yhteistä värityskirjaa. Kinaa tulee korkeintaan siitä, että ”ton käsi osuu muhun”….

Lähtiessä en voinut muuta sanoa kuin

Kiitos ja anteeksi.

Tuhmauhma

Kolmivuotias on uhmassa.

Voi perhana, se repi eilen mun  kasvattamista kesäkukista kaksi isoa ruukullista ihan rangoiksi.

Ensin, ehkä viikko sitten, lähti pari lehteä. Kovasti Miehen kanssa ihmeteltiin, että mikähän pupu niitä on käynyt syömässä. Sitten lähti taas muutama oksa. Sitten jo epäiltiin Kolmivuotiasta. Sitten lähti taas, jolloin alettiin jo kieltää ja torua. Syyllinen kiisti, välillä myönsi ”ottaneensa vahingossa”. Varoiteltiin, että jos vielä kukkia katkeaa, uusi polkupyörä otetaan jäähylle. Toinen vakuutti ymmärtävänsä ja varoittavansa muitakin meillä leikkimässä käyviä lapsia.

Eilen tulimme puistosta kotiin. Kolmivuotias raivostui, kun ilmeni että olin jättänyt hänen keräämänsä (äidin silmään niin tuikitavalliset) sepelikivet puistoon. Aikani raivoamista soviteltuani ja sen aina vain jatkuessa latelin ultimatumin: jos vielä raivoat mokomasta, olet sisällä loppupäivän. Jos pystyt nyt unohtamaan kivet, saat mennä ulos leikkimään.

Ja da-daa, varttituntia myöhemmin  koko ruukullinen ja toinenkin ruukku kukkia oli rankoina.

Kolmivuotias on ihan aavemaisen rauhallinen. Kun sille puhutaan asiasta, se vaan myöntelee ”joo, joo”, puhutaan, puhutaan”. Kun sille sanoo, että sen pitää pyytää anteeksi, se pyytää anteeksi. Kun kannoin uudenkarhean polkupyörän varastoon, lapsi ei edes katsonut sen perään. Tyypissä ei ole havaittavissa mitään katumusta, mitään tunnemyrskyä, mitään kuohuntaa.  Aivan kuin se olisi ajatellut, että mitä tuosta, pieni hinta moisesta hauskasta.

Mies ihmettelee koko illan, voiko se tosiaan olla lapsemme tekosia…entäs jos joku eläin??

Kyllä se tasan tarkkaan on. Ei mikään eläin katko saman kukan varsia parin päivän välein ja jätä niitä ja lehtiä sitten syömättä. Onko sun niin vaikeaa hyväksyä että meidän ihana lapsi  osaa tahallaan rikkoa ja valehtelee vielä siitä, kysyn häneltä.

Lapselle puhutaan, että tämän on loputtava tähän. Jos vielä löytyy katkenneita kukkia, niin…. ”Mitä sitten mulle tapahtuu? Otatteko te kaikki mun tavarat pois?”, hän kysyy. Selitetään, että rangaistusasteikko kovenee. Seuraavaksi et pääse yksin ulos. Sitten kaverit eivät saa tulla sinulle kylään. Lapsi jatkaa patjalla pomppimista ja laulamista.

Mä oon ihan hajalla.

Sama niille kukille. Ikävämpää on se, että en saa lapseeni rehellistä yhteyttä. En myöskään ymmärrä, mitä minun pitäisi nyt tehdä.

Krookukset, kattilat ja pandasilmät

Krookukseni kukkivat. Näyttäis ainakin ikkunan läpi siltä.  Vaikka viherpeukaloa on tykyttänyt jo viikkotolkulla, en ole vielä päässyt pihalleni kuin kerran tositoimiin. Nimittäin aika vain valuu käsistä tähän arjen pyörittämiseen: aamulla kaikille kolmelle ruokaa, vessatouhuja ja vaatteet päälle. Ulkoilua. Kohta jo sitten taas ruoanlaittoja. Päiväunia. Keittiön siivousta. Ruoanlaittoa. Kaupassakäyntiä. Ruoanlaittoa. Sanoinko jo, että ruoanlaittoa??? Kirjaimellisesti on monta kattilaa hellalla yhtä aikaa.

Yritän suhtautua tähän mahdollisimman rennosti, mutta välillä aina pukkaa stressaamaan. Kun aivan kauhiasti alkaa ahdistaa, lasken, montako hommaa yritän nyt tässä tehdä yhtä aikaa. Imettää, lukea lehteä, suunnitella ristiäisten tarjoomuksia, käydä läpi mielessäni vieraslistaa, pitää silmällä mitä Pöpöläinen puuhaa. Oisko helpompaa, jos yrittäis keskittyä vaan kahteen hommaan kerrallaan?

Yöt on pehvasta. Hillolla on mahavaivoja, ei koliikkia mutta ilmavaivaa kuitenkin. Raukka herää tuon tuostakin itkemään ja rupsuttelemaan. Lääkitsemme Disflatylillä, maitohappobakteereilla, pierujumpalla ja hieronnalla ja kantoliinalla, mutta kuplia riittää. Pikkuinen syö tasaisesti puolentoista tunnin välein läpi vuorokauden. Silmieni alla on jo mustat pandarenkaat. Mutta hei, eikös se kuulunutkin johonkin japanilaiseen mangatyyliin? Koska tukkakin on sekaisin ja päällä on mitä kummallisempia vaatteita, voisinkin vaikka muuttua gyaruksi. Rusketus tosin puuttuu.

Pätkistä

Muisti palailee pätkittäin:

  • Oltiinko me näin väsyneitä silloinkin kun Pöpöläinen oli just syntynyt? (Ei, koska silloin saattoi nukkua yhtä aikaa vauvan kanssa, nyt pitää vaan jaksaa ylhäällä Pöpöläisen kanssa)
  • Nukkuuko kaikki vastasyntyneet noin lyhyitä päiväunia?
  • Syökö se tosiaan noin usein? Voiko sillä olla TAAS nälkä?
  • Ei kai sillä oo TAAS kakat housussa?
  • Se nukkuu kaikkien muiden sylissä paitsi mun. Mun sylissä sillä on aina nälkä.

Ja iloisia yllätyksiä:

  • Ei hitsi, tämä vauva syö tuttia. Miten kätevää! Sillä saa pienen hetken lisäaikaa tiukan paikan tullen. Mutta ei yöllä…
  • Isoveli on oppinut nukahtamaan omaan sänkyynsä, sekin ihme sitten lopulta tapahtui!
  • Mahdun jo yksiin (suurimpiin) farkkuihin. Ehkäpä kohta jo toisiinkin…

Ja haikeaa:

  • Isoveli huutaa: Kuka haluais tulla kirjastoon? Kuka haluais tulla lääkäriin? Kuka tulee pomppimaan? – Äiti vastaa: Äiti ei nyt pääse, kun pitää laittaa ruokaa/vaihtaa vaippa/ mennä ulos työntämään vaunuja/( todellisuudessa ei jaksa pehvaansa liikuttaa tästä Hesarin/tietokoneen/telkkarin äärestä).

Elämänpiiri laajenee:

  • Lumet sulaa, jipii. Vaunuilla pääsee jo ulos kun tie ei ole enää kolmenkymmenen sentin syvyisellä muhjulla ja vaunurampitkin ovat puolentoista metrin korkuisen lumikinoksen alta kaivettu esiin. Vielä puuttuu seisomalauta (miksi ihmeessä sitä ei saanut ostettua etukäteen?).
  • Ehkä kohta ei tarttee enää pukee kahta ihmistä about kolmeen vaatekerrokseen. Vaikka vaan kaks kerrosta riittää.
  • Tutille kiitos: Tämän vauvan voi jättää  Miehen hoiviin lähikauppareissun ajaksi.

Tai sitten ei laajene:

  • Kahden lapsen kanssa ei tuu ihan hetken mielijohteesta lähdettyä yksin liikkeelle. Täytyy olla todellista asiaa, että jaksaa kahta tuolla turuilla ja toreilla raahata mukanaan. Miten helppoa yhden kanssa olisikaan… huokaus.
  • Manduca ei oikein sitten pelittänytkään ihan niin kuin oletin. Ehkä sitten vähän isomman kanssa. Vanha kunnon kantoliina toimii kyllä.

Kummastuksia

  • Voiko nimen keksiminen ihmiselle olla NÄIN vaikeaa?