Archive for the ‘sukua’ Category

Juhlahumua

Olipa kerran yhdet ristiäiset.

Ristiäispäivän aamuna talo on täynnä maakunnista saapuneita sukulaisia aamupalalla. On mummu, jonka tukka pitää laittaa ja joka uskoo, ettei kukaan osaa hoitaa vauvaa häntä paremmin. Mummi, joka hermoilee Ukin kyvyttömyydestä pukea itseään. Ukki, joka särkee lasisen lukulampun lastenhuoneen lattialle tuhannen pirstaleiksi. Täti, jonka tuloa ei kukaan muistanut ennen kuin hän ilmestyi ovelle. Kummitäti, joka tekee koulutyötään loppuun keskellä hulinaa ristiäispäivän aamuna. Toinen kummitäti, jolla on jalka paketissa ja jonka hakemisesta tulee aamun tärkein asia. Täti, joka tulee paikalle krapulaisena, ja tädin mies, joka haisee kuin rankkitynnyri.

Mieti, millainen säpinä on perheessä juhlapäivän aamuna, kun on syötävä, puettava, laitettava tukka, suoriuduttava juhlapaikalle ajoissa.

Ja kerro tuo säpinä noin kymmenellä.

Äiti tsemppaa itseään. ”Nämä ovat sitten viimeiset suuret perhejuhlat ennen meidän poikien rippijuhlia”.

Opetukset

a) varaa juhlapaikka kuukausia etukäteen. Jopa ennen kuin lapsi on syntynyt.

b) älä usko että osaat ja jaksat tehdä kaikki tarjottavat itse ja säästät sillä muka rahaa. Kylmäsavuporo on muuten helvetin kallista.

c) älä ainakaan usko että jaksat kuskata kaikki tarjottavat  juhlapaikalle itse ja valmistaa juhlapaikan itse ja juhlia sen jälkeen seuraavana päivänä

d) älä todellakaan luule että kahvinkeitto ja kahvipöydän täydentäminen sujuvat juhlan lomassa juhlaväen voimin, mummojen avulla. Palkkaa paikalle joku keittiön emännäksi.

e) suunnittele, miten vieraat pääsevät juhlapaikalta junalle/bussille niin, ettet itse joudu viemään heitä asemalle kesken juhlan useita eri kertoja

f) pidä varasi, ettet jää yksin siivoamaan päivän päätteeksi

g) ole kiitollinen kaikille avusta

h) käyttäydy ihmisiksi, vaikka isovanhemmat vieroksuvat lapselle annettua nimeä ja alkavat käyttää hänestä toista nimeä

”Ensi kerralla sitten joko ilmoitetaan lapsen nimi kaavakkeella maistraattiin tai tilataan pitopalvelusta ihan kaikki tarjoilijaa myöten”, vannoo Äiti.

”Nämä on niitä juhlia, joista ei oikein voi jättää sukulaisia pois”, huokaa Isä.

Mainokset

Minä suojelen sinua kaikelta

… mitä ikinä keksitkin pelätä, kuten …

Kärpäsiltä: Äiti. Täällä pörrää joku! Äiti, tule ajamaan se pois!

Ja sen lisäksi koko joukolta asioita, joista et vielä tiedä mitään:

Väkivallalta. Luemme yhdessä iltalukemiseksi Melukylän lapsia. Siinä yksi luku päättyy sitten, että tytöt lähtevät ajamaan kepposen tehneitä poikia takaa ja uhkaavat antaa pojille selkään, kunhan vain saavan nämä käsiinsä. Pöpöläinen kysyy ihmeissään: Mitä ne aikovat antaa pojille?

Selitän: Kun on oikein oikein vihainen, eikä enää tiedä mitä tekisi, niin silloin voi tulla sellainen olo että … ja jään takeltelemaan sanoissani.

Pyytää anteeksi?, ehdottaa Pöpöläinen. No, oikeastaan tyttöjen teki mieli lyödä poikia, tarkennan. Kerron kuitenkin, että se olisi väärin, sillä ei toisia saa lyödä, vaikka olisikin vihainen.

Tuli vain mieleen, miten ikinä voin lukea lapselleni Eemeliä. Sehän on täyttää kotiväkivaltaa koko kirja. Isältä pojalle, veljeltä siskolle.

Kiusaamiselta. Terassikauden taas alettua naapurin lasten kanssa tulee leikittyä päivittäin. Meillä on kulmakunnan mukavin leikkipiha, ja vielä leikkimökkikin. Pihallamme onkin harva se päivä kolmesta neljään naapurin lasta leikkimässä.

Se yksi Monni osaa kuitenkin kiusata. Tai siltä se ainakin näyttää silloin kun leikit koostuvat vankilaan telkeämisestä, piiloon juoksemisesta, leikkimökin oven kiinni pitämisestä, hiekan päälle kaatamisesta ja lelujen riistämisestä.

Kiukuttaa ja harmittaa,  kun näkee Pöpöläisen juoksevan muiden perässä huutaen: Minä haluan leikkiä teidän kanssanne, ja Monnin juoksevan muita lapsia komentaen: Pöpöläinen on poliisi, kaikki piiloon!

Puutun tilanteeseen, vaikka muut vanhemmat eivät puuttuisi. Mutta alkaa ottaa aivoon, että joka leikkikerralla saan olla sydän kurkussa ja natseilla yksinäni. Mitä oikein voisin tehdä?

Kuoleman surulta. Tähän saakka en ole osannut puhua Pöpöläiselle kuolemasta. Välittömään perhepiiriin kuuluvia läheisiä ei ole onneksi kuollut vielä Pöpöläisen elinaikana. Edes kuolleesta isästäni en ole osannut Pöpöläiselle puhua, eikä Pöpöläinen ole koskaan edes kysynyt, missä isäni on tai missä toinen ukki on.

Viime viikolla läheisin naapurimme, jokapäiväisissä tekemisissä kanssamme ollut vanha pappa kuoli. Vaikka me aikuiset suremme, Pöpöläinen ei osaa häntä surra. Olemme kuitenkin puhuneet moneen otteeseen siitä, että pappa tuli sairaaksi, joutui sairaalaan ja kuoli. Ja että pappa ei tule enää takaisin. Mihin pappa sitten menee, kysyi Pöpöläinen. Ne osat ihmisestä, jotka kuolevat, laitetaan arkkuun ja haudataan maan alle. Ja ne osat, jotka eivät kuole, kuten ajatukset, ne menevät taivaaseen, selitin.

Huh, tästä teemasta taitaa vielä riittää puhuttavaa toisellekin kerralle.

Ajankulua

Laskettu aika on takana päin, edessä laskematon.

Yliajalla siis mennään. No, ei vielä sen enempää kuin kolmatta päivää.  Olen vain jo  kuukauden odottanut tämän vauvan saapuvan hetkenä minä hyvänsä.

Joskus kolme viikonloppua sitten olin jo varma, että tämä on viimeinen viikonloppu jonka vietämme tällä porukalla. Eipä ollut, eipä sitä seuraavakaan eikä sitä seuraava. Ja huomenna on taas perjantai.

Toissa viikolla olin varma, että ei päästä edes Pöpöläisen lukemiin (39+1), mutta siitä on tultu jo komeasti ohi.

Sitten odotin  Pöpöläisen syntymäpäivää – tuleeko Hillo edellisenä päivänä, samana vai seuraavana?

Myös isovanhemmat odottavat. Jäivät synttäreiltä meille kyläilemään, toivoen että heitä tarvittaisiin piakkoin lapsenvahteina.  Jotenkin jäi sopimatta, mihin saakka isovanhemmat päivystäisivät.  Viikko tässä on sitten huushollattu samaa pikkutupaa.  Ja olemme saaneet ihmissuhteetkin taas vaihteeksi sen verran solmuun, että mummi ei uskaltanut sanoa että haluaisi lähteä jo kotiin eikä Mies uskaltanut sanoa, että se sopii. Ja kun Miniänä kerroin, että voivat toki lähteä ja me kyllä pärjäämme Tädin ja ystävien avulla, vaikka lähtö sairaalaan tulisi keskellä yötä, niin Mummi otti nokkiinsa ja kehitteli päässään, että  nyt heidät ajetaan pois.

Ja samaan aikaan huomaan miettiväni, syntyykö tämä lapsi edes elossa. Potkiihan se nyt reippaasti, mutta entäs jos jonakin aamuna liikkeitä ei vaan enää tunnu?

Jos yliajalla rappeutunut istukka irtoaa  ennen synnytystä?

Ja jos synnytyssaliin päästään, kiristyykö napanuora liian tiukalle synnytyksessä?

Ja jos lapsi syntyy elossa, kuoleeko se  kätkytkuoleman ristiäispäivän aamuna?

Ja  niin edelleen, ja niin edelleen. Miksi siinä Hesarissakin piti juuri nyt kirjoittaa kohtukuolemista? Ettei vain juuri siksi, että meillekin käy kohta niin.

Maailma on pelottava paikka.

Heilautus

Vielä ollaan kaappiraskaina, ainakin ns. suurelle yleisölle.

Osalle ystävistä olemme kertoneet, koska voin kolmisen lomaviikkoa niin pahoin, että meillä kyläille oli parempi selittää, miksi vain makoilen sängyssä tai terassilla kippurassa enkä syö mitään. Grilliherkut ovat jääneet lähes koko kesältä maistamatta. Hieman harmittaa, että lomasta suuri osa meni pahoinvoinnin takia ihan sumussa. Aiemmin keväällä varatusta viiden päivän lomamatkasta meni kaksi päivää oksentaessa. Loppuina pääsin sentään katselemaan kaupunkiakin.

Mutta eipä ainakaan tarvinnut hakea sairaslomaa ja kertoa raskaudesta työpaikalla näin aikaisessa vaiheessa. Nyt paha olo on jo loppunut, onneksi.

Näin äitiä jokin aika sitten. Äiti kertoi, miten entiselle naapurin tytölle on tulossa lapsi. Sanoin, että meillekin on tulossa vauva. Ihanko totta, milloin, äiti kysyi.  Vieressämme leikkivä Pöpöläinen kuunteli, mistä puhuimme ja alkoi selittää: Äitin masussa on vauva ja sitten kun se tulee, se juo äitin tisusta maitoa.

Hymyilytti.

Sen enempää äiti ei kuitenkaan asiasta kysellyt. Ei tuolloin, ei vierailumme muina päivinä eikä sen jälkeenkään. Saapa nähdä, milloin palaamme asiaan.

Tällä viikolla kävimme ensimmäisessä ultrassa.  Ja kyllä jännitti. Onko siellä ketään? Jos on, onko se enää hengissä? Tai onko niitä jopa useampi? Ja missä kunnossa?

Kyllä, siellä se Hilla oli. Sydän löi. Siellä se kääntyili, vaikka en vielä liikkeitä vielä tunnekaan.

Ihan lopuksi Hilla heilautti kättään. Nähdään!

It’s a thin line between love and hate

Äiti oli täällä pitkästä aikaa käymässä. Vaikka hänen sairastuessaan olin ajatellut, että nyt jos koskaan on aika lisätä yhteydenpitoa, niin eipä alkujärkytyksen jälkeen asiaan ole juuri tullut korjausta. Ei hänenkään puolelta. Tietysti soittelemme, jos jotakin erityistä on ilmassa, mutta muuten pirauttelemme ehkä kerran viikossa, puolessatoista.

No, nyt sitten sain järjestettyä hänet tänne äitienpäiväviikonlopun viettoon. Viikonlopun aikana totesin, että puhelimessa tullut mielikuva hoidoista jo ennalleen toipuneesta äidistä oli ennenaikainen, sillä äiti oli paljon kuvittelemaani raihnaisempi, väsyneempi, kiukkuisempi ja lyhytpinnaisempi.

Voi miten vaikeaa on olla provosoitumatta hänen tempauksiinsa, voi miten vaikeaa on säädellä missä määrin näyttää omaa kiukkuaan. Ja jos jostain hänelle murahdin, hän – yllätyksekseni loukkaantui aidosti.

Äitienpäivän aattona sattui ikävä tapaus. Pöpöläinen oli herännyt ja istuskeli unisena sylissäni, kun mies löysi keittiön pöydältä irrallisen 100 mg:n Orudis-kipulääkkeen. Ei olisi ollut kuin ajan kysymys, milloin Pöpöläinen olisi noussut sylistäni ja lähtenyt keittiöön aamupalalle, ja kuvitellut, että hänelle on tavalliseen tapaan siihen pöydänkulmalle laitettu vitamiini- tai kalsiumtabletti odottamaan. Sydän pamppailen ja mieli kiukusta kihisten yritin ystävällisesti sanoa äidille, että tuommoisia vahinkoja ei saa tapahtua. Ymmärrätkö, että ei tuo lapsi kestä tuollaisia lääkkeitä? Jos kaksivuotiaalle annetaan tavallistakin kipulääkettä vain neljäsosa aikuisen annoksesta, tuo sinun hevoslääkkeesi on hänelle kaksikymmenkertainen annos! Kuka tietää, millainen hengityslama tai sisäelinvaurio siitä olisi syntynyt, emmekä me olisi edes ymmärtäneet, mikä Pöpöläiselle olisi tullut! Äiti kääntyi pois päin eikä sanonut mitään muuta kuin ”Minulle tulee niin paha mieli siitä, miten sinä minulle puhut.” Loppupäivän hän oli poissaoleva, mökötti kiukkuisena.

Vaikka tuo oli häneltä asiaton reaktio itse tehtyyn hirvittämään mokaan, aavistin että hänen vastauksessaan oli jotakin enemmänkin. Vuosien ajan olemme kisailleet toistemme oikomisessa. Olen antanut hänelle melko rehellisesti kuulua, mitä ajattelen. Sillä laillahan meillä kotonakin tehtiin. Olen toki oppinut, ettei samaa linjaa voi jatkaa ystävien, työkavereiden eikä puolison tai lasten kanssa, mutta äitini kanssa olen tehnyt niin. Sitä saa, mitä tilaa, niin makaa kuin petaa – tässäpä hänen kasvatuksensa hedelmä.

Puhuin vierailun sujumisesta ja äidin kuntoutumisen hitaudesta siskoni kanssa puhelimessa. Ohimennen sain kuulla, miten äiti on jo joskus aikaisemmin kommentoinut Helsingin reissujaan raskaiksi, koska minä olen niin kova häntä kouluttamaan. No niin, sieltähän se tuli, se mitä olin joskus epäillytkin. Ei yllättänyt, mutta jotenkin silti harmitti. Nähtävästi äidin vähäiset vierailut ja kova kiire takaisin kotiin johtunevat siitä yksinkertaisesta syystä, että hän ei ole kanssani mukava olla.

Äidistä on tullut väsynyt vanhus, joka ei siedä ristiriitoja. On kai aika lopettaa naputtamasta. Antaa seitsemänkymppisen olla. Ei sen ikäistä enää muuteta. Taaplaatkoon tyylillään, olkoon mitä on, tehköön omat mokansa. Minä yritän kestää, ehkä en rinnalla mutta siellä jossakin peräjoukoissa.

Kiukku, häpeä ja sääli vuorottelevat mielessäni.

Kaksin aina kaunihimpi?

Jokin aika sitten postailin Mikkosbuumin jälkimainingeissa ja lupasin palata siihen, miksi en toivo lapseni kasvavan vain kotipiirissään.

Olen kasvanut vanhempieni iltatähtenä. Vaikka minulla oli kaksi vanhempaa sisarusta, meillä on ikäeroa niin paljon, että en muista heidän koskaan asuneen kotona samaan aikaan kanssani.  He kun muuttivat lapsuudenkodistamme jo peruskoulun jälkeen jatkaakseen opintojaan muilla paikkakunnilla ja jäivät noille teilleen. Vanhemmillani oli maatila ja vaikka he olivat työskentelivät kotipiirissä, työt pitivät heidät kiireisinä aamusta iltaan. Ensimmäisten vuosieni aikana minusta huolehti samassa taloudessa kanssamme asunut mummu. Eräänä päivänä hän sitten muutti omaan pieneen mökkiinsä.

Olin varsin yksinäinen lapsi. Viihdytin itseäni lukemalla, opin lukemaan neljä-viisi -vuotiaana ja pakenin kirjojen maailmaan jo paljon ennen kouluikää. Kävin päiväkerhoa, joskus muskaria ja pistäydyin leikkimässä naapureilla, mutta olisin kaivannut paljon enemmän seuraa kuin mitä sain. Olin varsin nälkäinen kaikille kontakteille: oli juhlaa, kun kahdeksan vuotta minua vanhempi serkkutyttöni tuli meille kesiään viettämään. Pienessä päiväkirjassani on iloisia merkintöjä niiltä viikonlopuilta, kun sisko tuli kotona käymään ja ankeita merkintöjä niiltä lomien jälkeisiltä arkiaamuilta, kun olin jälleen kotona yksin.

Vasta aikuisena ja oikeastaan vasta seuratessani puolisoni aktiivista kanssakäymistä sisarustensa kanssa ymmärsin, miten sisaruksien puute oli vaikuttanut elämääni. Miten sisarusten kanssa leikitään, viihdytään. Miten sisarusten kanssa opitaan riitelemään ja myös sopimaan, pyytämään anteeksi. Miten sisarusten kanssa opitaan juonimaan, tekemään salaliittoja ja liittoutumaan ja sietämään rannalle jäämistä. Miten sisaruksien kanssa jaetaan vanhempien huomiota hyvässä ja pahassa: jos ei saa kaikkea kiitosta, ei joudu huonona päivänä kaiken kiukunkaan kohteeksi.

Yksi hartaimpia toiveitani lapsena olisi ollut sisar tai veli, koira  – tai edes joku läheinen leikkikaveri, jonka kanssa jakaa arkea päivittäin.

Muutama vuosi sitten löysin eräästä lapsuuteni aikaisesta kirjasta uusintapainoksen. Ostin kirjan muistamatta, mitä se oikeastaan sisältikään. Luin sen kirjakaupan ulkopuolella yhdeltä istumalta.  Kirjan tullessa loppuun itkin. Kirja kertoi pojasta, joka eli ilman sisaruksia ja leikkikavereita ja oli kovin yksinäinen. Kirjan lopussa perheeseen poika monien vaiheiden ja pettymyksien jälkeen sai yllättävällä tavalla pikkusiskon. Kirja päättyy sanoihin:

Shui Siin kasvoi suuremmaksi ja suuremmaksi, ja pian Ah-Fu sai liekkiä hänen kanssaan. Voi, miten hauskaa heillä olikaan yhdessä! Ah-Fulla ei enää koskaan ollut ikävää.

Joulumatkalla

On jouluihmisiä, neutraalisti jouluun suhtautuvia ihmisiä ja jouluninhoajia. Minä olen yksi noista jälkimmäisistä…

Vuosikymmen sitten haaveilin ja toivoin kaikenlaista joulunvietolta. Jossain vaiheessa lakkasin muuttamasta sitä, mikä ei suostu muuttumaan ja muutin omia ajatuksiani. Niinpä olen jo vuosien ajan olen ottanut jouluun jo alkumetreillä pessimistisen asenteen. Kun ei mitään toivo, ei niin pahasti petykään.

Kun ei kuvittele mielessään puhtaanvalkeaa piparintuoksuista kotia, eivät ruoanroiskeet keittiön seinissä haittaa. Kun ei unelmoi lahjakortista luksuskauneushoitoon, eivät paketista uskollisesti ilmestyvät Anttilan pörrösukat niin ärsytä. Ei myöskään kannata odottaa elokuvien ja lehtikuvien hienosti järjestettyjä sukulaisjouluja, koska ”saunaan ja sitten punaposkisina uudessa yöpuvussa syömään” -jouluaattoilta on lähempänä totuutta.

Kummallista oman sukuni joulunvietossa on myös se, että jokainen perheyksikkö haluaa toteuttaa jouluaan omassa torpassaan, mahdollisimman pienessä kokoonpanossa. Lapsena säälin isoäitäni, joka halusi viettää joulunsa yksin omassa mökissään. Mummu on jo kuollut, mutta yksinään jököttämisen perinne jäi elämään sukumme seuraaville vanhoille.  Vaikka siskoni asuvat perheineen pienen ajomatkan päässä äidistäni, he viettävät juhlansa omien lastensa kanssa, eikä äitini halua heille ”tuppautua”.

Meidän pieni ydinperheemme on ehtinyt jo kokeilla kaikkia keksimiämme joulunviettomuotoja. On jouluja Miehen vanhempien luona, jouluja äitini luona,  jouluja meillä kotona kaikkien elossaolevien vanhenpien kanssa. Ja jouluja matkoilla. Aina vaan jokin tuntuu jäävän puuttumaan. Tuntuu kuin en löytäisi kaipaamaani joulua, eikä sekään tunnu löytävän minua.

Tänä vuonna menimme äitini luokse. Keittöroiskeita, pörrösukkia ja yöpaitoja en tässä vaiheessa enää surrut, ennemminkin sitä, että sairauden varjostamasta joulusta voisi tulla turhan raskas. Onneksi pieni Pöpöläinen piti huolta siitä, että emme päässeet surkuttelemaan toisiamme. Pöpöläinen toi leikkauksesta toipuvalle äidille iloa touhukkaiden leikkiensä muodossa. Siinä tikit napsuivat, kun Pöpöläinen komensi mummuaan ryömimään pöydän alle leikkimään. Siskojenkin luokse oli aikaisempaa helpompi kyläillä, kun sai katsella nauravaista lasta, joka leikki yhtenä keränä kissojen ja koirien kanssa. Vähäpuheista tätiäkin päätin mennä ensimmäistä kertaa kahteenkymmeneen vuoteen tervehtimään, ja puhumaan opettelevan pikkupojan omatekemät sanat ja filosofisilta kuulostavat väläykset naurattivat meitä moneen otteeseen.

Kyllä oli pienellä pojalla paljon lahjoja meille kaikille.