Archive for the ‘pelkoja’ Category

Itsehillintää

Tänään on taas En Huuda Esikoiselle, En Sitten Millään -päivä.
Tähän mennessä erittäin menestyksekäs. Olen hillinnyt itseni aivan täydellisesti.

Sitä on tosin auttanut se, että esikoinen on ollut puoli kymmenestä lähtien hoitotädillään, jossa käy näin tiistaisin.

Mutta tuossa puoli viiden jälkeen joudun taas todelliseen testiin.

– – –

Esikoinen osaa temputtaa tosi hyvin.
Näin se menee.

1) Kun kiellän, jatkaa vaan. Yltyy. Tekee uudelleen ja uudelleen.
2) Kun kiellän toistamiseen, nauraa.
3) Kun tulen ja nappaan pois pahan teosta ja huudan, hekottelee.
4) Kun laitan jäähylle, vakavoituu hieman ja lupaa totella.

Sitten jatketaan.

Ja palataan kohtaan yksi. Mulla ihan oikeasti napsahtaa päässä: SUUTUN. LOUKKAANNUN. Ja sitten huudan jo ennenkuin edes kuulen ääneni. Kamalinta on, että teen sitä, vaikka SE EI AUTA MITÄÄN. Lapsi nauraa vain, hämmentyneenä.

Mä en haluaisi huutaa. Mulle on lapsena huudettu ja tiedän, että se on lapsesta kamalaa.

(Tosin kyllä se muhun tepsikin.)

Pitäisi olla enemmän keinoja käytössä. Omaa avuttomuuttahan tämä on.

Pitäisi olla rakentava: motivoida, palkita, leikin varjolla houkutella lasta tekemään sitä mitä pitäisi tehdä ja unohtamaan se, mitä ei pitäisi tehdä.

Mutta mutta – pitääkö normaalista elämästä palkita? Eikö sitä pitäisi osata elää ihan noin ilman suitsutusta? Eihän meitä aikuisiakaan palkita siitä, että jätämme tekemättä pahaa.

Mainokset

Tuhmauhma

Kolmivuotias on uhmassa.

Voi perhana, se repi eilen mun  kasvattamista kesäkukista kaksi isoa ruukullista ihan rangoiksi.

Ensin, ehkä viikko sitten, lähti pari lehteä. Kovasti Miehen kanssa ihmeteltiin, että mikähän pupu niitä on käynyt syömässä. Sitten lähti taas muutama oksa. Sitten jo epäiltiin Kolmivuotiasta. Sitten lähti taas, jolloin alettiin jo kieltää ja torua. Syyllinen kiisti, välillä myönsi ”ottaneensa vahingossa”. Varoiteltiin, että jos vielä kukkia katkeaa, uusi polkupyörä otetaan jäähylle. Toinen vakuutti ymmärtävänsä ja varoittavansa muitakin meillä leikkimässä käyviä lapsia.

Eilen tulimme puistosta kotiin. Kolmivuotias raivostui, kun ilmeni että olin jättänyt hänen keräämänsä (äidin silmään niin tuikitavalliset) sepelikivet puistoon. Aikani raivoamista soviteltuani ja sen aina vain jatkuessa latelin ultimatumin: jos vielä raivoat mokomasta, olet sisällä loppupäivän. Jos pystyt nyt unohtamaan kivet, saat mennä ulos leikkimään.

Ja da-daa, varttituntia myöhemmin  koko ruukullinen ja toinenkin ruukku kukkia oli rankoina.

Kolmivuotias on ihan aavemaisen rauhallinen. Kun sille puhutaan asiasta, se vaan myöntelee ”joo, joo”, puhutaan, puhutaan”. Kun sille sanoo, että sen pitää pyytää anteeksi, se pyytää anteeksi. Kun kannoin uudenkarhean polkupyörän varastoon, lapsi ei edes katsonut sen perään. Tyypissä ei ole havaittavissa mitään katumusta, mitään tunnemyrskyä, mitään kuohuntaa.  Aivan kuin se olisi ajatellut, että mitä tuosta, pieni hinta moisesta hauskasta.

Mies ihmettelee koko illan, voiko se tosiaan olla lapsemme tekosia…entäs jos joku eläin??

Kyllä se tasan tarkkaan on. Ei mikään eläin katko saman kukan varsia parin päivän välein ja jätä niitä ja lehtiä sitten syömättä. Onko sun niin vaikeaa hyväksyä että meidän ihana lapsi  osaa tahallaan rikkoa ja valehtelee vielä siitä, kysyn häneltä.

Lapselle puhutaan, että tämän on loputtava tähän. Jos vielä löytyy katkenneita kukkia, niin…. ”Mitä sitten mulle tapahtuu? Otatteko te kaikki mun tavarat pois?”, hän kysyy. Selitetään, että rangaistusasteikko kovenee. Seuraavaksi et pääse yksin ulos. Sitten kaverit eivät saa tulla sinulle kylään. Lapsi jatkaa patjalla pomppimista ja laulamista.

Mä oon ihan hajalla.

Sama niille kukille. Ikävämpää on se, että en saa lapseeni rehellistä yhteyttä. En myöskään ymmärrä, mitä minun pitäisi nyt tehdä.

Minä suojelen sinua kaikelta

… mitä ikinä keksitkin pelätä, kuten …

Kärpäsiltä: Äiti. Täällä pörrää joku! Äiti, tule ajamaan se pois!

Ja sen lisäksi koko joukolta asioita, joista et vielä tiedä mitään:

Väkivallalta. Luemme yhdessä iltalukemiseksi Melukylän lapsia. Siinä yksi luku päättyy sitten, että tytöt lähtevät ajamaan kepposen tehneitä poikia takaa ja uhkaavat antaa pojille selkään, kunhan vain saavan nämä käsiinsä. Pöpöläinen kysyy ihmeissään: Mitä ne aikovat antaa pojille?

Selitän: Kun on oikein oikein vihainen, eikä enää tiedä mitä tekisi, niin silloin voi tulla sellainen olo että … ja jään takeltelemaan sanoissani.

Pyytää anteeksi?, ehdottaa Pöpöläinen. No, oikeastaan tyttöjen teki mieli lyödä poikia, tarkennan. Kerron kuitenkin, että se olisi väärin, sillä ei toisia saa lyödä, vaikka olisikin vihainen.

Tuli vain mieleen, miten ikinä voin lukea lapselleni Eemeliä. Sehän on täyttää kotiväkivaltaa koko kirja. Isältä pojalle, veljeltä siskolle.

Kiusaamiselta. Terassikauden taas alettua naapurin lasten kanssa tulee leikittyä päivittäin. Meillä on kulmakunnan mukavin leikkipiha, ja vielä leikkimökkikin. Pihallamme onkin harva se päivä kolmesta neljään naapurin lasta leikkimässä.

Se yksi Monni osaa kuitenkin kiusata. Tai siltä se ainakin näyttää silloin kun leikit koostuvat vankilaan telkeämisestä, piiloon juoksemisesta, leikkimökin oven kiinni pitämisestä, hiekan päälle kaatamisesta ja lelujen riistämisestä.

Kiukuttaa ja harmittaa,  kun näkee Pöpöläisen juoksevan muiden perässä huutaen: Minä haluan leikkiä teidän kanssanne, ja Monnin juoksevan muita lapsia komentaen: Pöpöläinen on poliisi, kaikki piiloon!

Puutun tilanteeseen, vaikka muut vanhemmat eivät puuttuisi. Mutta alkaa ottaa aivoon, että joka leikkikerralla saan olla sydän kurkussa ja natseilla yksinäni. Mitä oikein voisin tehdä?

Kuoleman surulta. Tähän saakka en ole osannut puhua Pöpöläiselle kuolemasta. Välittömään perhepiiriin kuuluvia läheisiä ei ole onneksi kuollut vielä Pöpöläisen elinaikana. Edes kuolleesta isästäni en ole osannut Pöpöläiselle puhua, eikä Pöpöläinen ole koskaan edes kysynyt, missä isäni on tai missä toinen ukki on.

Viime viikolla läheisin naapurimme, jokapäiväisissä tekemisissä kanssamme ollut vanha pappa kuoli. Vaikka me aikuiset suremme, Pöpöläinen ei osaa häntä surra. Olemme kuitenkin puhuneet moneen otteeseen siitä, että pappa tuli sairaaksi, joutui sairaalaan ja kuoli. Ja että pappa ei tule enää takaisin. Mihin pappa sitten menee, kysyi Pöpöläinen. Ne osat ihmisestä, jotka kuolevat, laitetaan arkkuun ja haudataan maan alle. Ja ne osat, jotka eivät kuole, kuten ajatukset, ne menevät taivaaseen, selitin.

Huh, tästä teemasta taitaa vielä riittää puhuttavaa toisellekin kerralle.

Synnytyssuunnitelmia

Laskettuun aikaan on enää 9 päivää, ja koska Pöpöläinen otti ja syntyi viikkoa etukäteen, toivon ja oletan Hillonkin tulevan purkistaan ulos ennemmin etu- kuin jälkikäteen.

Muutamana yönä on juiminut sen verran makeasti jalkoja, selkää ja vatsaa, että oletan laskeutumisen ja avautumisenkin olevan jo käynnissä. Tosin päivänvalossa oireet katoavat, joten voihan se olla, että kaikki on vain vanhan kuoppaisen patjan syytä…

Toissayönä varoin herättämästä Miestä, jotta hän ei ryhtyisi turhaan jännittämään, miten tilanne etenee. Jossakin vaiheessa totesin hänen kuitenkin kuuntelevan ähinääni ja kerroin, että supistaa. ”Ole hiljaa, mun pitää saada nukkua,” ärisi uninen ääni.  Joopa joo, pitäiskö lähteä salaa taksilla Kätilöopistolle ja soitella sitten kahdeksan aikaan, että heräähän nyt töihin ja koukkaa matkalla tänne katsomaan vauvaa…

Viime yönä juimi taas astetta kovemmin, enkä  nyt antanut siipan enää nukkua. Tilasin hierontapalveluita ja jyväpussien kuumennusta.  Mutta niin vain särky kuitenkin lakkasi ja uni tuli vielä meille molemmille.

Ja nyt, nyt ei taas tunnu missään.

Viime kerran synnytysmuistot ovat pyörineet päässä joitakin viikkoja. Päällimmäisenä mieleen jäi uskomaton kipu, kyyttömyys toimia millään tavalla ja hyvin vähäiset voimat puhua tai ilmaista omia tunteita tai tiloja. Epiduraalin saanti lykkääntyi ja lykkääntyi, koska avautumisvaiheen kätilö pelkäsi synnytyksen hidastuvan ja puhui ”lapsen edusta, jota täytyy ajatella ensin”.

Tuota mantraa ”lapsen edusta” olen kyllä ihmetellyt tämän kolme vuotta. Millaista etua saatiin siitä, että äiti oksenteli, ei voinut liikkua, oli välillä tajuttomana kipushokissa ja lopulta liian väsynyt ponnistamaan, jolloin Pöpöläisen sydänäänet romahtivat? Nopealla imukuppiulosautolla lapsi saatiin kuitenkin vahingoittumattomana ulos. Tosin velttona, sinisenä ja vain viiden pisteen vauvana.

Synnytystä seuraavana päivänä kätilö vain toisteli,  että ei uutena ihmisenä osannut ihan tehdä kaikkia päätöksiä itse vaan joutui hyväksyttämään niitä muilla kätilöillä, mutta että kaikki tehtiin lapsen parhaaksi. Mieleeni jäi erityisesti se, että kätilö sanoi, että hän ei tajunnut minun olevan kipeä, kun en edes itkenyt….

Jos on vaikea hengittää, puhua ja pysyä tajuissaan, itkeminen olisikin aika paljon vaadittu.

Synnytyssuunnittelukeskustelussa  kaadoin kaikki kysymykseni kätilöharjoittelijaparan niskaan, joka suositteli session päätteeksi käyntiä synnytyspelkokeskustelussa. Siellä kerroin taas jälleen kaiken, ja minua kehotettiin tapaamaan synnytyksessäni mukana olleita kätilöitä.  Pala nousi kurkkuun. Sitä avautumisvaiheen kätilöä en kerta kaikkiaan haluaisi tavata enää ja joutua jälleen juupas-eipäs -keskusteluun siitä, mitä oli tapahtunut ja millä tarkoituksilla. Mahdollinen väittely ”tein kaikki niin hyvin kuin vain sillä hetkellä osasin” -kantaa edustaneen kätiön kanssa ei todellakaan helpottaisi pelkojani. Sovimme kuitenkin tapaamisen ponnistusvaihetta hoitaneen kätilön kanssa.

Tällä viikolla olin sitten tapaamassa tätä ponnistusvaiheessa mukana ollutta kätilöä. Keskustelustamme jäi hyvä ja rauhallinen mieli. Sain kuulla sen, mitä koko ajan olin toivonutkin: että kaikki ei edellisessä synnytyksessä mennyt niin kuin olisi ollut tarkoitus,  ja että näin ei tarvitse tapahtua toista kertaa. Avautumisvaihetta hoitanut kätilö oli ammatissaan tuore ja vasta perehtymässä. Pidempään talossa työskennelleen kätilön ei tarvitsisi hyväksyttää päätöstä kivunlievityksestä muilla kätilöillä ja synnytyslääkärillä, vaan voi päättää asiasta itse äidin voinnin perusteella. Ja että minun tapauksessani, avautumissenteillä, supistusten tiheydestä  ja kivun voimakkuudesta johtuen,  olisi ollut aivan mahdollista antaa epiduraali jo useita tunteja aikaisemmin siinä vaiheessa, kun aloin ensi kertaa pyytämään ilman, että olisi tarvinnut pelätä supistuksien vähemistä.

Ja että synnytyksessä tulleet ongelmat kuten pidentynyt synnytys, sydänäänien romahtaminen ja imukuppiulosauttoon päättyminen eivät johtuneet epiduraalin käytöstä vaan siitä, että se annettiin liian myöhään. Olimme Pöpläisen kanssa kivuliaasta urakastamme johtuen yksinkertaisesti lopussa. Paitsi kivunlievitystä, epiduraali tuo joillekin synnytykseen myös vauhtia. Näinhän kävi itse asiassa minullekin: kun kroppa rentoutui edes hieman, alkoi  vihdoin tapahtua.  Kun  puudutusta annettaessa kohdunsuun oli vain 3,5 senttiä auki, puolitoista tuntia myöhemmin se oli jo 8 senttiä auki ja kaksi tuntia puudutuksesta pääsimme jo ponnistamaan.

Ja että nyt, kun kansiossani on nyt keskustelujen perusteella täytetyt synnytyspelkokaavakkeet ja synnytyssuunnitelmat, kaikkien kätilöiden pitäisi kunnioittaa toivettani riittävän ajoissa annettavasta kivunlievityksestä. Riittävän ajoissa annetun kivunlievityksen sekä sen tekijän, että että olen synnyttämässä toista kertaa, pitäisi johtaa siihen, että tämä synnytys olisi ensimmäistä lyhyempi ja helpompi.

Tähän haluan nyt uskoa. Että kaiken ei tarvitse mennä uudelleen samalla tavalla tai jopa pahemmin. Että kumpikaan meistä, lapsi ja minä, ei olisi vaarassa vahingoittua sen takia, että olen niin uupunut.  Että en ole menossa taistelemaan samaa taistelua  uudelleen, vaan tällä kertaa kaikki voisi mennä vähemmän kaoottisesti.  Että voisin olla itsekin synnytyksessä läsnä. Että vaikka pystyisin puhumaan, liikkumaan ja olemaan tajuissani.

Siinäpä synnytyssuunnitelmaa kerrakseen.

Paniikki ja parannusta

Raskausviikkoja on koossa jo 30, laskettuun aikaan 70 päivää, äitiysloman alkuun kuukausi.

Ou mai gaaaaaad.

Tällä viikolla iski veret seisauttava paniikkireaktio. Tähän saakka kaikki on ollut jossain kaukana edessäpäin, turvallisen etäällä. Nyt tajusin, että kaikki tapahtuu jo niin kohta. Nyt ahistaa kaikki.

Maha kasvaa. Kolottaa, lihaksia repii. Pissattaa koko ajan.  Tämä on se vaihe, kun kaunis hehkeä hedelmällinen nainen muuttuu  tuvonneeksi möhkäleeksi. Peilistä kurkistaa alkoholisoituneen tenaleidin näköinen nainen.

Miten jaksan äitiysloman lopun kotona vilkkaan kolmivuotiaan kanssa,  kun vireystila ja kolotukset sallivat kävellä juuri ja  juuri vain lähimmän tien varteen?

Synnytys….miten kauheaa se voi toisella kertaa olla? Selviääkö siitä vauva hengissä, entä itse? Viime kerrasta jäi sellainen olo, että lopputulema olisi voinut olla mitä vain. Ja jos jäämme molemmat henkiin, pystynkö koskaan enää istumaan, kävelemään?

Miten kummassa klaaraan kotona, kun huomiota kilvan kisaavat tissillä ainaisesti viihtyvä imeväinen, joka nukkuu viidentoista minuutin torkkuja ja jota pitää nukuttaa viisi kertaa päivässä sekä energinen kolmivuotias, joka vetää päivässä 30 kertaa raivareita, mm. siitä että keittiön tuolia on siirretty ilman hänen lupaansa?

Miten kummassa jaksan näitä kotiympyröitä, kun nyt viikonloppunakin tuntuu tulevan mitta täyteen?

Pöpöläinenkin itki viime yönä unissaan: Äiti, ota vauva pois.

Missä on paniikkijarrutusnappula, haluan painaa sitä.

Muoks. Otsikon lupaama parannus ei tullutkaan vielä tässä osassa.

Kotikolossa

Lentokentällä oli vastassa väsynyt isompi mies ja epäuskoinen pikkumies. Kun pääsimme halailemaan, meiltä kaikilta pääsi iso yhteinen itku. Olimme helpottuneita siitä, että koettelemus oli ohi.

Autossa matkalla kotiin Pöpöläinen mökötti: yritti katsella coolina ikkunasta ulos, eikä vastannut jutteluuni. Välillä huomasin, kuinka lapsi katseli minua salaa: On se totta, äiti on täällä taas. Kotona Pöpöläinen kiipesi syliini ja pysytteli siinä koko illan kuin pieni koalakarhu. Äiti on tässä! Jos pidän äidistä kiinni, niin se ei enää häviä.

Viikot matkalla menivät hitaasti ja raskaasti. Pysyin hajuilla kotiperän tapahtumista silloin tällöin vaihdettujen tekstiviestien avulla. Ensimmäisellä viikolla Pöpöläinen ei ollut poissaoloani juuri huomannutkaan. Toisella ja kolmannella viikolla mies oli saanut kymmeniä kertoja päivässä kuulla, kuinka ”äiti ei ole, äiti tulee.”. Jokainen minusta muistuttanut esinekin oli muistettu nimetä: äitin. Mummilassa kuultiin: ”äiti ei oo, mummi on.”

Onneksi lapsella kuitenkin pysyi koko matkani ajan luottamus siihen, että äiti todellakin tulee, eikä ole lähtenyt lopullisesti. Ikävää oli hoidettu peukalon imemisellä ja pitkiä sylituokioita istumalla. Ennen matkaani jo aika hyvälle mallille ehtineet pottahommat kärsivät reissustani selvää takapakkia: potta pysyi puhtaana koko matkani ajan. Luottamus elämään ja äitiin ovat kuitenkin palautumassa: alkuviikosta lapsi vielä parahti itkuun, kun vedin takkia eteisessä ylle. Eilen kävin ensimmäistä päivää töissä, eikä päivän poissaoloni teettänyt Pöpöläiselle kauhukohtauksia. Tänä aamuna pottaankin saatiin ensimmäinen saalis.

Lentokentällä miehiäni halatessani luulin, että koettelemuksemme olisi ohi ja nyt alkaisi rauhallinen laskeutuminen jouluun. Kotiinpaluu ei kuitenkaan ollut iloinen. Juuri ennen matkalle lähtöäni olin nimittäin saanut kuulla äitini käyneen lääkärillä sekalaisten oireidensa vuoksi. Matkalla sain siskoltani tekstiviestin, jossa kaiken muun arkisen lisäksi luki: äidin koepalavastaukset eivät ole vielä tulleet. Ajaessamme lentokentältä kotiin kyselin mieheltäni, tietääkö hän tästä enempää. Katseemme kohtasivat taustapeilissä, kun kuulin: kyllä sillä on se syöpä, munasarjoissa.

Tuon illan aikana putosin kylmään, mustaan veteen. Ei voi olla totta. Taas.

Isäni kuoli vajaat kymmenen vuotta sitten melanoomaan. Ja taas olisi edessä sama paska: hoidot, leikkaukset, selittämättämättömät kivut, toivon ja epätoivon vuoristorata kunnes lopulta tauti kuitenkin voittaa. Eikö ihminen saa pitää edes toista vanhemmistaan yli neljäkymppiseksi? Mutta ei, eipä tuo tauti lupaa kysele. Eikä elämässä jo aikaisemmin itkettyjen itkujen määrä suojele tulevilta itkuilta.

Munasarjasyövästä kertoviin esitteisiin ja artikkeleihin tutustuminen vei viimeisetkin toivon rippeet: se on yksi kaikkein tappavimmista syövistä. Näyttää siltä, ettei siitä oikeastaan parane – se voidaan saada hetkeksi hallintaan, mutta lopulta se tulee aina jatkamaan kasvuaan tai uusimaan.

Onneksi, onneksi tätä uutista ei kerrottu minulle tuonne matkan päälle. Järkytys on ollut suuri. Paljon pitää ajatustyötä tehdä, että löydän voimat edessä olevaan. Sitä ennen keräilen niitä täällä  kotikolossa rakkaitteni kanssa.

Pitkiä päiviä

… on edessä sekä koti- että ulkorintamalla. Olen ensimmäistä kertaa sitten työhönpaluuni lähdössä työmatkalle, vieläpä heti kerralla kolmeksi viikoksi.

Joskus kesällä, kun matkasta piti päättää ja lähtöön oli vielä kuukausitolkulla, tällainen matka tuntui vielä ihan mahdolliselle. Nyt, kun lähtöön on kaksi vuorokautta, haluaisin peruuttaa typerän suunnitelmani heti.

Tunnen hirvittävää syyllisyyttä lähdöstäni. Miten Pöpöläinen pärjää, kun tajuaa parin yön jälkeen, ettei äiti ole vieläkään tullut? Miten Mies jaksaa pitkät päivät ja pimeät raskaat illat lapsen kanssa? Tämä tulee olemaan meille kaikille kamala ravistus irti vauva-ajan symbioosista. Seuraavat kolme viikkoa merkitsevät paitsi ensimmäistä poissaoloani Pöpöläisen luota, myös imetyksen loppumista. Koska Miehellä tulee olemaan matkani aikana myös omia menojaan, Pöpöläinen joutuu ajoittain uusien lastenhoitajien hoiviin. Edessä on  myös ensimmäinen mummolaviikonloppu pelkästään isovanhempien hoidossa.

Joka ilta Pöpöläistä nukuttaessani itken pienet itkut: taas on yksi päivä yhteistä aikaa vähemmän. En tiedä, miten kestän katsoa hänen nukahtamistaan tulevana sunnuntai-iltana: pieni väsynyt poika antaa unen tulla luottaen siihen, että hän voi herätä aamulla turvalliseen ja iloiseen päivään. Mutta maanantaiaamuna äiti ei olekaan kotona –  eikä tule pitkään aikaan.  Päivät varmaan sujuvat omalla painollaan, mutta mitä tapahtuu yöllä, kun Pöpöläinen tapansa mukaan herää huutaen äitiä, ja haluaa päästä kainalooni, mutta en olekaan siellä.  Mitenkähän kauan menee, ennen kuin Pöpöläinen lakkaa odottamasta minua takaisin?

Saapa nähdä, ketkä kaikki tästä traumatisoituvat. Tai jäävät yleensä henkiin.

Kun tulen takaisin, adventtikalenterin ensimmäinen luukku on jo aukaistu.