Archive for the ‘kysymyksiä’ Category

Passiivista vastarintaa

Kolmivuotiaan kanssa saa elää täyttä tunne-elämää laidasta laitaan.

Kiihkeyttä:

  • Pusuja, haleja: Sinä olet kiva äiti.
  • Reippautta: Äiti istu sinä siinä, minä haen sinulle Reinot.
  • Tulisuutta: Äiti minä en saa tätä tänne! Äiti tämä ei mene tänne!!!!! Byääääääääää!

Ja sitten passiivista vastarintaa:

  • Päättäväisyyttä: Ei, en syö. Pahaa. Tuo ruoka on pahaa.
  • Viileyttä: Ei, en haluu. En haluu. Tee sinä.

Ja kuten arvaattekin, nämä kaksi viimeisintä saavat äidin veren kiertämään tavallista nopeammin.

Meillä skabataan eniten nukkumisesta, syömisestä ja ulkoilusta. Mikään näistä ei ole melkein kolmivuotiaan mieleen.  Ja näistä kolmestahan riittää keskimäärin seitsemän matsia joka päivälle. Neljä kertaa syödään (aamupala, lounas, päivällinen, iltapala). Kaksi kertaa mennään nukkumaan (päivällä ja illalla) ja kerran ulkoillaan. Niin, jos äiti päättää.

Viime päivinä olen kovasti miettinyt, miten toimia oikein noissa kerta toisensa jälkeen uusiutuvissa kisailutilanteissa. Miten pysyä rauhalisena, kun melkein kolmivuotias  kieltäytyy kaikesta, päättäväisesti, suorastaan kylmäverisesti, rangaistuksistakin huolimatta.  En haluu. Tee sinä. Syö sinä.

Vaikka uhkaisin rangaistuksella – mitä välii?

Vaikka selittäisin – kuuroille korville. Tuntuu kuin kotimme ilmatilassa eivät ääniaallot kulkisi lainkaan. Millään puhutulla ei ole mitään vaikutusta. Meillä asuu melkein kolmevuotias teini-ikäinen flegmaatikko.

Yritän lukea alan opuksia, mutta en löydä meidän perhettämme niistä. Uhmaikä käsitetään kerta toisensa jälkeen äänekkään, melskaavan kiukun haltuunotoksi. Eikö kukaan muu tunnista tätä ongelmaa?

Miten motivoida lasta toimimaan vanhempien kanssa samansuuntaisesti  ilman jatkuvia kiristyksiä, uhkailuja ja rangaistuksien toteenpanoa?

Miten toimia niin, etten jyräisi  vahvemman oikeudella ja konsteilla lapsen omaa tahtoa ja mielipiteitä täysin? Ovathan ne hyviä asioita, joille on elämässä paljon käyttöä. Olisi kamalaa kasvattaa omasta lapsestaan ”näkymätön”. Mutta jos skaba on päällä, miten olla reilu ja oikeudenmukainen niin, että  lapselle tulee sellainen olo että häntä kuunnellaan, mutta hän ei saanut tahtoaan temppuilullaan läpi?

Miten teillä tehdään?


Mainokset

Talvi-iltain tarinoita

Useampi ihminen ihastelee, miten ihana talvi onkaan nyt menossa. FB-kaveri on ollut tänään ulkona lapsensa kanssa neljä tuntia. Hna kertoo  samoin blogissaan, miten ulkoilee lastensa kanssa kolmisen, nelisen tuntia päivässä.

Vaan ei meillä. Lapsi katsoo ikkunasta ulos ja huokaa: Sais kesä tulla jo.

Meistä vanhemmista kumpikaan ei rakasta talvea. Ei edes tätä ”satumaista”, ”ihanaa” talvea.

Nähtävästi olemme tartuttaneet taudin myös lapseen, joka ei  viihdy ulkona yhtään enempää kuin on pakko. Varttitunnin, ehkä puoli. Stigassa istuen.

Antakaa vinkkejä, miten saada kolmivuotias innostumaan ulkoilusta. Mitä siellä ulkona voi oikeasti tehdä? Mitkä ovat teidän perheenne mainioimmat lumileikit?

Höpöjuttuja

Eilen illalla, kun vein Pöpöläistä nukkumaan, peiton alta kuului:

– Miten sinä äiti söit ne vauvan kengät?

-?????

– Kun sillä ei ollut niitä vaatteita ja sinä söit ne ja vauva puki ne masussa päälleen?

– ???????????

Kävi ilmi, että Mies oli hieman kertonut muunnettua totuutta kohdunsisäisestä elämästä…

Piikkiä

…. ja sikainfluenssapiikki tuli sittenkin otettua tänä aamuna. Kun kuulin että työkaveri on menossa viikonlopuksi Pohjois-Suomen sikainfluenssasta kuuluisille alueille käymään, tuli kiire jonon jatkoksi neuvolaan.

Anoppi ehtikin tällä viikolla ja kahteen otteeseen kysellä, että joko olen piikin saanut (eilen oli vasta eka päivä, kun niitä annettiin).

Hieman vain ajatteluttaa se, että tätä(kään) rokotetta ei tietenkään ole testattu raskaana olevilla (no, kuka siihen testiin ilmoittautuisi?).

Entäs jos, jos kyse onkin jostakin meidän sukupolven talidomidi-tapauksesta…. Että muutaman kuukauden päästä, kun niitä sikainfluenssarokotettujen äitien vauvoja alkaa syntyä, huomataan yhtä sun toista kummallista….Tai vasta vuosien päästä todetaan, että näille lapsille on kehittynyt jokin yhteinen syndrooma…

 

 

Vapaita pohdintoja

Nyt tarvitaan Milla Magian kristallipalloa, Pelle Pelottoman tulevaisuuden kurkistuskonetta tai jotakin muuta asiankuuluvaa vimpainta. Huomenna pitäisi osata esimiehelle kertoa, miten pitkäksi aikaa haluan jäädä kotiin lapsia hoitamaan.

Pöpöläistä odottaessani en osannut kuvitella jaksavani kotiarkea siinäkään mittakaavassa, kuin lopulta jaksoin. Olin vain vähää aikaisemmin aloittanut kiinnostavassa uudessa työpaikassa, josta lupailtiin vakituista työsopimusta tietyn ajan sisällä. Minulle oli tärkeää kiinnittää itseni työpaikallani. Samaan aikaan Miehelle oli tärkeää päästä hengähtämään 11 vuoden työputkesta. Meille sopi hyvin, että minä palasin töihin ja mies jäi lasta hoitamaan kotiin.

Mutta nyt ollaan toisissa kuopissa. Minulla on vakituinen työsopimus,  jonka suomin turvin voin jäädä kotiin pidemmäksikin aikaa. Pöpöläisen kanssa opin, miten pitkän tuntuinen mutta kalenterista katsoen lyhyt voi lapsen ensimmäinen vuosi olla.

Eihän minun periaatteessa tarvitsisi tässä vaiheessa ilmoittaa kuin jääväni äitiys- ja vanhempainvapaalle ja ilmoittaa hoitovapaasta sitten kuukautta-paria ennen, kuin työhön pitäisi palata. Toisaalta, koska itselläni on takana tusina pätkätyösuhdetta, ajattelen, että sijaista kohtaan olisi reilua osata sanoa jo nyt, minkä verran suunnilleen aion kotona olla. Saattaisihan myös olla, että tehtävääni saataisiin rekrytoitua  kerralla joku kokeneenpi, kun olisi tarjota pidempää määräaikaisuutta.

Mutta kun … pohdintaa vaikeuttavat noin tusina erilaista z-faktoria…

  • Millaiseksi arki kahden pienen kanssa sitten muodostuu?
  • Miten tulee pärjänneeksi kahden pienen lapsen kanssa? Miten hanskata kaksi kiehuvaa kattilaa yhtä aikaa?
  • Miten jaksaa oman kodin kuvioita? En todellakaan ole edelleenkään pullantuoksuinen äiti, jolle riittävät oman kodin ruutuverhot arjen piristykseksi…
  • Saattaapi hyvinkin olla, että tämä toinen lapsi tulee olemaan meille myös viimeinen, ja sitten kun sinne työelämään palaa, siellä saa seuraavat 30 vuotta hyvinkin viettää. Että ehtiihän siellä sitten polkata.
  • Kestääkö talous? Asuntolainaa ei kai voi jättää iankaikkisesti lyhentämättä?
  • Mies on opintovapaalla, eikä ole selvää, mistä työpaikka opintojen päättymisen jälkeen löytyy. Hänellä onneksi on kyllä ammatti, jolle varmasti löytyy kysyntää vaikka ajat menisivät miten tiukoiksi tahansa. Mutta eri asia on, löytyykö mielekkäitä työtehtäviä…
  • Löytyisikö itselle mielekkäitä, kotielämän ohessa suoritettavia työtehtäviä, joista voisi vähän ansaita lisätienestiä kotihoidontuen päälle? (Enkä nyt tarkoita vaate- tai astiamyyntiä tai webbikaupan pitämistä….)
  • Hoitovapaata voi pidentää yhden kerran, keskeyttäähän sitä ei saa kuin erityisen painavista syistä. Minun työssäni ei todennäköisesti ole mahdollista palata työpaikalle kesken hoitovapaan, ellei sijainen ole juuri sattunut irtisanoutumaan…
  • Toiveena on, että pienintä ei tarvitsisi viedä hoitoon ennen 2,5 vuoden ikää.
  • Ja voihan olla, että jahka pojat ovat jo vähän isompia, mieskin haluaa jäädä jo uudelleen kotiin lasten kanssa.

Kun nämä kaikki ainekset pannaan koneeseen ja kammesta käännetään, niin mitä ruutuun tulee?

  • Hoitovapaata lokakuuhun 2011 saakka (pieninkin jo 1,5 vuotias). Silloin olisi vielä optio toisesta hoitovapaakaudesta käyttämättä.  Jos vaikka pidentäisi puolella vuodella, maaliskuun 2012 alkuun?  Ja jos sen jälkeen mieskin jäisi vielä puoleksi vuodeksi kotiin? Sitten oltaisiin saatu pienempi 2,5 -vuotiaaksi ja isompi jo 5,5 -vuotiaaksi.

Hurjaa.

Tuntuu kuin puhuisi toisesta maailmanajasta. Siitä, kun ydinvoimasta on jo luovuttu ja maailmanrauha on arkipäivää.

Toisaalta, kun tarkemmin ajattelee – työpaikalla ei varmaan monikaan asia ehdi tuossa ajassa liikahtaa kuin nytkäyksen verran eteenpäin.

Hillittömät bileet

Oltiinpa naapurintytön 3-vee synttäreillä. Kun viisi samanikäistä reikäpäätä pääsee sokerihumalaan, meno on karmeaa.  Lyhyen ajan sisällä tapahtui seuraavaa:

-synttärisankari jäi jumiin leikkimökin yläkertaan, ei päässyt yksin tikasportaita alas eikä saanut leikkimökin ovea sisältä päin auki

– koko synttäriseurue (lapset siis) lukitsivat itsensä leikkimökkiin, eivätkä saaneet leikkimökin ovea sisältä päin auki (miksi hitossa siinä ovessa ei ole kahvaa!)

– pienin vieras tavattiin lukitsemasta itseään työkaluvarastoon. Oli jo vetämässä ovea perässään kiinni mairea hymy kasvoillaan. Sielläpä olisi hetken päästä ollut varmassa tallessa mattoveitsen, ruuvien, naulojen ja monen muun mielenkiintoisen tavaran kanssa.

– pihaportin havaittiin olevan sepposen selällään ja yhden vilkkaimmista lapsista kadoksissa. Säntäilyn, joukkojen liikekannallepanon ja huutelun jälkeen kadonnut löydettiin syömästä raffeleita tarjoilupöydän äärestä. Epäselväksi jäi, oliko kadonnut ollut hetkeäkään kadoksissa vai oliko jo ehtinyt juosta talon ympäri takapihalle.

– kaksi vieraista innostuivat kiskomaan samaa lahjanarua. Narunveto sai myös uuden käänteen, kun toinen vieraista kietoi lahjanarun kaulansa ympärille ja toinen veti siitä täysillä.

– loppujuhlista pari vierasta kaivoi pihan periltä vanhoja listanpätkiä, joilla alettiin hutkia toisia. Ai, silmään sattui, juoksi Pöpöläinen kertomaan. Piilotin listanpätkät.

Ja nämä olivat vain niitä yksityiskohtia, joihin itse ehdin/jouduin puuttumaan.

Vielä loppuillastakin, jo kun olimme olleet hyvän aikaa kotona, Pöpöläisellä oli aivan selvästi vaikeuksia rauhoittua. Iltakylvyssä mukula liukastui kahdesti ammeenpohjalle veden alle, tavalla, josta hän ei olisi yksin päässyt ylös. Säikähdimme molemmat aika tavalla. Nukkumaan mennessä minunkin sydämeni hakkasi vielä tuhatta ja sataa.

Koko päivästä jäi kummallinen olo. Muut vanhemmat olivat lähes rauhallisia, porisivat grilliantimien äärellä ja minä tein kolmen metrin pikajuoksupyrähdyksiä milloin tuohon ja milloin tähän suuntaan.  Katseellani skannasin vaaran paikkoja ja yritin puuttua asioihin heti kun ne kärjistyivät.

Muut varmaan pitivät minua hermoheikkona vanhempana, joka ei luota omaan eikä muiden kakaroihin.

No en tasan luotakaan.

Huomiota

Juuri kun olen saanut itseni aamulla töihinlähtökuntoon ja olen hiippailemassa ulko-ovelle, yläkerrasta kuuluu pienen pojan ääni: ”Äidin syliin!” En raaski kurvata ovesta ulos, vaan jään hellittelemään pienen unilämpöisen pojan kanssa. Istumme sylikkäin pitkään ja hartaasti. Ihanaahan se on. Ja ehtiihän sitä seuraavallakin bussilla.

Viikonloppuaamuisin lapsi vaikuttaa epäilevältä. Tukkaa en saa kammata enkä vaatteita pukea, etten vain vaikuttaisi töihin lähtevältä. Vakuuttelemme Miehen kanssa kilpaa, että tänään äidillä on vapaapäivä, eikä äiti mene minnekään vaan on koko päivän kotona Pöpöläisen ja Isin kanssa. Jossain vaiheessa aamua lapsi sitten uskoo, mitä hänelle on yritetty sanoa, ja vapautuu leikkimään itsekseen.

Muutenkin viime aikoina Pöpöläinen on osoittanut tietynlaista äiti-kapinaa.  Pissakupla otsassa kiemurteleva lapsi ei suostu menemään potalle, jos minä häntä sinne kannan, mutta isin kanssa pissat suhisevat pottaan milloin vain.  (Minun syliini on sen sijaan pissattu melkein päivittäin.)

Mietin, mistä oikein on kyse. Teen pitkiä päivä: lähden kahdeksalta ja tulen puoli kuudelta, mutta olen kaikki illat kotona lapsen kanssa. Viikonloppuisinkin olen melkein aina Pöpöläisen seurassa, nytkään en ole edes kaupassa käynyt.  Omaa kahdenkeskistä aikaa Miehen kanssa meillä on viimeksi ollut … hetkinen… kun jätimme Pöpöläisen lastenvahdin huomaan yhdeksi illaksi kolme kuukautta sitten.

Vanhempiensa huomiota tämä lapsi mielestäni saa, onhan hän ollut koko ikänsä kotihoidossa. Mutta mistä tämä viime aikoina tullut uusi ”ripustautuminen” kertoo? Enkö huomioi häntä täällä kotona ollessani tarpeeksi? Ovatko ajatukseni jossakin muualla, vaikka olisin fyysisesti läsnä?  Milloin olen viimeksi ihan varmasti keskittynyt häneen, enkä vain leikkinyt leikkimistä?

Miten muut vanhemmat pystyvät tarjoamaan lapsilleen riittävästi huomiota, jos molemmat vanhemmat käyvät töissä, perheessä on muitakin lapsia ja vanhemmat haluavat tehdä joskus jotakin ilman lapsiaan?

Vai mistä tässä on kyse? Onko taas menossa jokin uusi Vaihe, josta en tiedä?