Archive for the ‘juhlaa’ Category

Totta, totta se on

Se ei ollut unta!

Juuri kun olin virallisesti lopettanut odottamasta mitään, synnytys lähti sittenkin itsestään käyntiin. Ja eteni vauhdilla; lapsivesien menosta 8 tunnin, supistusten alusta 5 tunnin ja sairaalaan tulosta vain 2 tunnin päästä Hillo oli jo syntynyt.

Supistuskivut olivat jälleen kovat, mutta nyt sain niihin todella hyvää apua: alkuun Tens-laitteesta, jonka olin vuokrannut Aktiivinen Synnytys ry:ltä,  ja pian sairaalaan päästyäni sain spinaalipuudutuksen jonka vaikutus riitti koko ripeästi edenneen synnytyksen ajaksi.

Avautuminen tapahtui nopeammin kuin olisin ikinä uskonut;  ensin 2 senttiä, hetkeä myöhemmin 5 senttiä, välittömästi puudutuksen jälkeen täysin auki. En ollut uskoa kätilöä, joka hänkin oli hieman yllättynyt asioiden etenemisestä.

Sydänääniä jännitettiin tässäkin synnytyksessä. Kaulan ympäri kiertynyt napanuora kiristyi ponnistuksissa ja Hillokin jouduttiin ottamaan ulos imukupilla kuten isoveljensä. Suurempaa sydänäänten romahdusta ei kuitenkaan tapahtunut ja hapetusarvot pysyivät hyvinä. Jäimme kaikki henkiin ja melkein ehjiksikin.

Pysyin koko ajan tajuissani, liikuntakykyisenä ja puhekykyisenäkin.

Tänään kotiin lähtiessämme silmäni osuivat sairaalan aulan karttaan: Sairaalapappi, se ja se kerros. Mieleeni nousi, kuinka aikaisemmilla käyntikerroillani sairaalassa olin aivan varma, että Hillo kuolee synnytyksessä.

Miten ihmeellistä, että tuloksena oli kuitenkin suloinen lapsi, joka vaikuttaa kaikin puolin elinkelpoiselle ja tyytyväiselle. Uskomatonta.

Mainokset

Ehkäpä sittenkin

Ja tiedättekö mitä?

Lapsivesi tulla tupsahti iltakahdeksalta kiikkustuoliin.

Supistukset alkoivat lopulta yhdeltätoista.

Olen NIIIIIIN onnellinen.

Päästäänköhän kohta jo lähtemään Kättärille?

Kevättä sydämessä

Hyvää äitienpäivää, kollegat, kollegoiksi haluavat ja kaikki, joilla on, oli tai tulee olemaan äiti!

Minun kaikki kolme äitienpäivääni ovat olleet tällaisia samanlaisia huikean aurinkoisia kevätpäiviä. En varmaan osaisi koko juhlaa syksyn synkeällä räntäkelillä viettääkään. Auringon  kirkkaus, kevään vihreys, puutarhan kevätloisto, tuulessa liehuva Suomen lippu, kuppi kahvia pihapöydän ääressä, kakkua ja multaiset sormet. Niistä koostuu hyvä äitienpävä.

Sain ihanan itse tehdyn kortin. Teksti kuuluu näin:

Perhekuvasta:

P: Siinä on isi, Pöpöläinen, äiti.

P: Äiti nauraa, äitillä on lasisilmät.

I: Onko äiti nätti?

P: Äiti nätti.

I: Missä äiti on?

P: Töissä

I: Mitä äiti tekee töissä?

P: Leikkii, nukkumassa. Äiti  tulee, bussilla tulee

I: Mitä Pöpöläinen tekee äidin kanssa?

P: Äiti lukee, ulkona leikkimässä

I: Onko äiti rakas?

P: Äiti rakas!

I: Annetaanko äidille kukkia?

P: Ruusu-kukkia

I: Sano Paljon onnea!

P: Paljon onnea äiti.

Kolme opeteltavaa asiaa

Kylläpä se on kasvanut, huudahtaa kummitäti Pöpöläiselle syntymäpäiväjuhlissa.

Niin on, minunkin mielestäni. Miten paljon kaksivuotias osaakaan:  Juosta suoraan ja mutkitellen. Heittää tavaroita. Koota legotorneja. Halata, pussata, silittää, kuunnella ohjeita (joskus). Istua hetken, kun luemme kirjaa.  Ähkiä tovin potalla ja kertoa, kun kakka on tullut. Pestä hampaansa (melkein). Laittaa kengät jalkoihin. Puhua ummet ja lammet.

Mutta paria vanhaa tuttua asiaa meillä opetellaan edelleen:

syömistä  ja nukkumista.

Joskus ihmettelin, miten niiden kanssa voi mennä puoli vuotta tai vuosi. Nyt tiedän, että joissakin perheissä, ei suinkaan kaikkialla, niiden kanssa voi mennä kaksikin vuotta. Pelkään, että joissakin perheissä, ei suinkaan kaikissa, niiden kanssa voi mennä vielä huomattavasti kauemminkin.

Pöpöläinen syö hyvin ehkä kerran päivässä. Kaikki muut ruokailut ovat edelleen houkuttelua, maanittelua ja periksi antamista. Enää emme tuputa ruokaa lusikalla suuhun. Väkisin syöttämiseen meistä ei enää ollut, kun lapsi oppi puhumaan ja alkoi sanoa: Ei haluu. Ei oo nälkä. Enkä. Olemme huomanneet, että jos Pöpöläisellä on todellinen nälkä, ruoka kyllä hupenee suuhun eikä jää lautaselle kiertelmään. Täytyy vain luottaa siihen, että pieni osaa lukea mahamurinansa oikein. Vaikka siihen menisi tunteja, puoli päivää tai kokonainen päivä. Joskushan sen täytyy taas syödä.

Syksyllä otin urakakseni opettaa Pöpöläisen nukahtamaan sänkyynsä itsekseen. Viikkoja meni, eikä asiassa tapahtunut lopullista läpimurtoa. Makuuhuoneessa sai rampata kampittamassa lasta takaisin sänkyyn. Joka ilta kului tunti, ehkä kaksikin muristen, äristen ja ”Nyt nukutaan, pää tyynyyn” -lausetta hokien. Ovia paukuteltiin ja lasta itketettiin.

Joskus joululta lakkasin yrittämästä ja nyt iltarutiinimme ovat tasaantuneet: menemme yhdessä kainalokkain köllöttelemään, laulamme muutaman iltalaulun ja Pöpöläinen pyörii paikallaan hetkisen ja nukahtaa jossakin vaiheessa. Ennen niin kireistä nukuttamissessioista on tullut oikeastaan aika mukavia rauhoittumisen paikkoja. Aikaa unen saaminen vie yhä, mutta emme kuitenkaan enää joudu tappelemaan ja painimaan keskenämme.  Vietän sen pakollisen kolmenvartin session mieluummin mukavasti hyräillen kuin hampaat irvessä toista tyynyyn painaen.

Ja sitten on vielä se yksi asia, jota varmaan opettelen koko loppuelämäni.

Se, ettei minulla ole enää omaa tahtoa, omaa vapautta, omaa aikaa, jota voisin toteuttaa ajattelematta, miten se vaikuttaa lapseeni.

Tämä on ollut ehdottomasti se vaikein asia oppia ja siitä on riittää vielä läksyjä luettavaksi.

Suuria vapauksia elämässäni ja arjessani ei enää ole. Tahtipuikkoa heiluttavat palkkatyö ja työpäivän jälkeen alkava lastenhoitovuoro. Vaikka joskus menisinkin kampaajalle, konserttiin tai elokuviin, todellista vapautta, ihanaa spontaania elämää, jossa vain oma jaksaminen oli rajana,  en tule koskaan enää viettämään. Aina on mielessä, milloin on kiirehdittävä kaupan kautta takaisin kotiin ja laskettava, mihin bussiin on ehdittävä jotta mies pääsee harrastukseensa, lapsenvahti kotiinsa tai lapsi on vielä hereillä, kun tulen kotiin.

Tulevaisuutta, kuten työuraa, asuntoasioita, raha-asioita, matkoja tai muuttoja on mietittävä tarkemmin kuin koskaan ennen ja  meidän kaikkien näkökulmista. Kaikkeahan sitä saa haluta, mutta harvoja haluja kannattaa toteuttaa funtsimatta, mitä se tarkoittaa tämän, tämän ja tämän asian kannalta. Ja kun  tarpeeksi kauan miettii, ei mitää enää uskalla toteuttaakaan.

Lapsen saadessani olen sitonut onneni ja onnellisuuteni yhteen lapseni hyvinvoinnin kanssa. Koskaan en voi enää olla täysin onnellinen, jos tiedän lapseni kärsivän tai ikävöivän. Koskaan enää en voi olla vastuussa vain itsestäni.

Tuntuu kuin äitiys ja keski-ikäisyys olisivat tulleet samalla kellonlyömällä kaksi vuotta sitten.

Joulumatkalla

On jouluihmisiä, neutraalisti jouluun suhtautuvia ihmisiä ja jouluninhoajia. Minä olen yksi noista jälkimmäisistä…

Vuosikymmen sitten haaveilin ja toivoin kaikenlaista joulunvietolta. Jossain vaiheessa lakkasin muuttamasta sitä, mikä ei suostu muuttumaan ja muutin omia ajatuksiani. Niinpä olen jo vuosien ajan olen ottanut jouluun jo alkumetreillä pessimistisen asenteen. Kun ei mitään toivo, ei niin pahasti petykään.

Kun ei kuvittele mielessään puhtaanvalkeaa piparintuoksuista kotia, eivät ruoanroiskeet keittiön seinissä haittaa. Kun ei unelmoi lahjakortista luksuskauneushoitoon, eivät paketista uskollisesti ilmestyvät Anttilan pörrösukat niin ärsytä. Ei myöskään kannata odottaa elokuvien ja lehtikuvien hienosti järjestettyjä sukulaisjouluja, koska ”saunaan ja sitten punaposkisina uudessa yöpuvussa syömään” -jouluaattoilta on lähempänä totuutta.

Kummallista oman sukuni joulunvietossa on myös se, että jokainen perheyksikkö haluaa toteuttaa jouluaan omassa torpassaan, mahdollisimman pienessä kokoonpanossa. Lapsena säälin isoäitäni, joka halusi viettää joulunsa yksin omassa mökissään. Mummu on jo kuollut, mutta yksinään jököttämisen perinne jäi elämään sukumme seuraaville vanhoille.  Vaikka siskoni asuvat perheineen pienen ajomatkan päässä äidistäni, he viettävät juhlansa omien lastensa kanssa, eikä äitini halua heille ”tuppautua”.

Meidän pieni ydinperheemme on ehtinyt jo kokeilla kaikkia keksimiämme joulunviettomuotoja. On jouluja Miehen vanhempien luona, jouluja äitini luona,  jouluja meillä kotona kaikkien elossaolevien vanhenpien kanssa. Ja jouluja matkoilla. Aina vaan jokin tuntuu jäävän puuttumaan. Tuntuu kuin en löytäisi kaipaamaani joulua, eikä sekään tunnu löytävän minua.

Tänä vuonna menimme äitini luokse. Keittöroiskeita, pörrösukkia ja yöpaitoja en tässä vaiheessa enää surrut, ennemminkin sitä, että sairauden varjostamasta joulusta voisi tulla turhan raskas. Onneksi pieni Pöpöläinen piti huolta siitä, että emme päässeet surkuttelemaan toisiamme. Pöpöläinen toi leikkauksesta toipuvalle äidille iloa touhukkaiden leikkiensä muodossa. Siinä tikit napsuivat, kun Pöpöläinen komensi mummuaan ryömimään pöydän alle leikkimään. Siskojenkin luokse oli aikaisempaa helpompi kyläillä, kun sai katsella nauravaista lasta, joka leikki yhtenä keränä kissojen ja koirien kanssa. Vähäpuheista tätiäkin päätin mennä ensimmäistä kertaa kahteenkymmeneen vuoteen tervehtimään, ja puhumaan opettelevan pikkupojan omatekemät sanat ja filosofisilta kuulostavat väläykset naurattivat meitä moneen otteeseen.

Kyllä oli pienellä pojalla paljon lahjoja meille kaikille.

Sittenkin…

On tullut se historiallinen hetki, kun voin kirjoittaa kauan toivomani sanat:
Nyt se kävelee!

Konttaus-moodista on nyt vihdoinkin siirrytty kävelymoodiin. Päivä päivältä kävelymatkat pitenivät, ja sitten sunnuntaina, maanantaina rupesimme jo panemaan merkille, että näyttäisi ihan siltä kuin kävelystä olisi tullut pääasiallinen liikkumismuoto. Tänään se oli sitten selvää: kompastumisenkin jälkeen Pöpöläinen nousee reippaasti pystyyn ja jatkaa kävellen. Ikää lapsella on nyt 1 vuosi ja 4 kuukautta. Eli kiirettä ei ole pidetty. Itse olin hätähousu-luonteellani kävellyt tuossa iässä jo puolen vuoden ajan…

( Mutta kun ei tässä vielä kaikki: Melkein voin jo sanoa nämäkin:

Ja nukahtaa itsekseen!
Ja nukkuu!

Tätä ei voi kirjoittaa ilman sulkuja, koska seuraava yö menee ihan keturalleen, jos tuollaisen asian sanoo ääneen. Lumous haihtuu, eikö?)

Viimeiset kaksi-kolme viikkoa meillä on noudatettu tarkkaa päivärytmiä, johon on kuulunut

  • vain yhdet noin kahden-kolmen tunnin päiväunet mielellään klo 12-15 välillä ja hätätilassa toiset puolen tunnin torkut joiden tulee päättyä viimeistään klo 17,
  • itsekseen omaan sänkyyn nukahtamisen opettelu ja
  • ehdoton yötisukielto.

Tiukkuus on kannattanut. Yksillä päiväunilla pärjätään, jos iltaan keksitään tarpeeksi hauskoja ulkoaktiviteetteja. Pöpöläinen nukahtaa omaan sänkyynsä muutaman taputtelukeikan jälkeen noin puolen tunnin-kolmen vartin sisällä ja voin tuolla aikaa hääräillä viereisessä huoneessa. Yötisunkaan kanssa ole tullut enää rähinöitä, vaikka olen jo palannut samaan makuuhuoneeseen. Päiväruokailut sujuvat nyt hyvin, kun maha ei ole yösyöpöttelyistä pullollaan.

On vaikea löytää sanoja kuvaamaan sitä, miten tämä kaikki on vaikuttanut kotimme ilmapiiriin ja mielialoihimme. Meidän kaikkien mielialoihimme.

Mies herää aamulla niin, ettei sängystä pääsemiseksi tarvitse kerätä silmäpusseja polvien seudulta roikkumasta. Päivisin ei tarvitse enää tapella ruoan kanssa, vaan Pöpöläinen saattaa jopa itse kävellä syöttötuolilleen ja ilmaista olevansa nälkäinen.

Pöpöläinen on itsekin monta kertaa iloisempi, kun pieni kroppa on täynnä energiaa oikeaan aikaan.

Ja minusta tuntuu, ensi kertaa sitten äitiyslomani loppumisen, että osaan, uskallan, jaksan olla lapseni kanssa. Osaan keskittyä siihen, mitä hänellä on asiana. Jaksan leikkiä hänen kanssaan. Uskallan jäädä hänen kanssaan kaksistaan kotia. Tuntuu, kuin ensi kertaa pitkään aikaan arki sujuisi ja osaan hallita sitä.

Juhannuksena olimme flunssassa ja jouduimme jäämään vastoin alkuperäisiä suunnitelmiamme kotiin. Vietimme siis nelisen päivää yhdessä tässä pienessä talossamme melkeinpä kokonaan neljän seinän sisällä. Aikaisemmin olisin pelännyt moista – olenhan tässä jo koko kevään pelännyt sitäkin, miten jaksan kesäloman ajan tätä kotielämää.

Mutta tiedättekös mitä:

Meillä oli mukavaa.

Illalla

Uh huh. Olen tosi rättipoikki. (Yleensä tätä lausetta seuraa uusi entisiäkin huonommasti nukuttu yö, mutta silläkin uhalla…) Päällä on vielä matkaväsymystä, alla kaksi viikkoa todella reikäisiä öitä (5-50 herätystä/yö) ja painolastina runsaasti tekemättömiä työtehtäviä (työkaveri otti loparit ja jätti osan tehtävistään mulle kunnes jatkaja löytyy, jipii).

Näitä arjen sekalaisia haasteita seurasi rasittava viikonloppu: äitini oli vierailulla uuden miesystävänsä kanssa ensimmäistä kertaa, ja jos aikaisemmat äidin soolovierailut ovatkin menneet joskus jopa hyvin, niin tämä oli yhtä kivirekeä ylämäkeen koko viikonloppu.

Tämä päivä oli sitten kuin sokeri pohjalla: äitien laupeuden ja hyvyyden virallinen kansainvälinen ylistyspäivä, jolloin olin räjähtää pienelle pirpanallemme noin x-kymmentä kertaa…. Aamu alkoi suloisesti puoli viisi, jolloin kaveri päätti aloittaa päivänsä istuskelemalla sängyssään, juttelemalla ja lauleskelemalla…tunnin jälkeen Pöpöläinen armahti itkun partaalla olevia vanhempiaan ja nukahti vielä uudelleen pariksi tunniksi. Sen jälkeen olemme tasaisesti skabailleet vuorotellen syömisestä ja nukahtamisesta: aamupala: ei kelvannut, lounas: kelpasi, välipala: ei kelvannut, päivällinen: kelpasi, puuro: ei kelvannut. Aamupäiväunia varten sain työnnellä Pöpöläistä rattaissaan maailman ääreen ja takaisin kunnes hänen ylhäisyytensä vihdoin suostui nukahtamaan kolmeksi vartiksi. Iltapäivällä yritin saada ylikierroksilla käyvää vekaraa  ensin nukahtamaan viereen rinnalle, ja kun Pöpöläisen lisäksi itku tuli omiinkin silmiini, otin tossut jalkaan ja lähdin kolmen kilsan vaunulenkille metsän siimekseen: ei toivottua tulosta sieltäkään. Lapsi vain yritti kiinnittää metsässä liikkuvien lastensuojeluviranomaisten mielenkiinnon a) huutamalla lähes tauotta b) hyppäämällä vauhdissa kyydistä c)  rimpuilemalla irti valjaista, joihin hänet oli tämän jälkeen vaunuissa kiinnitetty c) hirttämällä itsensä vaunujen valjaisiin yrittämällä kääntyä niissä mahalleen. Silmiään väsymyksestä hierovalle Pöpöläiselle ei vaan koskaan tainnut mennä jakeluun, miksi niissä kirotuissa kärryissä ollaan ja siellä metsässä tarvotaan. Taisi luulla että äitimuori jotenkin huvikseen ulkoilee, joo. Kateellisena ja kiukkuisena katsoin sitä unelmaperhettä, joka oli polkupyöräillyt samoille metsäpoluille valkovuokkojen poimintaan: äiti tarjoili retkimehuja kolmelle alle kouluikäselle lapselleen, joilla kaikilla oli jo suloiset kimput käsissään. Meillä ei moisia retkiä tulla pelkästään äidin ohjauksessa tekemään – eikä kolmen lapsen kanssa.

No mutta jotenkin tänne iltaankin on nyt päästy. Se hyvä puoli päivästä seurasi, että Pöpöläinen nukahti todella helposti ja vaivattomasti, onneksi. Kun kahdeksan aikaan olimme nauttineet iltatissin, lapsosen silmissä oli jäljellä enää lasittunut jähmettynyt katse. Hän oli yksinkertaisesti nukahtanut silmät auki. Kun hyräilin pari tavua Sinisestä unesta, silmät sulkeutuivat.

Nyt istun valkoviinilasin kanssa ja aion mennä vielä katselemaan alkukesän kukkeaa puutarhaani.

Aah tätä äitienpäivän ihanaa rauhaa.