Kesäkoulua

On tuntunut vaikealta kirjoittaa tänne mistään, sillä kaikki asiamme ja ajatuksemme tuntuvat enemmän tai vähemmän liittyvän tätä nykyä Pöpöläisen nukkumiseen, enkä jaksaisi ajatella niitä asioita yhtään tämän enempää. Kaikki kotielämässä tuntuu liittyvän Päiväuniin. Nukahtamiseen. Yöuniin. Heräilyyn. Yösyömiseen. Ja kun kaikki ne ovat keturallaan, niin Moni Asia on keturallaan.

Yritämme jälleen kerran saada asioita paremmalle tolalle. Meneillään on nukkumisen kesäkoulu. Tavoitteena on, että kesäkuun ja lomakuun aikana asiat saadaan jokseensakin kuntoon. Ei enää nukahtamistappeluita klo puoli yksitoista illalla. Ei enää pienemmän osapuolen väkisin patjaan upottamista, isomman osapuolen naamasta rääpimistä ja molempien osapuolten itkua. Ei enää kuutta heräämistä yössä. Ei enää yötissiä hätätilanteessakaan eikä edes kylässä, vaikka kaikki heräisivät protestiääniin. Ei enää useita pieniä päiväunia, joista viimeiset alkavat kello viisi.

Kaikkeen on pakko tulla järjestys ja järki.  Asiat ovat juuri nyt niin pinnalla ja niin kireinä, että kun olimme viikonloppuna kyläreissulla ja ystäväni tiedusteli, mitä tälle rintamalle kuuluu, puhkesin itkemään enkä tahtonut saada itkua loppumaan lainkaan. Jouduin itse asiassa lähtemään kotiin rauhoittumaan (mikä tietysti on ihan nurin kurista ihan noin ajatuksenakin).

Toivon, että kesäkoulun tulokset näkyisivät jo muutaman viikon päästä. Villeimmissä unelmissani Pöpöläinen nukkuu vain yhdet pitkät päiväunet puolesta päivästä suunnilleen kolmeen saakka, menee illalla nukkumaan viimeistään puoli yhdeksän aikaan, nukahtaa itsekseen omaan sänkyynsä iltalaulun ja silittelyn jälkeen, nukkuu pieniä pärähdyksiä lukuunottamatta läpi yön omassa sängyssään ja herätessään keskellä yötä tyyntyy pelkkään hyssyttelyyn tai kosketukseen. Sitten perheeseemme palaa ihana harmonia.  Me aikuisetkin jaksamme ehkä jutella toisillemme, koskettaa toisiamme ja hymyillä.

Uskoo ken tahtoo. Pakko ainakin yrittää. Muuten täällä poksahtaa pari aikuista päätä.

Puhdasta

Latasin illalla pyykkikoneen täyteen ja ajattelin, että käynnistänpä masiinan vasta aamulla.

No, aamulla kiirehdinkin heti suihkuun ja suihkusta tullessa huomasin, että konehan on jo tyhjä ja pyykit ovat jo telineellä kuivumassa. Ai jaa, mies on tainnut sittenkin illalla jäkismatsin aikana laittaa koneen pyörimään ja lopuks pyykit kuivumaan, en vain kuullut mitään ääniä makuuhuoneeseen.

Huhuilen keittiöön: Pesisks sää sittenkin noi pyykit eilen? – Ai eikö ne ollukkaan puhtaita, kuului vastaus. Päällimmäiset kun oli ainakin märkiä!

NO EI NE OLLU PUHTAITA. Päällimmäiset olivat märkiä siivousrättejä ja kaikki muut olivat rutikuivia eilispäivän vaatteita. Ihmettelen, miten miehen silmään ei yksikään likatahra ollut pistänyt.

Ruokalappukin oli niin kaunistu narulle solmittu. Harmi vain että siinä oli edelleen kauttaaltaan sentin kaurapuurokerros.

Aika lentää

Oli uskomatonta tajuta laskelmien jälkeen, että tätä työelämää on kohta kestänyt jo puolet siitä ajasta, jonka olin äitiyslomalla kotona. 10 kuukautta kotona, viisi töissä.

Juurihan minä vasta aloitin! Töissäkin suhtautudun vielä asioihin mentaliteetilla ”minä tästä mitään tiedä, kun juuri vasta palasin”… Kotona neuvon Miestä kärkkäästi Pöpöläisen hoidossa, aivan kuin minulla olisi jotenkin enemmän kokemuksen syvää rintaääntä.

Olen jossakin kummassa välitilassa. Kotona töissä, töissä kotona…Joskus aamukiireessä lähtötoimissa, kun etsin työlaukkuani, huomaan nappaavani vahingossa Pöpöläisen hoitolaukun. Siitäpä olisi hyvä ekassa palaverissa vetää kalenteri ja muistikirja esille; vaippaa ja pyllypyyhkeitä, anyone?

Eilen päähinettäni etsiessä huomasin ottavani Pöpöläisen neulemyssyn käsiini ja venytteleväni sitä pääni kokoiseksi…

Mies ja Pöpöläinen ovat viihtyneet hyvin yhdessä nämä kuukaudet. Itse asiassa niin hyvin, että kateeksi käy. Aluksi epäilin, ettei Miehen koti-isän ammattiylpeys anna periksi kertoa, mikä lapsen hoidossa mahdollisesti mättäisi, mutta sittemmin olen huomannut että kyllähän hänelläkin niitä turhautumisen hetkiä tulee. Hän ei vain koe niihin johtaneita tilanteita niin uhkaavina, pelottavina kuin minä koin. Toissapäivänä, Pöpöläisen oltua koko päivän hermoheikko, itkuinen ja takertuvainen mies summasi: ”On ollut ihan mukava päivä, vaikka aika rankka.”

Tuon asenteen kun itsekin oppisi. Tänään oli tällaista, huomenna saattaa jo olla paremmin. Kaikki mikä menee tänään mönkään, ei ole peruuttamattomasti pielessä. Jos Pöpöläinen ei tänään nuku, niin se ei tarkoita sitä että kaikki unet olisivat taas päivätolkulla sekaisin. Ja jos ruoka ei ole koko päivänä maistunut, niin huomenna siihen joko löytyy selitys tai ruoka jo maistuu.

Niinpä. Ja huomenna on päivä uus.

Yöllistä puhetta

Pöpöläisen aina niin vilkas unielämä näyttää olevan yksivuotismerkkipaalun kunniaksi murroksessa. Pöpöläinen ilmiselvästi tutkiskelee, olisiko vielä kaksien vai jopa kenties vain yksien päiväunien taapero. Varhaiset aamupäiväunet ovat jääneet pois kokonaan. Useimpina päivinä lapsukainen jaksaa lounaalle saakka, jonka jälkeen hänet on varsin helppo saada nukahatamaan makeasti vaunuihin. Ongelmana on , että joinakin päivinä unta ei riitä kuin tunnin verran. Vaunuista alkaa kuulua onnellista hölpötystä ja Pöpöläinen haluaa palata leikkiensä pariin. Selväähän on, ettei tuommoisella unimäärällä koko päivää jakseta puuhata. Niinpä kiukkuiseksi apinaksi muuttumassa oleva kaveri on nuijanukutettava neljän aikaan uudelleen. Silloin lisäunta vedetään palloon tunti, hyvässä tapauksessa toinenkin.

Öisin Pöpöläinen heräilee edelleen kolme-neljä kertaa yössä ja hankalin vaihe näyttää osuvan kello kolmen-neljän kohdalle. Jo useampana yönä olemme heränneet kun lapsi kiljuu kuin hengenhädässä eikä mikään rauhoittumiskeino tunnu auttavan. Ei silitys, ei puhe, ei isän kainalo, ei äidin kainalo, ei kanniskelu… (Yksi tietysti auttaisi, mutta siitä huumeesta yritämme päästä oikeasti eroon) Niinpä viime yönäkin päädyin aika brutaalilla tavalla lähes makaamaan lapseni päällä, jotta huitominen, heiluminen, huutaminen saataisiin loppumaan ja vanhemman läheisyys, laulu ja hiljainen uniloru saisivat lapsen rentoutumaan. Huutoa kesti puolisen tuntia, valvontaa sen päälle vielä kolme varttia. Juuri kun olin pimahtaa pimeydessä, pieni käsi tarttui minua ja ääni sanoi: ”Äi-ti”. Jaksoin taas silittää.

Äiti on muuten nyt virallisesti Pöpöläisen ensimmäinen sana. Se on kuulunut sanavarastoon marraskuun lopulta lähtien. Joskus tulee myös ”hyvä”, mutta en usko, että sen merkitys olisi lapselle vielä selvä. Sen sijaan viime viikolla kuvioihin tuli ”isi”, joka oikeammin tulee lausuttuna [ i-englantilais-islantilainen soinnillinen th-i].

Mietin tuossa äsken, mitä tuttua on tässä päivämäärässä. Ihan kuin tänään olisi joku tärkeä päivä…. pian tajusin, mikä: tänään on vuosi Pöpöläisen lasketusta ajasta.

Mutta vuosi sitten Pöpöläinenhän oli ehtinyt ihmetellä tätä maailmaa jo viikon verran.

Kertomusta III

-No mitä sulle nyt vuoden jälkeen tulee mieleen kun sää aattelet sitä Pöpöläisen syntymää, kysyy ystävä. Ja minä mietin.

Se, miten hurjaa, hienoa ja kuitenkin luonnollista kaikki oli.

27.2.2007

11.25 Hoitaja 1: Tulevat Haikaranpesään lapsiveden menon takia. Vesi mennyt hyvänvärisenä klo 7.30. Supistukset alkaneet pikkuhiljaa, nyt supistaa 5 minuutin välein, vielä heikkoja. Ultrasta painoarvio 3300 g. Kohdunsuu auki tiukasti sormelle, kohdunkaulaa vielä jäljellä 1 sentti. Lähtevät kotiin klo 12, tulevat viimeistään klo 19 takaisin, soittavat jos tulevat aiemmin.

Olin jo vuosia pelännyt ajatusta synnyttämisestä. Aattelin, että jos en voisi olla varma, että niin moni ihminen on siitä selvinnyt, en voisi millään uskoa siitä selviäväni. Eniten pelkäsin sitä, että oman toimintani tai toimimattomuuteni takia lapselle aiheutuisi jotakin. Alkuraskaudesta kieltäydyin ajattelemasta koko synnytystä. Haikaranpesän valmennukset ja synnytyssuunnittelu rohkaisivat, ja lopulta synnytyspäivän aamuna lähdimme Kätilöopistolle ihan hyvin mielin. Tekemään sen, mitä nainen tekee.

Tutkimuksen jälkeen harmitti, että synnytys ei ollut vielä tuon enempää vauhdissa. Nyt vain kotiin syömään makararonilaatikkoa. Kyllä se sieltä vielä tänään kuitenkin syntyisi. Olin kummissani tästä supistusten laadun arviosta, mutta vähänmpä siinä vaiheessa vielä mistään tiesin. Painoarvio muuten osui aika hyvin kohdalleen: syntymäpaino oli 3200 g.

15.00 Kätilö 1:
Palanneet Haikaranpesään. Äitiä supistaa kipeästi 4-5 minuutin välein. Lapsivettä tulee edelleen hyvänvärisenä. Tutkitaan kohdunsuun tilanne, väljästi sormelle auki, tulossa johtoviivaan/-2. Päädytään laittamaan aqua-rakkuloita vatsalle ja selkään, laiton äiti kokee kovasti kipeänä. Menee sen jälkeen suihkuun pallon päälle istumaan.

Supistukset sattuivat jo tosi paljon. Nyt tajuan, miksi aamuisia supistuksiani ei oikein noteerattu. Sisätutkimuksen tulos oli taas pettymys: lapsi ole edes vielä laskeutunut, vaikka toisilla se on sitä jo ennen synnytyspäivää. Tästä tulisi siis pitkä päivä, kun ensin lapsi pitäisi saada edes lähtötelineisiin. No, päästiin kuitenkin sisälle sairaalaan, jipii! Aqua-rakkuloihin suhtauduin varauksella, eikä teho ollut kohdallani kummoinen.

16.20 Kätilö 2: Ulkoinen KTG-rekisteröinti aloitetaan
16.25: Äiti kipeytynyt, suihku ei oikein auta. Siirtyy synnytyshuoneeseen ja saa ilokaasun käyttöön. Ktg piirtää huonosti.
16.30 Ilokaasua/happea annetaan
17.51 Ilokaasu auttanut supistuksiin. Äidillä ammetoive, joten sisätutkimus: kohdunsuu auki 1-2 cm, johtoviivassa. Ohut reuna, tarjoutuvan osan korkeus -1. Pieni pahka, lakisaumoja tai aukileita en saa tuntumaan. supistukset tulevat kipeinä 3-5 minuutin välein. Aletaan täyttämään ammetta. Äiti toivoo epiduraalipuudutusta, mutta ensin koittaa ammetta ja ilokaasua yhdessä. KTg reaktiivista, perustaso 130 akseleraatioita näkyy, vaikka piirtää huonosti. Lapsivesi kirkasta.
18.00 Ammeessa/suihkussa. KTG-rekisteröinti lopetettu.
18.10 Äiti ammeeseen ilokaasun kanssa. Ainakin aluksi tuntuu auttavan. Ohjattu erilaisia asentoja ammeessa oloa varten ja ammeen käyttö.

Suihkussa tuli oltua melko kauan. Samalla kun otin supistuksia vastaan, mies soitteli vanhemmillemme kertoen, että tämä on menoa nyt. Oli mukava kuulla kannustusta ja terveisiä, ja tietää, että meitä ajateltiin. Kesti kauan päästä synnytyssaliin, sillä sitä siivottiin edellisen synnytyksen jäljiltä. Odotimme myös kätilöjen vuorojen vaihtumista. Olin huojentunut huomatessani, että kohdalleni osui tuttu kätilö, hän, joka oli pitänyt meille synnytysvalmennusta. Synnytyshuoneessa tuntui hienolle: nyt ollaan aivan varmasti synnyttämässä. Miestä jaksoi kummastuttaa, miksi synnytyssalin tietokone, ktg-piirturi ja verenpainemittari ovat epäkuntoisia ja väliin toimivat, väliin eivät. Olimme kuitenkin tuurilla päässeet siihen synnytyssaliin, jossa oli toimiva ilokaasumaski. Kylläpä kummista paikoista kaupunki säästää.

18.30 Amme ja ilokaasu eivät enää oikein auta. Äiti toivoo epiduraalipuudutusta, soitetaan sairaalalääkäri T:lle, joka laittaa IU.ecg -anturin. Samalla arvioi synnytyksen edistymistä ja antaa luvan epiduraalipuudutukseen.

Ammeen täyttö tuntui kestävän ikuisuuuden. Siinä vaiheessa kun sinne pääsimme, supistukset sattuivat kamalasti ja niitä tuli yhtenään. Ilokaasumaskin kautta hengittäminen vaatii tiettyä tekniikkaa, jota en jaksanut enää ylläpitää. Pyysin jo saada epiduraalipuudutuksen. Tuosta oli vielä pitkä matka itse puudutuksen vaikutuksen alkamiseen: ensin odotimme lääkäriä tutkimaan ja antamaan luvan: ”Annetaan puudutus, kun hän on noin kovin kipeä”. Ammeesta palasin sänkyyn, jossa pian oksensin reilusti. Hoitajat halusivat vaihtaa lakanat, mutta en anna. En kestä ajatusta seisomaan nousemisesta.

18.40 Skalp KTG-rekisteröinti aloitetaan
1905 Aloitetaan Ringer Asetat 1000 ml
1925 Sufenta-Eda laitettu

Vauvan päälakeen asennettiin pinni, josta hänen ktg-käyräänsä seurataan. Supistuksia on vaikea kestää. Yksi kerrallaan, muistuttaa kätilö. Pelkäsin, miten kivuissani kestäisin epiduraalipistoksen laiton, koska silloin ei saisi liikahtaa. Kätilö lupasi ettei pistosta laiteta supistuksen yhteydessä vaan niiden välissä. Toisin kävi, anestesialääkäri iski piikin vaikka sanoin supistuksen jo alkaneen. Näin edessäni kieppuvan mustavalkoisen kuilun ja kuulin kätilön sanovan: jos kuulet tämän, purista kättäni. Tajusin, että nuo sanat oli tarkoitettu minulle. Olin ollut hetken tajuttomana. Hurjaa, mutta onneksi vaaratonta.

19.50 Epiduraalipuudutus auttaa hyvin. Äiti kyljellään. Hieman painontunnetta takapuolessa, ei kipua. Äidin yleisvointi koko ajan hyvä.
19.55 Aloitetaan Syntocinon 12ml/h 500 ml
20.50 Ilokaasu/happea annetaan. Supistukset muuttuneet taas kivuliaiksi ja äidin mukaan niissä ei kunnon väliä ole. Tiputetaan syntocinon inf. 12 ml/h. Sisätutkimus: 8 cm auki, edessä lippaa. Sisätutkimuksessa iso kuoppa tuntuu klo 14.
21.15 Äiti kovin kipeä. Toivoo toista epiduraaliannosta. Sisätutkimus: tulos sama kuin aiemmin

Epiduraali toi pienen levon, mutta pettymyksekseni se ei vienyt kipuja pois kokonaan ja sen vaikutus alkoi vähentyä huomattavasti jo puolen tunnin jälkeen. Epiduraalin vaikutuksesta kohdunsuu oli kuitenkin auennut hienosti. Aloin jo huolehtia seuraavaa annosta. Pettymyksekseni sitä ei luvattu heti suoraan, vaan kätilö haluaa kuulla yövuoroon tulevan seuraajansa mielipiteen. Ponnistusvaihe saattaisi olla niin lähellä, että epiduraalin lisääminen tässä vaiheessa voisi olla myöhäistä. Itkettää, kiukuttaa. En ymmärrä, miten jaksaisin eteenpäin ilman sitä vähääkään apua, mikä puudutuksesta on.

21.47 Lapsivesi kirkasta
21.55 Kätilö 3. Lisäannos alkaa vaikuttaa. Äiti nousee seisomaan mutta alkaa pyörryttämään. Siirtyy takaisin sänkyyn kontalleen. KS auki 10 cm, +1, pahkaa. Iso aukile johtoviivassa?

Toisaalta odotin, toisaalta pelkäsin kätilön vaihtoa, riippuisihan hänen mielipiteestään se, saisinko lisää puudutusta. Seuraava kätilö oli kuin taivaan lahja, edellistä vanhempi ja kokeneempi, joka uskaltaa heti luvata uuden epiduraaliannoksen. Sisätutkimuksessa heräsi epäilys, että lapsi olisi päivän aikana kääntynyt kasvotarjontaan. Siitä seuraisi lisää hankaluuksia. Kätilö kuitenkin ohjeisti minut kontalleen sänkyyn, ja Pöpöläinen päätti kääntyä takaisin oikeinpäin. Huh.

22.50 Aloitetaan aktiivinen ponnistaminen. Äiti ponnistaa ensin kontallaan, käyrässä supistuksen aikana syviä laskuja ja pää ei oikein lähde tulemaan. Käännytään ensin kyljelleen ja sitten puoli-istuvaan asentoon jatkamaan ponnistamista.

Nyt tuli se kuuluisa ”ponnistamisen tarve”. Uskomatonta, että olimme sittenkin ja vihdoinkin päässeet tähän vaiheeseen. Nyt saisi panna kaiken peliin, mahtavaa! Ja aivan niin kuin valmennuksessa kerrottiin, ponnistusvaiheessa ei enää sattunut. Pian kuitenkin huomasimme, ettei lapsi tulisi ulos minun voimieni avulla. Pöpöläisen pää kun on hieman vinossa asennossa ja jää jonnekin jumiin. Ilo hiipui.

23.22: Imukuppoulosautto: Toimenpide alkanut klo 2322, loppunut 2326. Indikaatio: uhkaava asfyksia. Klo 2327 syntyy poika ilman napanuoran kiertymistä ja puristumista. Ponnistettu 15 minuuttia, ktg:ssä syviä laskuja, yksi syvä leveä lasku 4 minuuttia. Äiti ponnistaa sinnikkäästi, supistukset lyhyitä. Tarj. osa + 3, hieman pahkaa, suora mitta. Pää ei lähde nousemaan. Päädytään auttamaan imukupilla. Toimenpide luonteeltaan helppo. Koevedoilla pää lähtee seuraamaan. Kätilö puuduttaa välilihan ja leikkaa episiotomian. Vedetään 2 kertaa supistusten myötäisesti äidin ponnistaessa. Saadaan rauhallisesti pää syntymään. Kätilö auttaa hartiat. Toimenpide arvioidaan komplisoitumattomaksi.

Sydänäänten loppuminen aiheuttaa pelottavan tilanteen. Kaikkien päät kääntyvät monitoriin. Kysyn, mitä tapahtuu. Juuri silloin äänet palaavat takaisin. Saliin tulee taas liikettä. Kätilö soittaa lääkärille. Arvailen mitä seuraavaksi; tuleeko hätäsektio. Lääkäri tulee huoneeseen viivana mukanaan imukuppi, olen helpottunut sekä lääkäristä että imukupista. Enää lapsen syntymä ei olisi minun voimistani kiinni.

2327 KTG-rekisteröinti lopetettu. Sukupuoli: poika. Synnytys päättynyt: Imuveto.

Pöpöläinen on ihan veltto, sininen, hiljainen ja katson häntä jännittyneenä. Muistutan itselleni, että valmennuksessa alleviivattiin, että vastasyntynyt on pelottavan näköinen. Limaa imetään ja kun Pöpöläinen päästää parahduksen, huokaisen helpoituksesta. Saan vauvan heti rinnalleni. Katselemme toisiamme. Miten pieni ruikula se onkaan! Isosilmäinen, pitkäjalkainen linnunpoika. Voi, miten ihmeissään se on kokemastaan. Älä sure, me pidämme sinusta huolta. Ensimmäiset pisteet: viisi.

2355 Tarkastetaan vauva yhdessä vanhempien kanssa. Äiti ponnistaa istukan hienosti. Episitomian lisäksi ei repeämiä. Ommellaan. Kohtu hyvin supistunut, napakka. Äiti kääntyy kyljelleen imettämään ja vauva alkaa heti hienosti imeä rintaa.

Oi mikä tehokas ote sillä on, se on Oikea Pikku Nahkiainen. Toisista pisteistä Pöpöläinen saikin täyden kympin.
Poika syö, me syömme ja nautimme lääkekonjakkimaljojamme. Makoilemme synnytyssalin parivuoteessa ja katsomme sotkuista taistelutannerta huoneen toisessa päässä. Eipä ihme, että ne hoitajat olisivat halunneet vaihtaa lakanani! Tekstiviestit lähimmälle kotiväelle, muut saisivat odottaa aamuun. Kätilö ja harjoittelija lähtevät, saamme jäädä synnytyssaliin kolmestaan vetämään henkeä.

0300 Äiti kävi reippaasti suihkussa. Lapsi imenyt oikella imutekniikalla. Isä pesi ja puki poikansa. Jäntevä ja hyvä-ääninen poika.
0320 Onnellinen perhe tuli osastolle. Äidin kohtu hyvin supistunut, jälkivuoto normaali. Käyvät lepäilemään.

Hiippailemme perhehuoneeseen öisiä käytäviä pitkin. Ulkona on satanut lunta. Käymme sängyillemme, kätilö toivottaa hyvää yötä. Mieleeni nousee vielä yksi kysymys: -Apua, mitä mä sitten teen, jos se rupeaa itkemään? -Otat rinnalle, vastaa kätilö.

Kertomusta II

No niin. Selitystä kehiin.

Synnytys…. sitähän tuli odotusaikana kovasti mietittyä, vatvottua, pelättyä, suunniteltua, ja lopulta jopa toivottua. Pöpöläisen syntymän jälkeen jokunen lukija kyseli, miten kaikki itse asiassa oikein menikään. Muutama blogitoverikin näytti kirjoittavan omien synnytyksiensä kulusta ja tapahtumaan liittyneistä fiiliksistään. Itse en saanut ajatuksiani sellaiseen järjestykseen että niistä olisi tullut mitään järjellistä tekstiä. Niinpä päätin, että palaisin asiaan vasta Pöpön yksivuotispäivänä.

Eilen sitten kaivoin Kätilöopiston paperit esille ja kirjoitin pitkähkön referaatin synnytyskertomuksesta joillakin omilla ajatuksilla höystettynä. Aamulla luin kertomukseni netistä uudelleen ja tajusin, miten raa’alta ja pelottavalta sen täytyy tilanteesta ulkopuoliselle kuulostaa. Tiedättehän: sen, mitä ei ymmärrä, tiedä tai näe, täyttää omalla mielikuvituksellaan. Missään nimessä en olisi halunnut pelästyttää ketään tai aiheuttaa lisää paineita niille, jotka jo nyt suhtautuvat mahdolliseen tulevaan synnytykseensä jännityksellä.

Joten päätin sensuroida kirjoitukseni ja sen myötä katosi myös yksi kommenttikin, (Sorry, Outi!). Palaan synnytysasioihin vielä, mutta teen sen nyt omin sanoin ja yritän kertoa kokemuksestani kokonaisvaltaisemmin, pelkkiä lääketieteellisiä faktoja kertoen uuden ihmisen syntymän herkät ja kauniit vivahteet jäivät lähes huomaamatta. Pysykää linjoilla.

Potattaa

Töissä potuttaa, mutta kotona potattaa. Kerronpa teille tuosta jälkimmäisestä.

Potta roikkui hankintalistallamme varsin pitkään. Ehdimme käydä eräilläkin ruokaostoksilla, ennen kuin saimme kierrettyä Prisman yläkerran kautta  ja kaapattua mukaan perinteisen selkänojallisen istumapotan.  Liikuttavaa nähdä, että sama 1970 -luvun muotoilu on ollut niin hyvin suunniteltua, ettei sitä ole kolmessa vuosikymmenessä tarvinnut tippaakaan muuttaa. Harmi, että värivaikoima oli kesyyntynyt, sillä olisi ollut aika kiva ostaa samanlainen oranssi potta kuin mitä itselläkin on ollut.

Olikohan muuten tuo potan virallinen nimi ”keijatuoli” niin ikään jäännettä 1970 -luvulta? Yksi potan ostokerta meni nimittäin mönkään, kun asialle lähetetty mies ei uskaltanut ostaa niin oudon nimistä kapinetta.

Kotiin päästyämme päätimme heti viettää iloista pottakauden avajaisjuhlaa. Lapselta  vain pöksyt pois ja potta kunniapaikalle keittiön lattialle. Hämmästynyt Pöpöläinen jäi istumaan potalle tyytyväisenä isän antamia autonavaimia tukien. Itse lähdin hakemaan kameraa ikuistaakseni ensimmäisen istunnon tulevia sukupolvia varten.

Mutta…. kuinkas kävikään. Pöpöläinen pudotti avaimet ja kumartui nostamaan niitä lattialta, jolloin koko potta keikkasi ja lapsiparka kaatui suoraan nenälleen, vaarallisesti kohti tuolinjalkaa. Onneksi mies ehti viime tipassa laittaa kätensä väliin pehmentämään kosketusta tuolinjalan kanssa. Suuri itku tuli siitä kuitenkin. 

No, ei muuta kuin uusi yritys ja nyt äiti ja isä vahtivat pientä pottailijaa silmät tarkkoina ja koko ajan ”pss, pss”  -ääntä päästellen. Mutta mitään toivottua toimintoa ei kuitenkaan tapahtunut. 

Eikä ole tapahtunut vielä viikonkaan pottailutreenien jälkeen. Potta on edelleen niin puhdas, että voisin juoda siitä vaikka aamukahvini.

Sen sijaan pari kertaa on käynyt niin, että potalta noustuaan, puhtaat vaipat pöksyihin saatuaan Pöpöläinen on hetken kuluttua vääntänyt housuihinsa aimo tortut.

Temppu ja sen tekeminen III

Neljä yötä unikoulua takana! Toisena yönä heräilyt jatkuivat vanhaan tahtiin, mutta Pöpöläinen ei jaksanutkaan enää huutaa tuntia, vaan rauhoittui omaan sänkyynsä isänsä paijailuun ja kuiskailuun jo viidessä minuutissa. Kainalopäiväunetkin olivat onnistuneet vähällä vaivalla ja rauhanomaisesti, täysin ilman karkaamisyrityksiä.

Kolmantena ja neljäntenä yönä itkuun parahduksia on ollut edelleen vanhaan malliin noin nelisen kertaa yössä, mutta joihinkin Pöpöläinen rauhoittuu ihan itsestään, useimpiin hyvin pian eli noin viidessä minuutissa. Uutta vaivaa ilmaantui: noin kuusi tuntia nukahtamisen jälkeen tulee valvomisvaihe, eli nukuttaja saa silitellä rauhallista mutta valvovaa Pöpöläistä aika pitkään, ennen kuin lapsi lopettaa kuhkaamisensa ja suostuu taas unen alle. 

Itse olen yrittänyt nukkua väsymyksiäni pois extra-pitkillä yöunilla. Olen nimittäin jäänyt yöpuulle Pöpöläisen kanssa yhtäaikaa, siis kahdeksalta. 12 tunnin repaleiset yöunet eivät kuitenkaan tunnu virkistäviltä, ainoastaan niskaa puuduttavilta.

Olemme kuitenkin todella ylpeitä ja iloisia siitä, että olemme päässeet unikouluttamisessa näin pitkälle. Miesparka on kuitenkin aika väsynyt, sillä hän on ollut öistä yksin vastuussa. 

Viikonloppuna hänelle tarjoutuu kuitenkin hyvä mahdollisuus nukkua väsymyksiään pois ja viettää muutenkin ”laatuaikaa” ilman lasta ja vaimoa. Olen lähdössä Pöpöläisen kanssa pienelle matkalle, jonka aikana vietämme kaksi yötä junassa ja yhden hotellissa. Saapa nähdä miten yörauhoittumiset onnistuvat, vai onnistuvatko, kun kiehnäämme samassa pienessä junanpedissä ja rauhoittajana ei olekaan matalasti muriseva isä vaan maidolle tuoksuva hermostunut äiti.

Temppu ja sen tekeminen, II

No niin. Edellinen postaukseni, aidossa hädässä kirjoitettu, ei oikein herättänyt kovin laajaa vastakaikua (jotakin keskustelua se herätti muilla rajatuimmilla areenoilla) -taidatte olla yhtä kyllästyneitä aiheen käsittelyyn kuin mitä täälläkin päässä ollaan. 

Ja kyllästymisestä seurasi, että suunnittelusta, puhumisesta ja epätoivoisista satunnaisista yrityksistä oli siirryttävä todelliseen tekemisen vaiheeseen. Unikoulu alkoi eilen, yksi yö takana. Homma kulkee nyt niin, että Pöpöläinen nukutetaan iltatisujen jälkeen omaan sänkyynsä, joka sijaitsee meidän makuuhuoneessamme. Nukkumaanmenoaika on kahdeksan pintaan. Iltayhteentoista asti Pöpöläinen saa niin halutessaan tisutella, mutta sen jälkeen tarjolla on vain isän tarjoamaa taputtelua, painelua, hyräilyä, lempeitä sihiseviä sanoja ja vaikean paikan tullen kanniskelua. Isä on valmistautunut urakkaansa kantamalla pinnasängyn viereen mukavan nojatuolin sekä uskottelemalla itselleen, että hänen ei ole tarkoituskaan yrittää saada unta koko yönä.

Äidin osana on kärvistellä toisessa huoneessa korvatulpat korvissa ja yrittää nukkua. Viiden jälkeen Pöpöläinen saa taas tarvitessaan tissiä.

Viime yö ei sitten ollutkaan täysi katastrofi. Pöpöläinen heräsi kolme kertaa, ja jokainen tyynnyttelykeikka vei reilun tunnin verran. Kahdella ensimmäisellä kierroksella desibelit eivät edes nousseet ennätyslukemiin eivätkä kitarisat vielä vilkahdelleet. Kolmannella kerralla lapsiparka oli selvästi kiukkuisempi, pyrki pois nukkuma-asennostaan eikä rauhoittuminen tahtonut onnistua. Nähtävästi kullakin kerralla uni lopulta korjasi pienen kiroilevan turkkilaisen.

Huutoa oli kammottava kuunnella, mutta olimme tätä unikoulukertaa varten onnistuneet vakuuttamaan itsemme siitä, että kerran aloitettuamme paluuta vanhaan ei voi olla. Tissin antaminen itkun lopettamiseksi ei ole enää mahdollista, se olisi vain lapsen kiusaamista. Silloinhan olisimme huudattaneet lasta oman heikkoutemme takia turhaan. Olemme myös tajunneet, ettei lapsella voi olla huudostaan huolimatta kuolemanhätää silloin kun hän on koko ajan kosketus- ja/tai ääniyhteydessä hänestä huolehtivaan ja hänelle tärkeään vanhempaan. Häntä lohdutetaan – ei ehkä juuri sillä tavalla, jota hän haluaisi eniten, mutta tavalla, jota hän toivottavasti osaa yö yöltä vastaanottaa paremmin.

Aamulla Pöpöläinen heräsi aurinkoisena ja täynnä tarmoa. Olin valmistautunut kohtaamaan kiukkuisen pettymykselle haisevan lapsosen, mutta katin kontit: paremmalla tuulella tänään on oltu kuin moneen muuhun päivään. No, päiväunet tuntuivat kelpaavan sekä lapselle että silmät ristissä kuljeskelevalle isällekin.

Kymmenen pistettä miehelle, joka jaksaa päivähoitovuorojensa lisäksi tehdä nyt nämä yövuorotkin. Toivottavasti muutama yö riittäisi tällä erää. Jännityksellä odotan, mitä tänä yönä tapahtuu.

Sekaisin

Joulu tuli, meni, vuosi vaihtui. Juhlakausi ei mennyt ihan putkeen, sillä sairastimme vatsataudin ja joululomakiertueemme joutui palaamaan matkan päältä etuajoissa kotiin.

Päivien ja öidenkin kuuma puheenaihe on vieroitus. Yösyönnit jatkuvat edelleen yhtä tiheinä. Hyvinä öinä tankilla käydään neljästi, tavallisesti kuitenkin kuutisen kertaa. Tuntuu, että en jaksa näitä reikäisiä öitä enää pitkään. Jo illalla alan pelätä, millainen seuraavasta yöstä tulee. Nukutuksista on tullut aikasempaa vaikeampia: iltasyötöstä unenpöpperöinen Pöpöläinen ei suostukaan enää siihen, että siirrän hänet omaan sänkyynsä nukahtamaan, vaan nostaa päänsä ja alkaa protestoida ensin itkien, sitten huutaen ja potkien. Kun myöhemmin illalla tulen makuuhuoneeseen nukkumaan, Pöpöläinen herää – luultavasti hajuuni, sillä tulostani ei synny minkäänlaista ääntä.

Yölliset kutsuhuudot toistuvat täsmällisesti joko tunnin tai puolentoista välein unisykliä noudattaen. Jokaista itkua mies yrittää aluksi tassuttaa rauhoittavasti, mutta tassutus onnistuu yleensä vain yhden kerran yössä. Useimmiten itku yltyy nopeasti raivoisaksi karjunnaksi ja siitä hysteeriseksi huudoksi, potkinnaksi, ryöminnäksi ja pyörinäksi joka ei isän konstein lopu. Jotta pääsisimme nopeasti takaisin uneen, otan Pöpöläisen rinnalle – ja hetken juomisen jälkeen uni jo tuleekin, hyvässä tapauksessa meille kaikille.

Pää kuumana yritän miettiä, mikä auttaisi. Pitäisikö Pöpöläisen sänky siirtää toiseen huoneeseen, jotta emme vahingossa heräisi toisiemme ähinöihin? (Kuinka sitä jaksaisi siellä käydä roikkumassa sängyn laidalla?). Pitäisikö minun muuttaa toiseen makuuhuoneeseen ja jättää yörauhoittelut kokonaan miehen tehtäväksi ja tulla imettämään vain, kun mikään muu ei todella auta (Korvatulpat korvissa alakerrassa valvominen ja lapsen itkun pelkääminen ahdistaa jo ajatuksenakin!). Tuntuu kuin mikään annetuista vinkeistä ei toimi meillä. Pelkään, että tilanne vain pahenee hampaiden tulon ja kävelemisen oppimisen myötä. En jaksa enää uskoa tilanteen korjautuvan. Tuntuu, kuin olisimme syöksykierteessä, josta emme pääse pois.

Ehkä Pöpöläisen kiivas imeminen kertoo, että nyt ei ole oikea aika syöntien vähentämiselle: ehkä eroahdistus on pahimmillaan, työhönpaluuni on vähentänyt päivänajan seurusteluamme, hampaitakin pukkaa. Olen jo useampaan kertaan yrittänyt tsempata itseäni jaksamaan vielä tämän tammikuun – jospa sitten olisimme sitten taas hieman eri vaiheessa ja vieroituksella olisi paremmat mahdollisuudet onnistua.

Viime yönä näin sitten tästä kaikesta todella pelottavaa unta.

Unessa harhailin Hesan keskustassa tarkoituksenani mennä mahdollisimman pian Meilahteen laivalaiturille josta appivanhempani olisivat viemässä meitä kesämökkisaarelleen veneellä. Kaikki vain tuntui menevän päin mäntyä. Ensimmäisessä välähdyksessä olin Hakaniemen metroasemalla. Aseman liukuportaat olivat kadonneet ja tilalla oli metallinen läpinäkyvä pelottavan jyrkkä pyöreä portaikko, jota pitkin en uskaltanut laskeutua metrotasanteelle. Siinä portaiden yläpäässä seisokellessani näin, kuinka nuori poika tuli metrosta, lähti kiipeämään portaita ylös ja päästyäni samalle portaalle kuin minä, heittäytyikin tarkoituksellisesti alas metrotasanteelle – ja kuoli.

Seuraavassa välähdyksessä olin Töölössä pyrkimässä kolmosen ratikkaan. Kaikki pysäkit olivat kuitenkin katutyön takia muuttuneet metrin syvyiksi kuopiksi, joihin olin upota.

Sitä seuraavaksi harhailin etsien nelosen ratikan pysäkkiä, mutta kadulla vastaan tullut mies kävikin ahdistelemaan minua. Yritin päästä hänestä eroon huutamalla muita pysäkilläseisojia apuun. Kukaan ei kuitenkaan tehnyt elettäkään auttaakseen.

Seuraavassa tilanteessa olin psykiatrisessa sairaalassa – hoidettavana. Minut oli kuulemma korjattu psykoottisena kadulta. ”Olit monessa vaarallisessa tilanteessa ja olisit voinut päästä hengestäsi”, hoitaja kertoi. Olin helpottunut – tuntui kuin pitkä kujanjuoksu olisi päättynyt turvaan. Kysyin, olisiko paikalla jotakin vanhempaa hoitajaa, jonka kanssa voisin keskustella. ”Mistä asioista?”, kysyi hoitaja. ”No äitiydestä ja vaikka siitä, miten olen epäonnistunut imetyksen lopettamisessa”. Kohta mieheni tuli tapaamaan minua Pöpöläinen sylissään. Mukanaan heillä oli valkoisesta sääskiverkosta tehty prinsessan viitta ja foliosta tökerösti tehty kruunu.  Olin kuulemma kulkenut kaupungilla niihin pukeutuneena.

Heräsin helpottuneena ja säikähtäneenä, kun Pöpöläinen parahti maitoitkuunsa. Kertooko alitajuntani, että kuljen väsymyksen äärirajoilla?