Archive for the ‘iloa’ Category

Kirkas kevät

Kevät, kevät. Kotona. Omassa kodissa.

Aamukahveja terassilla tai uudessa lasiruutuisessa eteisessä ei ole tullut vielä nautittua… koska terassi on rakennusjätteiden peitossa ja eteinen täynnä muuta sälää, paskaa, romua, kamaa. Miksi sitä  menisi pahanhajuisten kumisaappaiden keskelle istumaan kahvi ja hesari käsissään.

Painin tekemättömän ja keskeneräisen kanssa. Kiusaan itseäni ja muita keskeneräisillä.  Kahlaan sotkuissa, omissa ja muiden. Olen tyytymätön. Kaikki rumuus, sotku, tekemätön stressaa, haittaa, muistuttaa, huutaa. En osaa nauttia kodistani enkä perheestäni.

Kaiket päivät huolitsen tätä tavaramäärää. Kevät tuli, kohta kesä, minä vain kannan noita tuonne, näitä tänne. Pesen, kuivaan, raivaan. Mutta kun kaapit, komerot ja työtasot puuttuvat strategisista paikoista, ei siivo kauaa kestä. Ja kun puolisolla on aina vain töitä, töitä ja töitä. Usein melkein kellon ympäri.

Jotta en vallan jäisi kaappejani kuuraamaan, jotta arki ei vain kutistuisi ruuanlaitoksi, siivoamiseksi ja kaikenlaiseksi järjestyksenpidoksi, olen päättänyt pari asiaa:

Tämän kolmannen ja viimeisen kotiäitivuoden lupaus itselleni on

saavuttaa hyvä peruskunto, kenties ensimmäistä kertaa elämässäni.

Tässä auttavat juoksuun hurahtanut ystäväni ja personal trainerina työskentelevä tuttavani, joilta olen saanut naapuriavun merkeissä lenkkiseuraa, ruokavalio-ohjeita ja liikuntaohjeita. Tavoitteita on, aikatauluakin, mutta tärkeintä on saavuttaa terveellisempi, hyvinvoivempi elämäntapa: säännöllisen liikuntaharrastuksen ja parempien ruokailutottumuksien kautta.

Toinen muistutus itselleni on

tehdä lasten kanssa enemmän niitä asioita, joista itsekin pidän.

Kävimme eilen viisivuotiaan kanssa teatterissa. Matkustimme bussilla, söimme jätskiä puistossa,  tutkimme kesäkukkia, näimme  näytelmän Fedja-sedästä, jota viime talvena luimme, nauroimme. Matkustimme junalla, teimme jousipyssyn kaduilta kerätyistä kepeistä ja kuminauhasta, kuuntelimme mustarastasta.

– Äiti, eikö olekin niin, että minä olen kiltti, kysyi viisivuotias juuri ennen kotiin saapumistamme.

– Olet, sinä olet ollut kiltti, ja minulla on ollut ihana ilta sinun kanssasi. Sinä olet aina äidin rakas, muista se!

Mainokset

Luppakorvat

Kuopus pääsi juhlalliseen yhden vuoden ikään ja sen kunniaksi tämä äiti ampaisi viiden päivän lomalle Ranskaan.

Kyllä. Luitte oikein.

Olin viisi päivää vain aikuisten seurassa. Söin vain aikuisten ruokia. Istuin katukahvilassa. Join valkoviiniä ja shampanjaa. Valvoin myöhään. Tai menin nukkumaan heti kun väsytti. Heräsin aamulla kun halusin ja luin kirjaa kunnes en jaksanut enää.

Reissua varjosti ikävästi pitkittynyt flunssa- ja korvatulehdusepidemia joka jylläsi perheessämme. Mies sairasti ensin pari viikkoa sitten. Sen jälkeen minä olin monta päivää kuumeessa lähtöäni edeltävällä viikolla. Paria päivää ennen matkaa sairastuivat lapset, ja hoitoavuksi tulleet isovanhemmat saivat pyörittää sairastupaa koko reissuni ajan.  En voinut kuin kiitellä ja lykätä viinipulloa isovanhempien kassiin. – Meiltä menee ainakin viikko tästä toipumiseen, mutisi anoppi kitkeränä.

No. Reissun tarkoituksena oli myös vieroittaa tuo vuosikas tissistä.  Esikoisenhan kanssa vieroituksesta tuli tuskien taisto, sillä hän imutteli pitkään ja hartaasti ja estoitta aina puolitoistavuotiaaksi saakka, jonka jälkeen rajoituksien asettaminen oli todella hankalaa. Sen ikäinen kun osaa ilmaista omat tarpeensa varsin voimakkaasti.  Olin ihan seota  yösyönteihin.  Vasta kolmen viikon mittainen työmatkani vieroitti meidät toisistamme.  Jos tuota reissua ei olisi ollut, olisimme varmaan olleet pulassa.

Mutta tämä tarina oli toinen. Tammikuussa aloitimme yörajoitukset, ja katso, lapsi tyyntyi isän silityksiin parissa yössä.  Sitten aloitin päivärajoitukset, ja muutaman viikon jälkeen imetystä olikin enää jäljellä vain illalla ja yhden kerran yössä.  Oikeastaan sillä tasolla voisi homman pitääkin – onhan imetyksessä omat hyvätkin puolensa: kätevää, nopeaa, varsinkin sairaalle lapselle hyvä tapa saada ruokaa alas. Mutta meillä  yöimetys aiheutti sen, että lapsiparka heräili tunnin välein tsekkaamaan, josko nyt olisi tissin aika.  Oli siis tehtävä lopullinen vieroitus. Haikeaa, mutta vapauttavaa. Eihän mulla enää vauvaa olekaan.

Ja nyt, reissuni aikana lapsi oppi nukahtamaan ilman tissiä ja NUKKUMAAN KOKO YÖN. Taivainen ihme.

Hormonit heiluvat jo, hiuksetkin lähtevät.

Voi tätä naisen elämää.

 

 

 

Aarteita

Pimeä talvi-ilta. Istun auton takapenkillä.

Miten lumi voi sataa aina autoon päin?

Miten tuo kuu kulkee meidän mukana samaa vauhtia?

Moottorin tasainen hyrinä, maalaisteiden keikuttava kyyti, suloinen lämpö. Leppeä nukahdus.

Voi kun vielä voisikin elämässä olla yhtä turvallisin mielin kuin nelivuotiaana isän ja äidin kanssa autossa.

Meilläkin on kohta neljävuotias. Iloinen, energinen, kyselevä, osaava, rohkea, nopea, aina ehtivä.

Muistan paljon nelivuotiaan elämästäni: synttärit, kerhot, ystävät, matkat, lelut.

Tänään puhuimme kuolleesta isästäni ja isoäidistäni. Vasta hiljan olen alkanut kertoa, että minulla on ollut isä, jota sinä et ole koskaan tavannut.

Katsoimme yhdessä valokuvia. Onko tässä pikkuveli, kysyi nelivuotias vauvakuviani katsoessaan. Ihan on saman näköinen!

Laitoin kuvat takaisin laatikkoon sanoen että ne ovat aarteitani. Äidin aarteita? Esikoinen naurahti, pujahti huoneeseensa ja haki sieltä  oman pienen pahvirasiansa, jossa säilyttää leikkieläimiään.

Tilintekoa

Joulu: suoritettu.

ParastaSe, että meidän ei tarvinnut matkustaa minnekään. Se, että jouluna oli vieraita, mutta että he yöpyivät kuitenkin muualla.

– Iltayölliset siivous-, leipomis- ja digiboksintyhjennystalkoot joulunalusviikolla. Lapset nukkumassa, vain me kaksi, viinilasilliset ja helvetisti hommaa jota sai tehdä rauhassa. Siinä pulssi rauhoittui, hartiat laskeutuivat korvista. Mikä parasta, kumppanin kanssa sai kommunikoida kokonaisilla lauseilla ja asiayhteyksillä. Toinen tuntui taas ihan mukavalle.

– Pitkät aamu-unet: koko perheellä  vähintään puoli yhdeksään saakka. Bonuksena Siipparakas on ottanut joka aamu lapset kainaloonsa ja häipynyt hippailemaan alakertaan; kerran nukuin jopa kymmeneen!

– Yhteinen kylpyläreissu puolison kanssa: vain me kaksi kolmen tunnin ajan.

Summa summarun: joulusta tuli perhe- ja parisuhdekeskeinen, mikä taisi olla juuri sitä mitä eniten tarvittiinkin.

Heikointa: Oma flunssa. Pienimmäisen korvatulehdus. Lahjatulva.

Rajoitteemme toimivat vain osittain. Aikuisille jaettava krääsätulva oli hieman vähentynyt: en saanut pyyntöjeni lisäksi kuin kasvo- ja vartalorasvoja ja kuusenkoristeita ja outoja kirjoja.  Mitään niistä en aio käyttää. Mies sai ei-ihan-mutta-melkein -toiveidensa lisäksi kalsarit, kaljapullon aukaisijan (meillä ei kukaan juo olutta), kuorimaveitsen (on jo ennestään kolme)  ja outoja levyjä. Kalsarit kai päätyvät käyttöön, mutta ovat toistaiseksi ainakin vielä avaamattomina paketeissaan jossain vaatehuoneen lattialla.

Lasten kohdalla mummi oli taas revennyt. Toiveidemme lisäksi lapset saivat

villasukkia (pienimmäiselle kolme paria!), pörrösukkia, lautasia (kahta kokoa molemmille), lusikoita, kirjoja (yksi niistä oli jopa sama kuin synttäreillä), yöpukuja, rakennuspalikoita (taas uutta sarjaa, entisiä on jo noin puoli kuutiollista)….

Jos lahjadieetti olisi onnistunut, lahjoja olisi ollut kummallekin lapselle yksi. Nyt niitä oli esikoiselle kymmenen ja pienemmälle kahdeksan. Yksistään mummilta.

Ihan piruillessani en siivonnut näitä lahjoja koko joulun aikana lattioilta minnekään, että näkisi, miten paljon tavaraa hän oli kotiimme tuonut.

Laskin muuten, että esikoisella oli 12 lahjanantajaa. Siis 12 henkilöä/tahoa, jolta hän sai joululahjan. Eli ei siinä todellakaan tarvita kuin yksi paketti kultakin, niin kuusen alla on jo röykkiö.

Yritän nyt vähitellen päästä tuosta lahjaketutuksesta eteenpäin. Mutta luulen, että tulevan vuoden aika vahvana pohjavireenä on kodin tavaroiden vähentäminen ja krääsästä poispääsy. Olen seuraillut viime aikoina useampia aiheeseen liiitttyviä keskusteluja ja kirjoituksia. Uudessa mustassa oli taas hyvä kirjoitus:

http://uusimusta.squarespace.com/etusivu/2010/12/30/hetki-jolloin-tavarasta-tulee-rasite.html

Olen lukenut tuon jutussa mainitun Anne te Velde-Luoman kirjoittaman  Kaaoksen kesyttäjä -kirjan ja insipiroiduin siitä kovasti.

Hmm.. nyt voisi tehdä vaikka asian tiimoilta uuden vuoden lupauksia…

Vapaapäivä

Aamushow’sta on selvitty ja isompi on saatu vietyä hoitoon, poikkeuksellisesti koko päiväksi. Pienempi nukkuu aamupäiväuniaan. Syön aamiaista, toissapäiväistä kasvispiirakkaa ja kahvia. Postissa tuli naistenlehti. Hetken huili, lepohetki.

Hetken päästä pesukone päälle, kuivien pyykkien läjän raivaus ja kaappiin laitto. Sitten astianpesukone päälle, lelut kasaan, imurointia, astioiden kaappiin laittoa, laskujen maksua, pihan siivousta.

Tekee mieli sanoa, että ihana vapaapäivä. Nimittäin siivouskin on ihanaa, kun sitä saa tehdä kiireettä.

Lomatunnelmia

Juuri kun luulin että päässäni pimahtaa ja kolmivuotias saa minut hyppäämään sillalta alas kehäkolmoselle, miehen kesäloma alkoi. Onneksi.

Ja onneksi lomaa oli runsaasti, viisi viikkoa. Kyllä siitä on nautittukin. Täytyy sanoa, että jaettu vastuu, pidemmät yöunet, kivat kesävieraat, hyvät ilmat, rauhalliset aamukahvit omalla pihalla, kivat leikkitoverit ym. ovat tehneet hyvää koko pesueelle.

Pöpöläinenkin on rauhoittunut. Tänään kun kylässä käynyt leikkitoveri sai kilarit, Pöpöläinen neuvoi kaveriaan: ”Kuule, kiukuttelulla ei saa mitään”. Jotain tästä tauottomasta levykonsertistani on siis mennyt perille, vaikka sitä olen tässä epäillytkin.

Ja arvatkaas mitä. Se perhanan ruusupapu oli SITTENKIN joutunut eläinten nyppimäksi. Yhtenä iltana mies näki, kun HIIRI hyppäsi ruusupavun ruukkuun, nousi takajaloilleen, katkoi varret hampaillaan juuri siltä korkeudelta, miltä ne oli ennenkin katkaistu ja tihutyön tehtyään lähti litomaan. Tuon jälkeen oli pakko uskoa, että Pöpöläisellä ei sittenkään tainnut olla mitään tekemistä ruusupavun katkomisen kanssa.

Voi hyvänen aika. Meidän kuulustelumenetelmämme vain olivat saaneet epäillyn tunnustamaan. Meno on ollut kuin Guantánamon vankileirillä.

Pyytelin toki Pöpöläiseltä vuolaasti anteeksi, johon kolmivuotias suhtautui yhtä välinpitämättömästi kuin aikaisemmin saamiinsa nuhteluihin. Vastasi kysymyksellä: jos joku mun kaveri nypii kukkia, pannaanko mun pyörä sittenkin pois?

Uutuuksia

Olen viime aikoina hurahtanut useampaan asiaan. Jotenkin tämä äitiysloma on vaikuttanut hyvältä rajapyykiltä aloittaa uusia juttuja.

-Kasvisruokailu

Tää kuuluu osastoon: ”Jos vain olisi ollut aikaa”

Jo pitkään olen halunnut löytää niin kolmivuotiaan kuin lihansyöjä-Miehenkin makuun sopivia kasvisruokia.   Syksyllä kävin  työväenopistossa kasvisruokakurssin josta mukaan tarttui pari reseptiä.   Olen lainaillut keittokirjoja ja surffaillut netissä. Kasvissyöjäystäviä on haastateltu ja reseptejä kyselty. Keittiön kaapeissa  on nyt uusia aineksia.  Ruokarepertuaarin laajentaminen on kuitenkin ollut todella hidasta. Monen ruokalajin kanssa on käynyt niin, että olen valmistanut niitä kauhealla tohinalla ja toiveikkaalla mielellä, mutta ne ovat olleet joko niin työläitä, epäonnistuneet koostumukseltaan tai niistä on tullut niin omituisen makuisia, että niitä ei ole vielä tehty toista kertaa.

Nämä perheemme muut ruokarajoitteet (miehen gluteenittomuus ja maidottomuus) ovat myös vähän vaikeuttaneet sopivien ruokien löytämistä. Tosin päivällä voin tehdä itselleni ja Pöpöläiselle sitten vähän toisenlaista ruokaa…

Jos vain jollakin teistä on vinkkejä lapsiperheen kasvisruoista, niin kertokaa toki!

Naisautoilu

Tää taas on osastosta ”Härkää sarvista”

Jos tuo edellinen onkin jotenkin ekologista, niin tämä sitten ei ole sitä…

Talvella tajusin, että elämääni kahden lapsen kanssa helpottaa suunnattomasti, jos pääsisin liikkumaan autolla.  Meiltä kun on vähintään kaksi kilometriä ylä- tai alamäkeä  kerhoon, kauppaan, puistoon kuin neuvolaankin. Kävely on kivaa, ja kolmivuotias tykkää seistä sisaruslaudan päällä, mutta matkanteko on sen verran hidasta ja raskasta, että arki sujuu helpommin jos jotkin siivut suhauttaa joskus autolla.

Jostakin kumman syystä olen yhteisten vuosiemme aikana antanut autoilun aina Miehen tehtäväksi. Omat taitoni, jos niitä koskaan oli ollutkaan, ruohottuivat  täysin. Talvella tutustuin kolmen lapsen ajotaidottamaan kotiäitiin, jonka arkea seuratessani tajusin, miten vaikeaa hänen oli esim. hoitaa omia kauppa-asioitaan: ostoksille lähdettiin aina koko perheen voimin, mies kuskina ja kaikki lapset mukana. Hän ei myöskään päässyt liikkumaan miehen ollessa töissä lähiöstämme juuri minnekään: kaupunkibusseilu kolmen alle viisivuotiaan kanssa olisi ollut liian haastavaa. En halunnut itse joutua samaan jamaan, joten talven pakkasilla, lumikinosten keskellä, mahan ollessa suurimmillaan tungin itseni rattiin. Sovin treffejä eri puolella kaupunkia asuvien ystävien kanssa ja kävin edellispäivinä harjoitusajoilla Miehen kanssa.  Hirvitti ja pelotti ja ensi alkuun olin varma, että jokainen automatka jää viimeisekseni…. ”Jos tältä reissulta pääsemme ehjinä kotiin, en enää ikinä tartu auton rattiin…”

Mutta niin vain, pikkuhiljaa olen nyt  ottanut haltuun nämä tutuimmat reitit ostarille ja kavereille.  Peruuttaessani autoamme parkkipaikalta oloni on kuin 1930-luvun naislentäjillä: Minä osaan! Minä uskallan!

– Lenkkeily

Tää taas on osastosta ”Kun näkis”

Toukokuussa törmäsin yhä useampana iltana sellaiseen tunteeseen, jota ei kaapista löytyvät hätävarasuklaatkaan poistaneet. Oli fyysisen uupumisen tarve. Samaan saumaan luin Salamatkustajan syntymä -blogista, kuinka kirjoittaja aloittaa lenkkeilyharrastukseen. Satuin klikkaamaan auki hänen käyttämänsä harjoitteluohjelman ja tajusin löytäneeni niin matalalta tasolta alkavan urheiluharrastuksen, joka sopisi myös minunlaiselleni rapakuntoiselle sohvaperunalle.

Järkeilin myös, että juokseminen on kotiäidille mitä parhainta harrastusta: sitä voi harrastaa missä vain ja milloin vain ja mihin vuorokauden aikaan vain. Ei tarvitse matkustaa jonnekin,  ei tarvita tiettyä ryhmää tai tiettyä kellonaikaa, ei tarvita muuta kuin lenkkarit jalkaan. Juokseminen olisi myös helppoa aloittaa juuri nyt, valoisten iltojen ja hyvien kelien aikaan. (Lenkkarit olikin jo vanhastaan…varsin asialliset sellaiset,  oli ostettu edellisen kuntoiluherätyksen aikaan syksyllä 2007.  Tuolloin räntäsade huuhteli innostuksen niin nopeasti ohitse, että lenkkareita tuli käytettyä vain kaksi kertaa.)   No kyllä niiden lenkkareiden lisäksi muutakin tarvitaan: nimittäin urheilurintsikat. Löllöistä imetysrintsareista ei tosiaan ole tuenantajaksi.

Nyt minustakin on tullut lenkkeilyfani!  Kun pikkuinen nukkuu iltauniaan ja Mies jää hoitamaan Pöpöläisen iltapuuhia, on nautinto on laittaa lenkkarit jalkaan ja musat korviin ja lähteä metsään. Kun tulen lenkiltä kotiin, täällä ollaan jo rauhoituttu ja valmiita menemään nukkumaan. Ooh! Lyön monta kärpästä samalla iskulla: pääsen pakoon hermoja raastavaa  iltavääntämistä  omaan rauhaani metsän siimekseen… ja vielä hyvällä tekosyyllä. Voiko olla parempaa?