Archive for the ‘ahdistusta’ Category

Arkipyhä

Mies vietti eilen vapaapäivän, kolmannen koko kesänä.

Olimme koko porukalla lähellä asuvien sukulaisten mökillä syömässä, uimassa, saunomassa. Oli loistavaa ruokaa ja hieno ilma. Vanhempi lapsi sai leikittäjän ja nuorempi hoitajan. Sain uida ja istua laiturilla täydessä rauhassa, ilman yhtään keskeytystä, ainakin tunnin. Nautin, nautin!

Miten uskomattoman ihanaa.

Siinä laiturilla jo tajusin, että juuri tätä minä niin tarvitsisin, rauhaa, virkistystä, lepoa, kauneutta, toisten antamaa huolenpitoa. Apua.

Kiitin isäntäpariamme jokaisesta hetkestä, paratiisista, keitaasta. Hiljaa sydämessä toivoin, että saisin tulla vielä lasten kanssa joskus uudestaan, mutta tiedän, että he pitävät omasta yksityisyydestään eivätkä tule kutsumaan meitä enää tänä vuonna uudestaan.

Nyt olemme takaisin arjessa. Hikisessä kämpässä. Mies raksalla, minä täällä kahden kanssa. Olen niiiiiin väsynyt.  En ole jaksanut ryhtyä mihinkään koko päivänä.
Aamulla sentää tekstailin ystäville kysellen, lähtisikö joku jonnekin. Kaikilla on omat menonsa.
Minä mietin jaksaisimmeko edes pyörälenkille läheiselle sillalle. Ja mitä me siellä sitten.
Enpä ole jaksanut.
Täällä olemme yöpaidoissamme yhä.
Pienempi leikkii säilykepurkeilla, isompi sentään rakennussarjalla.
Ranskalaiset ovat hyvää perusruokaa koko perheelle.

Isompi kysyy: Äiti, miksi sinulla on itkua silmässä?
Koska olen niin väsynyt, vastaan.

Mainokset

Aamusta iltaan

Ensin oli se kamala talvi, joka alkoi marraskuussa ja loppui vasta huhtikuussa. Voi, kuinka odotinkaan kesää.

Ja nyt on se kesä: remonttikesä.

Voi kuinka odotankaan syksyä.

Sitä että elämä palaa —palaahan— tavallisiin uomiinsa.

Olen ollut kaksi kuukautta raksaleski. Mies herää kuudelta, menee raksalle seiskaksi. Tulee illalla puoli yhdeksältä, joskus vasta myöhemmin. Ilmoittaa ovella, että on kuoleman väsynyt ja haluaa kaatua sänkyyn.

Isoveli kysyy: Milloin minä leikin isin kanssa? Vastaan: Syksyllä.

Asumme väliaikaiskodissa, vuokralla kerrostalossa, uudella asuinalueella. Jumalattoman hikisessä akvaariomaisessa kämpässä.

Olen autoton. Pyöräilemme lasten kanssa peräkärryllä, mutta pienempi ei jaksaisi istua takakontissa.

Heräämme aamulla. Yritämme keksiä päiviin tekemistä.

Isompi katsoo videoita. Joka päivä. Jotta äiti saa lepotauon.

Tapaamme kavereita heidän lomamatkojensa välissä.

Kierrämme leikkipuistoja.

Tänään menemme ostoskeskukseen jäätelölle: hellettä pakoon ilmastoinnin ääreen. .

Ilman toisen aikuisen apua ei tule lähdettyä uimarannalle eikä kaupungille: siihen eivät voimat riitä. Isompi kun ryntäilee minne sattuu ja pienempää pitää  aina kantaa, syöttää tai työntää vaunuissa.

Olen iloinen jokaisesta ystävästä joka jaksaa ottaa väsyneen rämäryhmämme kylään, tarjota seuraa, hoitoapua tai ruokaa. Kaikki kelpaa.

Välillä saamme äitini hoitoavuksi, mutta hänen selkänsä ei kestä pienemmän lapsen kantamista eikä reaktiokykynsä riitä isomman perässä syöksymiseen, joten en voi jättää ketään yksin hänen huomaansa.

Iltaisin olemme kaikki hysteerisiä. Pienemmät väsymyksestä ylikierroksilla. Minä alikierroksilla. Vaikea yhdistelmä kertakaikkiaan. Keitän pannullisittain kahvia jotta saisin vähän lisää potkua koneeseeni. Hampaat jo kellastuvat kofeiinista.

Mies on pitänyt kaksi raksavapaapäivää. Toisen juhannusaattona, toisen viime lauantaina. Silloin nukuimme päiväunia, söimme yhdessä, juttelimme. Toinen tuntui taas, onneksi,  läheiselle.

Välillä, illalla, yhdentoista ja puoliyön välillä, kyselemme toisiltamme: selvitäänhän me tästä, tuleehan se koti valmiiksi. Toisen kuuluu vastata uskottavalla, innostuneella äänellä: Tottakai.

Huuto yössä

Eilen kaaduin kuolleena  puoli yhdentoista aikaan sänkyyn.

Yhtä vain ei edelleenkään nukuttanut. Nelivuotias pyöri, hyöri, älämälösi viereisen huoneen sängyssään seiniä potkien. Ryskettä, mäiskettä. Hinkkausta. Kuopuskaan ei saanut nukahdettua, vaan nousi pinnasängyssään istumaan yhä uudelleen ja uudelleen, itkien, huutaen, väsymyksestä sekaisin, sänkynsä laitoja vasten kaatuillen. Yritin pidellä pikkuveljeä makuuasennossa ja suhista hampaitteni välistä ohjeita isommalle: Ole hiljaa, älä huuda, pikkuveljen pitää saada nukkua.  Lopulta sanoin: Jos et nyt ole hiljaa, niin äiti tulee vihaiseksi! Sängystä kuului: Äiti on vihainen usein. (auts!)

Meno ei kuitenkaan rauhoittunut. Pöhinää, kähinää, potkimista, ryskettä.
Kiljun: Nyt suu suppuun. Jos et nyt lopeta, niin suutun!
Sängystä kuuluu: Mitä sitten tapahtuu? Mitä sitten tapahtuu minulle kun suutut?
Vastaan: Äidille tulee paha mieli ja sinulle tulee paha mieli.
Mitä sitten tapahtuu, kysyy ääni.
SUUTUN. Huudan: NYT HILJAA.  MITÄÄN ÄÄNIÄ EI SAA ENÄÄ KUULUA!

Mies ryntää paikalle suihkusta: Onko sinulle huudettu lapsena noin? Tajuatko miten rakkaudettomalta tuo kuulostaa? Nyt menet kyllä pyytämään anteeksi.

Olen raivoissani. On minulle  huudettu lapsena, paljon! Ei juuri noita sanoja, mutta jotakin muuta. Tiedän miltä tuntuu olla huudettavana:  todella haavoittavaa. Mutta en halua, että lapsi saa pilata koko perheen yöunet ja vielä sen päälle äidin pitää tulla pyytämään anteeksi. Voi perhana, HALUAN NUKKUA!

Kiukusta kihisten menen nelivuotiaan viereen:  Miksi sinua ei nukuta?
Minä laulan pingviinille yölaulua, vastaa lapsi.

Selitän, että ei ole kivaa kun kaikki se työ, mitä äiti tekee pikkuveljen nukahtamiseksi, pilataan. Muistelemme, miten inhottavaa on kun naapurin poika rikkoi nelivuotiaan tekemän legolinnan. Miltä tuntuisi, jos se tapahtuisi uudestaan ja uudestaan?

Lapsi tajuaa jotakin.

Sanon, että äiti ei haluaisi suuttua ja huutaa. Mutta äitiä kiukuttaa niin kovasti. Pyydän anteeksi. Lapsi lupaa antaa anteeksi. Puoliso käskee lastakin pyytämään minulta anteeksi: sekin tapahtuu.

Halaamme. Lapsi haukottelee ja ottaa sängyssään mukavan asennon.

Parin minuutin päästä hän nukahtaa.

Minun paska oloni jatkuu vieläkin.

Kierroksia

Hyvää yötä piltit, äiti koneen avaa…Koko talo uinuu, vain minä ja tietokone valvomme.

Aika on kortilla. Alkamassa oleva remppa vie kaiken liikenevän ajan. Tee budjettia, tilaa, soita, varmista, kysy, utele, etsi tietoa, järjestä papereita….Välissä paista kalapuikkoja ja vaihda vaippoja, kerää pienemmän suusta sopimattomat pikkuesineet pois ja etsi digiboksilta vielä pari lastenohjelmaa nelivuotiaalle katsottavaksi.

Tiedossa on muutto väliaikaiskotiin, kerrostaloahdistusta, viiden kuukauden ahdistus-rutistus-kujanjuoksu raksan ja kodinhoidon paineissa, anoppia, mummulaa,  riitoja, väsymystä… Voi kunpa jaksaisimme kaikki loppuun saakka ja  saisimme edes palkkioksi ihanan kodin.

Kevät on tuonut myös viime vuodesta tutut kiihkeät kierrokset. Nyt siis kai … nelivuotisuhman. Liittyykö vuodenaikojen vaihtuminen jotenkin tähän uhman alkamisajankohtaan? Onko lisääntyvä valon määrä jotenkin yhteyksissä aivokuoreen ja hormoneihin ja … ties mihin? Tilanne on kuitenkin tämä:

Mitään ei kuulla, ja jos kuullaan, niin ei ainakaan lopeteta/tulla/aloiteta.

Kaikki on saatava sanottua juuri silloin kun vähintään kaksi muutakin ihmistä on äänessä.

Ja jos vaikka näyttäis siltä, että tulossa ollaan, niin juostaan ohi tai käännytään viime hetkessä eri suuntaan.

Tai jos puetaan, laitetaan housut käsiin ja hihat jalkoihin

Ja saadaan RAI VA REI TA. Sellaisia, joissa hypitään, täristään, tönitään, läpsitään,  huudetaan:  MUN ASIA MENI PIELEEN. KAIKKI ON PIELESSÄ. ÄITI ON TYHMÄ.  ÄITI EI OO KOSKAAN KIVA.  Sellaisia, joita eivät syli, lohdutus, jäähy tai varoituskaan lopeta. MÄ EN OSAA LOPETTAA. MÄ EN OSAA RAUHOITTUA.

Tärisevä ihmisraunio saadaan ehkä tuntia myöhemmin  lopettamaan yhtämittainen ujellus.

Elämä on vaikeeta: Meni niin tai näin,  AINA väärin päin: Meenkö mä puistoon tänään?  – Ei, vaan koko päiväksi hoitoon. – Byäääääää. Mä haluan mennä puistoon. Seuraavana aamuna: – Meenkö mä hoitoon tänään? -Et, vaan mennään aamulla puistoon. -ByÄÄÄÄÄÄÄ! Mä haluan mennä hoitoon!

Eipä se helppoa ollut omalla äidillänikään. Muistan omasta lapsuudestani, kuinka suunnilleen saman ikäisenä  esittelin äidille tukkimiehen kirjanpitoani siitä, kuinka monta kertaa olen pahoittanut tänään mieleni. Olin innoissani, kun olin saanut sata täyteen.

Mutta kuinkas kävikään?  Esiteltyäni kirjanpitoni äidille en saanut kuitenkaan mitenkään lämmintä vastaanottoa. Taisi tulla sadas ensimmäinen viiva paperille.

Kaikkalla, kaiken aikaa

Kaikkein eniten kaipaan sitä että väsyneenä sais olla vaan. Illan tullen pötköttää sohvalla. Ehkä katsoa televisiota. Tai kääriytyä peiton alle lukemaan itsensä uneen. Tai löhötä aamulla kunnes tietää mitä haluaa päivältä eikä voi vastustaa ylösnousua.

Välllä on niin raskasta olla se pomo, kellokalle, nyt pitää eikä enää ei saa -tyyppi.  Ja vaikka omat patterit piiputtaa jo punaisella, on jaksettava iltapesut, riisumiset, sadut ja komentamiset kun yhdellä on neljättä kertaa vessahätä. Vaikka itse ois jo nukahtanut pystyyn. Ja oma kirja ei pääse koskaan yöpöydältä sänkyyn saakka.

Illat vaan ON perseestä. Usein oma mieliala on niin synkkä kaiken säheltämisen jälkeen että jos lapsiperheen onnellisuuskyselyn mittarimiehet vetäisivät piuhat päähäni puoliyhdeksältä, tulostinlaite piirtäisi mustaa piikkisuoraa viivaa. Yleensä en pysty enää edes puhumaan mitään koska ulos tulisi niin painokelvotonta tekstiä.

Ja sitten… pärähtää rääkäisy. Vieroitus, unikoulu … siinä avainsanoja. Kello yksi. Kello puoli kolme. Kello viisi. Eikä todellakaan vienoja nyyhkäisyjä vaan maailmantuskaa, harmia, kiukkua. Pitkääääään. Ja uudestaan. Ja taaaaas.

Ja aamulla on kammettava ylös kukonlaulun aikaan, tai oikeammin kuopuksen aamuörinän tahtiin. Nahkavekkari – nyt tiedän mitä se tarkoittaa. Ja se on usein liian aikaisessa.

Kahvia, kiitos.

Ei ihan mutta melkein

Täällä taas. On ollut kirjoitustaukoa, vähän tahtomattakin. Pitäisi kai hankkia aipädi, aiphouni tai joku muu tämän maailmanajan laite, jolla voisi kirjoittaa sillloinkin kun on vain pieni hetki aikaa. Tämä vanhanaikainen käynnistä kone > odota vartti > istu alas juuri tämän pöydän ääreen -malli kun ei oikein sovi tähän elämäntilanteeseen.

Tervehdyttiin sitten. Pikkuveli ehti sairastaa melkein kuukauden. Sai samalla kaksi hammastakin ja oppi -vihdoin viimein- kääntymäänkin, juuri  8 kk -päivänään.  Nyt rullailee jo vauhdikkaasti sohvan alta kuusen luokse. Ja  tavoittelee jo kovasti äiti-sanaa. Tuossa nukkumaan mennessä kovasti hoki ä-i-tä, ä-i-tä….

Joulusuunnitelmat etenivät siten, että vietämme joulua kotona ja Miehen vanhemmat ja sisar ovat tulossa meille, mutta yöpyvät joitakin öitä meillä ja joitakin muualla. Että ei tule ihan viikkoa putkeen seitsemän ihmisen kimppakämppää.

Tämä vaikuttaa ihan hyvältä kompromissilta. Keskusteltiin Miehen kanssa joulunvietosta moneen kertaan, ja varsinkin siitä, että vaikka meillä on kova tarve rauhoittaa joulunaikaa ja varsinkin siihen liittyvää valmistelua ja rampppaamista, haluamme kuitenkin tarjota lapsille ja isovanhemmille mahdollisuuksia yhdessä oloon. Se kun on näille molemmille tahoille silminnähden tärkeää JA nyt isovanhemmista ON vielä viettämään joulua lastemme kanssa.   Voi olla että ihan muutaman vuoden sisällä tulee sekin aika, kun heidän voimansa eivät tällaisiin juhliin enää riitä.

No, sitten sattui että anoppi soitteli ja varmisteli, että mitä me oikein aiomme tehdä jouluna, kun ei oikein saa poikansa puheista mitään selvää. Kerroin hänelle, että periaatteessa olisi siis vuorovuosisysteemimme mukaisesti aika mennä äitini luo, mutta koska hän oli juuri meillä kolmisen viikkoa, emme taida olla lähdössä sinne päin. Ja koska emme taida jaksaa lähteä yhtään minnekään, taidamme olla kotona. Ja että he ovat kyllä tervetulleita meille, mutta koska kotimme on niin kovin pieni, emme varmaankaan voi viettää joulua täällä meillä koko porukalla yötä päivää kovin pitkään. Että jos heillä olisi mielessään jokin toinen paikka, missä he voivat osan aikaa yöpyä, niin se olisi paikallaan. Siihen anoppi: Voi voi kun kukahan meillä jaksaisi pakata. Ja kun ei tuosta ajokelistäkään tiedä.  Vedin henkeä ja sanoin: jos nyt mietitään, kenen meistä on helpointa ja kenellä meistä on  eniten aikaa matkustaa, niin kyllä se minusta tuntuu, että teillä on …

Puhelun jälkeen vannotin Miestä, että puhuisi äitinsä kanssa suorempaan. Ei ole kovin mukavaa, että koska Mies ei uskalla sanoa äidilleen asioita, anoppi joutuu lopulta kyselemään niitä minulta – ja sitten minun on sanottava ne, ja sekös miniästä mukavan tekee.

Nyt vain jännitän lahjashow’n onnistumista.  Lokakuussa kirjoittelin lahjalistan ja annoin sen kälylleni,  joka  lupasi jakaa sen äitinsä kanssa. Anoppi soitteli noin kuukausi sitten ja pyysi, että esittäisimme joitakin lahjatoiveita. Olin ihan ymmälläni:  eikö lista ollutkaan tavoittanut häntä?Kyselin kälyltä – hän meinasi että joo, kyllä hän on sen lukenut äidilleen, mutta äiti ei tainnut kirjoittaa siitä mitään ylös. Pyysin, että josko lista toimitettaisiin nyt anopille sitten vaikka sähköpostitse.

Viikko sitten puhelin soi uudelleen, ja anoppi kyseli, mitä hän voisi hankkia esikoiselle lahjaksi. Kerroin, että olemme nimenneet kaksi toivelahjaa, jotka olivat siinä listassa, että jospa vaikka jakaisivat ne kälyn kanssa. -Niin, siinä oli se peli, mutta kun ei niitä täältä saa... Voi herran jee! Mitähän ihmettä sellaista olisin voinut listaan laittaa, jota saisi pienestä kylästä, jossa on kaksi kauppaa, yksi ässä ja yksi koo? Suklaata? Sehän se just on se idea, että lahjojen eteen näkee vaivaa: käy naapurikaupungissa tai tilaa postitse tai netistä… Kyse ei edes ole mistään harvinaisuudesta, vaan sellaisesta pelistä, jonka saa Anttilan tai Höpöhallin nettikaupasta, joita hän käyttää muutenkin sujuvasti pörrösukkien ja paituleiden tilaamiseen.

Tämän lisäksi anoppi vielä jatkoi: Jos paketteja tulee enemmän, niin mitä sinä teet? Laitatko sinä ne roskiin?

Voi Pyhä Jysäys.

Pidin pienen tauon ja sanoin: Ei, en laita niitä roskiin.

(VAIKKA KIUKUTTI KAMALASTI)

Kysyin, miksi hän haluaisi antaa enemmän lahjoja. Sanoin, että itsetehtyjä pehmeitä paketteja saa toki olla, mutta mitään tavaraa emme oikeasti tarvitse. Sitä meillä on jo niin paljon. Ja että emme halua opettaa lapsia siihen, että lahjojen määrä on joulussa tärkeintä.

Vastausta en tietenkään saanut.

Nyt esikoisella on kolme lahjatoivetta: legoja, kamera ja huuliharppu. Toivottavasti lahjojen antajat osaavat kunnioittaa pienen toiveita.

—-

Olimme tänään koko perheellä kaupungilla. Emme oikeastaan ostoksilla, vaan jouluvaloja, joulutoria ja jouluvilinää katselemassa. Tapasimme hyörinässä ystäväpariskunnan – lopen uupuneina. Äiti ihmetteli, mitä hankkia lapsilleen, joilla on jo kaikkea. Ja mitä äidilleen, joka ei halua mitään.

JOSPA VAIKKA EI MITÄÄN, teki mieleni sanoa.

Samalla ystävä jatkoi: Ja  kun tuo mies ei aio ostaa minulle mitään!

Minä vastasin, että minä taas en halua mitäänItse asiassa minua pelottaa, mitä pukki tuo. En nimittäin halua mitään krääsää tähän taloon.

—-

Anopin lahjalistaan kirjoitin miehen toiveeksi Rakennusmaailma-lehden. Vähän aikaa sitten saimme ilmoituksen: Teille on tilattu Tuulilasi lehti.

Aika läheltä, eikös joo! Toivottavasti saadaan pian sitten tilille rahat siihen uuteen autoonkin.

Itselleni nimesin toiveeksi Avotakka-lehden. En yhtään ihmettelis, vaikka laatikkoon tulisi Eläinmaailma.

Voi rähmä

Marraskuun alussa mietin, että ihanaa, onpa tulossa leppoinen kuukausi. Ei ole paljon mitään menoja eikä tekemättömiä töitäkään. Ja koska äitini on tulossa meille joksikin aikaa kylään, pääsen itsekin välillä tuulettumaan kaupungille. Miten väärin sitä voi ihminen luulla.

Marraskuun ensimmäisenä maanantaina kello 13 pikkuinen aivasti. Jaa, sille on tulossa flunssa – taas, ajattelin. Kas kummaa, silmätkin rähmivät voimakkaasti.

Seuraavana päivänä räkäinen pikkumies ei enää pystynyt kunnolla syömään. Maidot ja muut tulivat räkäpulautuksina ulos.

Perjantaina veimme kuumeisen ja kipeän lapsen lääkäriin: korva- ja silmätulehdus. Lääkkeeksi antibioottikuuri ja antibioottitippoja. Suun kautta annettavaa kuuria on vaikea saada pysymään sisällä, sillä räkäisyydestä johtuen kaikki syöty tulee pian syliin.

Koska paranemisen merkkejä ei näkynyt, menimme lääkäriin uudelleen sunnuntaina. Tulehdus oli levinnyt toiseenkin korvaan, molemmat korvat ovat täynnä märkää. Pikkuinen sai antibioottikuurin pistoksena.

Isoveli sairastui: korkeaa kuumetta maanantai-illasta lauantaihin.

Loppuviikosta myös Mies sairastui: nielutulehdus ja silmätulehdus. Ei pystynyt syömään eikä kunnolla puhumaan. Silmät olivat kuin särjellä. Kaksi viikkoa sairaslomaa, kaksi erilaista antibioottikuuria  ja kaksia erilaisia silmätippoja.

Tiistaina pikkuveli viedään taas lääkäriin: korvat ovat niin pulleina mätää että tärykalvot on puhkaistava.  Samalla varataan aika korvien putkitukselle, se saadaan viikon päähän.

Seuraavalla viikolla yritän pitää vapaapäivää, onhan isoveli terve ja hoidossa ja äitini ja Mies hoitamassa pikkuveljeä. Ehdin bussilla lähelle keskustaa, kun migreeni iskee. Pakenen ystävän kotiin oksentamaan ja makaamaan eteisen lattialle pimeään. Soitan lääkäriystävälle, joka määrää läheiseen apteekkiin migreenilääkkeitä. Mies tulee autolla hakemaan, ostaa lääkkeet ja odotamme kadunkulmaan pysäköidyssä autossa 15 minuuttia, jotta oksentaminen lakkaa ja hän voi ajaa meidät kotiin. Kotona nukun kaksi tuntia putkeen. Että sellainen kotiäidin irroittelupäivä.

Torstaina pikkuveljen korvat putkitettiin. Sen jälkeen korvista tuli märkää monta päivää,  tyynyliina oli ruskeana.

Viikonlopun ajan lapsi oli parantuvan oloinen. Helpottunut äitini lähti pitkäksi venähtäneeltä käynniltään kotiinsa. Kiitos kahden ja puolen viikon hoitoavusta!

Sunnuntai-iltana yritän jälleen tuulettumaan. Menen ystävän kanssa elokuviin.  Auto vaikuttaa ihan ehjälle, kun ajelen sillä kehäteillä.

Maanantaina korvat kontrolloidaan – putket ovat paikallaan ja avoimina, jipii! Mutta tulehdus on edelleen päällä ja korvat täynnä märkää. Uusi antibioottikuuri.

Maanantai-iltana nousee kova kuume, se huitelee  kuumelääkkeenkin jälkeen yli 39 asteessa. Lapsi arastelee syömistä, eikä aukaise suutaan mielellään. Ja yrjöää antibiootin ulos.

Tiistai-aamuna mies ilmoittaa, että autossa on jotakin pahasti vialla. Jokin murros on rikki. Mikä tahansa renkaiden kääntäminen voi aiheuttaa jonkin osan lopullisen repeämisen.  Korjausajan saa vasta perjantaille.

Keskiviikkona taksilla taas korvakontrolliin. Korvat todetaan vihdoinkin kuiviksi. Kuume huolestuttaa minua ja lääkäriä. Keuhkot kuvataan, ne ovat terveet. Aikaisemmin otetusta labraviljelystä on tullut tulos: hemofilus-bakteeri. Antibiootti jälleen pistoksena. Saamme päivystyslähetteen Lastenklinikalle: menkää, jos tilanne yhtään pahenee, olivat lääkärin neuvot.

Mies joutuu lähtemään yhden illan työmatkalle Keski-Suomeen. Minä ja lapset jäämme keskenämme. Leivon lohdutukseksi suklaakakkua. Ensimmäinen jää raa’aksi ja joutuu kompostiin. Teen uuden. Pakko saada jotakin makeaa.

Torstaina lapsi ei enää  juurikaan syö. Ja jos syö jotakin, se tulee vihreänä pinaattina housuihin. Mies on tullut yöllä kotiin, onneksi junat kulkivat hirveästä tuiskusta huolimatta. Lähdemme taas taksilla päivystykseen, jossa taas otetaan näytteitä. Nielu on tulehtunut pahasti. Lääkärin mukaaan lanboratoriotulokset ja oireet sopisivat johonkin virustautiin, vaikkapa adenovirukseen. Mitään keskushermostollista tulehdusta ei ole, eikä streptokokkibakteeria, tyynnyttää lääkäri. Mutta soitellaan maanantaina vielä uudelleen.

Perjantaina lapsi on jo parempi. Kuume lakkaa, olemme ensimmäistä kertaa kolmeen viikkoon helpottuneita. Naapurit käyvät ovella kyselemässä tilannetta. Naureskelemme. Varoitan, että jos meiltä päin tulee, kannattaa suojautua. No, jos parannutte, niin tulkaa meille glogeille, pyytävät naapurit.

Lauantaina kesken vaipanvaihdon huomaan, että pienokainen on ylt’ympäriinsä punaisissa näppylöissä.