Pahempaa kuin koirankakka

Niin. Joskus tosi kauan sitten huokailin sitä, että mitenkähän pitkään näitä kahta asiaa pitää lapsen kanssa opetella: syömistä ja nukkumista. Ainakin kuusi vuotta? Ehkä kauemminkin?

Lapsiparka on ollut valikoiva syöjä jo ensimmäisistä sosekokeiluista saakka. Siinä missä toiset saivat puolikkaan piltin menemään ekalla kokeilulla, meillä siihen päästiin noin puolen vuoden harjoittelun jälkeen.

Pojalla on toki joitakin ruokia, joista hän pitää. Mutta uusien makujen oppiminen on erittäin vaikeaa ja hidasta. Vanhempainlehden neuvot viidestätoista maistamiskerrasta ovat naurettavia, elleivät jopa itkettäviä. Miten saada lapsi maistamaan edes yhtä kertaa? Tai jos saa maistamaan sen ekan kerran, toinen onkin täysi mahdottomuus…

Usein ruokailu on yhtä härdelliä. Lapsi ei halua tulla pöytään eikä rauhoittua ruuan ääreen. Sen sijaan hän yrittää kuluttaa syömistilanteen juttelemalla, höpöttämällä, siirtelemällä ruokaa lautasellaan – tappamalla aikaa. Siitä sitten seuraa sanailua, järjestyksenpitoa, komentamista, varoituksia, jäähyjä… hyvästi ruokarauha.

Routa ei myöskään aja porsasta lautasen ääreen. Vaikka koko päivä olisi mennyt ilman ruokaa, ja kiukuttaa ja itkettää,  mutta äiti tarjoilee jotakin sellaista, mikä ei ole viisivuotiaan suosikkiruokaa, syöminen ei tule kysymykseenkään.

Kaikkea on kokeiltu: tarrataulua, kiristystä, lahjontaa, uhkailua, suuttumista, välinpitämättömyyttä…Olemme  myös todennäköisesti tehneet kaikki virheet, mitä ruokailujen suhteen voi tehdä.

Ruokailuista on tullut  juuri sitä, mistä varoitetaan: valtataistelua,  lapsen ja aikuisen tahtojen mittelyä.

Yhtenä päivänä huonosti menneen lounaan jälkeen puoliso yritti vedota lapsen tunteisiin: ”Isille tulee tästä paha mieli”.

Lapsi lähti pöydästä, otti kynän ja paperin, ja meni kysymään isältään: Isi, miten  En tykkää isistä kirjoitetaan?

Isi kirjoitti mallin. Lapsi jäljensi sen paperiinsa, jonka laittoi taskuunsa.  Kun tapasimme tuttaviamme myöhemmin päivällä, lapsi nykäisi paperin taskustaan ja näytti ensimmäiselle aikuiselle: katso, mitä mulla täällä lukee!

Mainokset

5 responses to this post.

  1. Posted by Pööpö on 09/10/2012 at 20.31

    Kuulostaa tutulta. Meillä tuota jatkui nelivuotiaaksi, kunnes sain neuvolasta neuvon, joka toimi meillä.

    Meillä oli siis tilanne, että poika ei halunnut tulla edes pöytään, kun tilanteet muuttui juuri noin kurjiksi kuin kuvailet. Jos pöytään asti tuli, pelasi aikaa eikä takuulla syönyt.

    Neuvolassa kehottivat kokeilemaan niin, että laittaa ruokaa lautaselle hyvin hyvin vähän. Vaikka yhden lusikallisen. Ja enempää ei tarvinnut syödä, ellei itse lisää pyytänyt. Ja jos söi vain pienen määrän, niin seuraava ruoka/välipala oli jo vaikka tunnin päästä. Ja tällaisia epävirallisia välipaloja sitten annoin, niin, että otin itse vaikka banaanin, ja lohkaisin siitä pienen palan toiselle kesken puuhailujen. Meillä tämä käytäntö muutti ruokailut kokonaan ja hyvin pian tilanne muuttui niin, että ruokailuista tuli taas normaaleja: normaalit ruoka-ajat ja normaalit annokset.

    En tiedä, onko tästä teillä apua, mutta kun kirjoituksesi kuulosti niin kovin tutulta ja tiedän tuon ahdistuksen, niin halusin jaka tämän kokemuksen.

    Vastaus

  2. Pööpö, kuulostaa kokeilemisen arvoiselle. Eikö lapsi sitten alkanut ”odottaa” tai jopa vaatia välipaloja tylsän ruuan sijaan?

    Vastaus

  3. Posted by Pööpö on 11/10/2012 at 21.52

    Ei itse asiassa odottanut, sitä vähän pelkäsin aluksi. Olin jotenkin ennen siinä uskossa, että juuri välipaloja ei pitäisi lisätä ja ns. palkita huonosta syömisestä. Pidin ne ikäänkuin erillisenä asiana, ei liittynyt mitenkään ruokailuun eikä niistä puhuttu ruoan korvikkeena. Nämä välipalat olivat vähän niin kuin tekemisen sivussa, juuri ennen ulkoilua saatoin antaa kouraan vaikka porkkanan ja hän popsi sen touhujen lomassa. Sitten ulkoilun jälkeen lounaalla taas lautaselle ihan pikkiriikkisen ruokaa, vaikka itseä se määrä hirvittikin (meillä on vielä tosi pieni poika, ja tuntui, että sen olisi pakko syödä enemmän). Ja taas riippuen siitä, miten lounas maistui, annoin jotain välipalaa.

    Neuvolantäti pohti jo ohjetta antaessaan, että voisiko annosmäärät olla niitä, jotka ”lamauttavat” pojan. Että hänestä tuntuu pöytään tullessaan, ettei kykene syömään kaikkea (vaikkei edes pakotettu syömään lautasta tyhjäksi) eikä siksi halunnut ruveta koko hommaan. Eipä sitä tiedä, mutta muutaman viikon jälkeen huomasin, että välipaloja ei enää tarvita, ruokailut olivat ruvenneet sujumaan ja annoskokoja oli pikkuhiljaa ruvettu kasvattamaan. Ehkä avain oli meillä siinä, että siitä yhden lusikallisen annoskoosta hän selviytyi, ja se katkaisi negatiivisen kierteen. Sen jälkeen hänen ei tarvinnut kokea epäonnistuvansa ruokailuissa.

    Toivon todella, että tämä auttaa tai saatte joitain muita hyviä vinkkejä. Tiedän niin hyvin, kuinka raskasta se on. Mekin ehdimme kokeilla tätä ennen aika samoja juttuja kuin tekin.

    Vastaus

  4. meidän valikoivan ja alipainoisen nuorimmaisemme kanssa väännettiin hyvä tovi asiasta kättä, vaikka ihan noin hankalaksi tilanne ei päässytkään. Sympatiat siis teille!
    Päiväkodissa ruokaongelmaa ei samassa mittakaavassa ollut – lapsi oli sielläkin pienisyömäinen ja valikoiva, mutta ryhmäruokailussa ei syntynyt valtataistelutilanteita samoin kuin kotona.

    Minä ratkaisin ongelman lopulta luopumalla yhden ruokalajin taktiikasta: rupesin sovinnolla keittämään nuorimmaista varten ensin joka aterialle perunaa (se oli jossain välissä ainoa takuuvarma) ja tarjoilin aina ”perunaa ja voita” – siis sitä mikä kelpasi. Ylipäätään siis suunnittelin ruokailut niin, että joka kerralla pöydässä oli jotain sellaista, jonka tiesin kelpaavan hänelle. Ei välttämättä lempiruokaa, mutta syömäkelpoista. Pyrin ruuanvalmistuksessa siihen, että pääsisin itse mahdollisimman vähällä: vaikka tarjolla onkin (edelleen) useampaa lajia tai lisuketta, ne täytyy pystyä valmistamaan samalla vaivalla ja niistä täytyy riittää useammalle aterialle.

    Yritin pitää huolta siitä, että tarjolla oli mitä tahansa josta tiesin että vatsa tulee täyteen ja mikä on kohtalaisen terveellistä ja pääruokaisaa. Siihen oheen ovat vähitelleen tulleet pienet maistamisannokset.
    Siitä olen yrittänyt pidin kiinni että aamu- ja iltapalalla lapsi tulee täyteen, ja näissä aterioissa onkin hänellä ollut vähiten nirsoilua: leipä ja puuro ovat onneksi aina kelvanneet, samoin hedelmät. Velliä (sitä vauvojen!) syötiin kouluikään asti kun olin niin huolissani lapsen painosta.

    Luultavasti olen toiminut kaikkia mahdollisia kasvatusohjeita vastaan ja passannut lapseni aivan pilalle, mutta ainakin ruokailut ovat muuttuneet aika paljon mukavammiksi (+ minun ei tarvitse syödä enää makaronilaatikkoa, joka on henkilökohtainen inhokkini, vaan voi makaronilaatikkopäivinä laittaa sellaista ruokaa, josta itse pidän!)

    Ja tuo kymmenen maistamiskertaa on kyllä aivan huuhaapuhetta: olen itse sinnikkäästi syönyt mustikoita joka aamu varmaan viiden vuoden ajan, ja vasta nyt voin ihan vilpittömästi sanoa, että pidän niistä, ja että otan niitä ihan oikeasti mielelläni ja halukkaasti aamupalaksi.

    Vastaus

  5. Posted by Inka on 15/10/2012 at 12.38

    Kohtalotovereita on varmasti paljon, ehkä se lohduttaa edes hieman. Meillä tuo pienen koon taktiikka toimii myös. Yleensä se toteutetaan niin että lapsi saa itse annostella pöydässä ”laittaako äiti vai otatko itse” -tyylillä. Tosin tilanne ei ole meillä ihan noin kärjistynyt. Puoli vuotta kesti todella vaikeaa syömiskamppailua, kunnes ”luovutin” en tuputtanut enkä riidellyt asiasta. Ja eräänä päivänä lapsi tuli pöytään falafelejen (!) äärelle: ”nam, näyttääpäs hyvälle”. Tsemppiä!

    Vastaus

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: