Päättymätön tarina

Raksalla ollaan päästy takakaarteeseen. Ei loppusuoralle, vaan sinne sitä edeltävään vaiheeseen.  Tää on iso remppa.  Ihan niin kuin osaavat ennustivatkin. Me emme vain ottaneet sitä uskoaksemme. Niinpä itse päättelemämme aikataulut osoittautuivat – tuulesta temmatuiksi, miksipäs muuksi.

Yhtenä iltana Esikoinen, neljä ja puolivuotias, puhkesi puhumaan. Äiti, mä näen sellaisia painajaisia että oon liukuportaissa ja niiden päässä on este. Ja että oon portaissa, ja ne ei lopu koskaan.

Kerron, että kun herää painajaiseen, voi ajatella itsekseen, että se oli vain pahaa unta ja  saa tulla äidin ja isän viereen nukkumaan ja että….

Esikoinen odottaa, että lopetan hölpötyksen. Ja sanoo: Mä luulen että se on sitä että mä pelkään että me ei ikinä päästä takaisin omaan kotiin. 

Suuni loksahtaa auki. Miten taitavasti lapsi osaa tulkita omaa untansa.

Kieltämättä samat tunnelmat ovat olleet itselläkin. Kaksi kuukautta sitten tein listan raksalla tekemättömistä hommista, niistä sellaisista välttämättömistä, jotka on tehtävä ennen kuin voimme muuttaa sisään. Laskin, että ne veisivät noin 50 työpäivää.

Nyt niitä on jäljellä 33. Tätä vauhtia olemme evakossa vielä helmikuussakin.

Luoja paratkoon.

Olen hyväksynyt asemani lähes yh-äitinä, mutta lapset eivät jaksa piilottaa harmiaan siitä, että isi on kotona vain varhain aamulla ja viimeksi illalla. Heti herätessään esikoinen huutaa: Isi! Ja harmittelee, jos se olen minä, joka vastaa hänen huutoonsa. Ja illalla, kun avain rapsahtaa lukossa, iltapalapöydässä huokaillaan helpotuksesta.  On jo yö, kun isi tulee raksalta kotiin, oli esikoinen tilittänyt päiväkodissa.

Kyllä tämä on ollut kriisiaikaa meidän koko perheellemme. Niin lapsille kuin aikuisillekin. Parisuhdekin ryvettyy, se on selvä. Koskaan ei ole aikaa puhua kunnolla mistään, ei lasten asioista, ei omista asiosta, ei edes raksan asioista. Ja sovittavaa, päätettävää ja neuvoteltavaa riittää. Olen yrittänyt ottaa ihan tietoisen linjan, että pidän päätäni pystyssä enkä tilitä sisimpiä tuntoja Miehelle, jolla riittää kestettävää muutenkin, ja joka on sanonut, ettei kestä enää yhtään enempää painetta miltään taholta. On kuitenkin ollut kova koulu oppia, että en voi olla täysin rehellinen, enkä tukeutua puolisooni, etten rasittaisi häntä liikaa. Onneksi minulla on kuitenkin paikkoja, jonne voin tuntojani tilittää.  Onneksi meillä on takana jo 15 yhteistä vuotta, niin tämäkin vuosi ja tämäkin kausi suhteutuu omaan lokeroonsa.

Kyllä sillä remontilla hintansa on. Siis henkisestikin. Välillä mietin, että kuka siellä uudistuneessa kodissa sitten haluaa asua, kun siitä näin paljon maksetaan. Kuka niitä seiniä jaksaa katsella? Haiseeko siellä sittenkin näin kitkerälle? Vai tuulettuuko kotimme, kun saamme hengähtää hetken?

Mainokset

4 responses to this post.

  1. Posted by Salamanteri on 10/11/2011 at 22.03

    Nimimerkiltä rakennusprojekti tuoreessa muistissa: tässä vaiheessa, kun se remppa on jo kestänyt iäisyyden ja tuntuu, että tulee kestämäänkin, on turhaa hötkyillä sen raksan suhteen. Eli ottakaa piakkoin yksi remppavapaa viikonloppu, vaikka kuinka tuntuisi että sitä, tätä ja tota pitää tehdä. Menkää mummulaan/kylpylään/ruotsinlaivlle (no ei ehkä viikonloppuna pikkujouluaikaan)/yöksi hotelliin, tai jääkää vaan kotiin mutta älkää miettikö mitään tarttis siivota -juttuja, vaan köllötelkää, katsokaa piirrettyjä, nauttikaa piknikkiä olohuoneen lattialla jne. Se auttaa kummasti jaksamaan,ja fiiliskin paranee. Lapset ei muista, muutettiinko uuteen kotiin paria viikkoa ennen tai jälkeen suunnitellun, kireä ja väsynyt tunnelma vaikuttaa aikatauluja enemmän.

    Tsemppiä remontin loppusuoralle! Muistan, kun itse laskin, että helmikuussa päästään muuttamaan. Oikeasti me muutettiin elokuussa… Oli ”vähän” turhan toiveikkaat aikataulut.

    Vastaus

  2. Posted by Nimetön on 11/11/2011 at 14.47

    Vielä jonain päivänä muistelette perheenä tätä raskasta vaihetta ja olette ylpeitä siitä, että selvisitte siitä yhdessä, ja että teillä on ihana oma koti. Kokemus varmasti lujittaa perhettänne ja parisuhdettannekin.

    Tsemppiä

    Vastaus

  3. Posted by Paula on 12/11/2011 at 16.33

    Järkkyä. En osaa muuta sanoo. Me ei ikinä rakenneta eikä remontoida, mä en ikinäkoskaanmilloinkaan selviäis sellasesta järjissäni, oon varma. Voimaa.

    Vastaus

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: