Matkaseurassa

Blogi josta tuli kirja

Anna Pihlajaniemi: Adoptiomatka. (Tammi, 2011)

Esikoistani odottaessani tutustuin useampaan odotusaiheeseen blogiin. Yksi niistä oli Adoptiomatka, anonyymin naisen kertomus adoption eri vaiheista. Blogi oli jo alkanut pari vuotta aikaisemmin, mutta sen kyytiin oli helppo päästä. Ahmin rohkeaa tekstiä,  täysiä tunteita toivon ja epätoivon kiikkulaudalta.

Eräällä automatkalla luin blogin alusta loppuun kerralla.

Kun bloggaaja sai lopulta lapsitiedon, minä, monien muiden lukijoiden tavoin, itkin onnesta tietokoneeni äärellä. Itse olin tuolloin jo ehtinyt kahden lapsen äidiksi.

Tänä kesänä Adoptiomatka julkaistiin kirjana. Anna Pihlajaniemeä on kiittäminen rohkeudesta. Itse en anonyymina kirjoittajana uskaltaisi esittää ajatuksiani, olkoonkin, että ne ovat tosia ja rehellisiä,  nimelläni. Joitakin kirjoituksia ei ole päästetty blogista kirjaan, mutta kirja on säilyttänyt blogin raivorehellisen luonteen. Hyvä niin. Sellaisena kirjasta on varmasti monelle, tavalla tai toisella äidiksi toivovalle paljon vertaistukea.

Kirjaa lukiessani minua puhuttelivat kirjoittajan  kipeän suloiset unelmat arjesta lapsen kanssa. Kaikki ne jonkin verran naiiviltakin kuulostavat unelmat, millaista olisi kun lapsi on kanssamme. Miten puhuisimme, mitä leikkisimme, missä matkustaisimme. Mitä opettaisimme hänelle maailmasta, mitä kertoisimme elämästä. Miten lapsi painaisi päänsä olalleni tai nukahtaisi kainalooni.

Suorastaan kadehdin tuota vauvakuumetta, lapsenikävää. Jotakin, joka on minulle ollut varsin vierasta, lähes olematonta.

No mutta. Jokin minussa sanoo narisevalla äänellä: Eihän sitä tiedä, millaisena lapsiperheen arki on sittemmin kirjoittajalle näyttäytynyt.

Mutta blogi jatkuu, hitaasti päivittyen, tunnelmia sieltä ja tuolta kertoen. Mikäli tyylilaji on yhtä rehellinen kuin aikaisemmin, mitään suurta pudotusta unelmien tasolta arjen tiskirättioopperaan ei näyttäisi tulleen.

Jään ihmettelemään ja huokaan.  Jos minullakin olisi ollut tuo rakkauden nälkä, tuo unelmoimisen taito, auttaisiko se minua tässä liian raskaalta tuntuvassa arjessa,  joka on nyt täynnä

järjestyksen pitoa, likaisia tiskejä, särkyviä tavaroita, huutoa, veljesten tappelua ja sitä että äidin osana on aina teettää lapsillaan jotakin, mitä ne eivät luonnostaan haluaisi tehdä ?

Kaipaisin  herkkyyttä, arjen kauneuden tajua, pakahduttavaa rakkauden tunnetta.

Nytkin hermostun lapseeni, joka repii kirjaa mustasukkaisena käsistäni. Sille ei kelpaa mikään muu kirja, ei edes toinen punakantinen kirja, vain tämä joka on nyt minun käytössäni. Se tarvitsee saman, jota äiti selaa.

Tai voi olla, että se tarvitsee äidin.

 

Laitan kirjan sivuun ja

olen hetken

vain hänelle.

Mainokset

2 responses to this post.

  1. Posted by Nimetön on 26/10/2011 at 20.51

    Hei
    olen seurannut blogiasi. Arvostan sitä, koska kirjoitat suorasti vaikeistakin asioista. Toivoisin, että voisin jotenkin lohduttaa ja tukea sinua, koska sinulla ei ole ollut helppoa. Toivotan ainaakin voimia. Vaikka nyt vaikuttaa kahden pienen kanssa vaikealta niin kyllä useimmiten se ajan kanssa helpottaa.
    Terveisin: jo vanhempi äiti

    Vastaus

  2. Kiitos sanoistasi, kyllä nekin lohduttavat. Yritän aina(kin) välillä katsoa omaa napaani pidemmälle, suuntautua eteenpäin, ajatella että joskus tämä oli vain hassunhauskaa hullunmyllyä ja lohduttautua, ettei meillä mitään todellista hätää ole, annetaan vain elämän kuljettaa, vaikkakin välillä pomppuisasti.

    Vastaus

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: