Huolesta sykkyrällä

Päivittäin kamppailen huolia vastaan. Pikkuveli ei  nimittäin vieläkään kävele. Eikä edes seiso. Eikä edes nouse pystyyn. Eivätkä sen jalat kanna kuin hetken kerrallaan.

Ainahan se on ollut mukavuudenhaluinen, tykännyt istua sitterissä, köllötellä lattialla kirjan kanssa…mutta joskus talvella aloin jo olla kärsimätön.

Kun nyt oppisi edes kääntymään. 9kk.

Kun oppisi liikkumaan. 10 kk.

Kun oppisi istumaan. 11 kk.

Kun oppisi ryömimään. 14 kk.

Kun oppisi seisomaan….

 Miksi se heijaa itseään? Miksi se hakkaa päätään lattiaan? Miksi se ei syö? Mihin  sanat jäivät?

Lapset oppivat niin eri tahtiin, sanovat toiset. Kyllä se meidänkin kummin kaiman siskon veli oppi kävelemään vasta kaksivuotiaana eikä siitä mitään erikoista enää huomaisi, lohduttaa toinen.

Oletko sinä huolestunut, kysyy neuvolan täti.

OLEN. Saimme lähetteen neuvolalääkärille ja sieltä lastenneurologiselle poliklinikalle. Tapasimme kahta lääkäriä ja fysioterapeuttia. Ei diagnoosia, ei selitystä, arvailuja vain. Kehitys on epätyypillistä ja muista ikäisistään jäljessä. Alhainen lihasjännitys.  Toinen kilpirauhasarvoista on koholla. Sosiaalisesti kuitenkin aivan ikäistensä tasolla: juttelee, ottaa kontaktia, leikkii. Osaa taputtaa, vilkuttaa, kurkistella, piilotella, nauraa, itkeä, leikkiä.

Nyt kotonamme käy jumppari kaksi kertaa viikossa. Kyllä tämä lapsi oppii kävelemään, sanoo fysioterapeutti.

Minkäs ikäinen tämä on, kysyy äiti uimahallissa.  Vuosi ja kolme kuukautta, vastaan.

Eikö se vielä kävele, kysyy äiti uimahallissa. Ei, koska se ei osaa seistä, vastaan.

Eikö edes kun käsistä pitää? Ei, koska sen jalat eivät kanna, kerron.

Kai se nyt sentään tukea vasten seisoo, varmistaa äiti.

Ei, koska sen jalat eivät kanna.

Mainokset

10 responses to this post.

  1. Posted by Kati on 23/06/2011 at 18.43

    Voin kuvitella miltä siusta tuntuu :´( Toivon kovasti että kaikki on pienellä kuitenkin hyvin loppujen lopuksi. Selviäisipä asia jotenkin pian. Voimia tämänkin huolen kantamiseen äidille ja isälle!

    Vastaus

  2. Posted by Minna on 25/06/2011 at 21.30

    Voi… Ymmärrän että huolettaa. Kunpa osaisin jotenkin lohduttaa. Itsekin olen hieman huolissani esikoisestani, joka tuntuu oppivan ”kaiken” muita myöhemmin. Koeta uskoa fysioterapeutin sanoihin. Ammatti-ihminen varmaan tietää mistä puhuu.

    Vastaus

  3. Posted by Hanna on 26/06/2011 at 17.17

    Tietenkin huolestuttaa. Onneksi saitte jumpparin. Sitkeästi vain. Elämä voi olla niin erilaista ja silti hyvää. Jumppaa vain. Leikin varjolla ja jumpparin avulla. Onneksi saitte tukea. Muistakaa pitää mieli korkealla, olla positiivinen, optimistisia. Voimia!

    Vastaus

  4. Posted by etl on 26/06/2011 at 20.27

    Tsemppiä! Jokainen harjoittelee ja oppii asioita omaan tahtiin. Mä olen poikaseni kanssa ihmetellyt, kun paljon nuoremmat vauvat taputtaa, vilkuttaa, osoittaa asioita ja tekee käsillään vaikka mitä. Päättelin, että tämä lapsi vain nyt haluaa liikkua, eikä kaikkia asioita ehdi oppia yhtä aikaa. Nyt on ikää 13kk, ja ihan parin kuukauden sisään on tullut noita käsien juttuja vasta. Ja hurja show – jokaiseen vilkutukseen kuuluu myös ”äääÄÄÄÄäää” ja liike lähtee olkapäästä, ei tosiaankaan siis mikään kuninkaallinen vilkutus. Luota fysioterapeutin sanoihin ja koita nauttia jumpparin lapselle antamasta ajasta ja ammattitaidosta!

    Vastaus

  5. Olen ajatellut tätä tekstiä ja huoltasi jo monasti näiden muutaman päivän aikana, palaan tänne lukemaan, mitä muut ovat kommentoineet. En saa nyt mitään järkevää sanottua. Jäin kiinni näihin ajatuksiin ja toivon sydämestäni, että huoli on turha.

    Vastaus

  6. Posted by elina on 28/06/2011 at 16.20

    Hei!

    Kiitos paljon ajatuksia herättävästä ja tutunkuuloisesta tilannekuvauksesta. Itselläni on kaksi lasta. Vanhempi on hieman reilu nelivuotias ja nuorempi sitten 1v8kk. Vanhempi lapsista on aina kasvanut ja kehittynyt suorastaa oppikirjamaisesti. Kävelemään oppiminen, puhuminen, sosiaaliset taidot, kasvu ja ylipäätään kaikki on sujunut todella mallikelpoisesti. Mutta sitten on tämä nuorempi lapsi.

    Aivan alusta asti olen ajatellut, että hän ei ole ihan tavallinen tapaus. Noin puolivuotiaaksi asti lapsi kieltäytyi melko päättäväisesti oikeastaan kaikesta kontaktista. Miehen kanssa juttelimme, että lapsi on aivan kuin päättänyt kääntyä pois päin maailmasta. Kun sosiaaliset taidot alkoivat karttua (minusta tuntuu, että puolen vuoden tienoilla lapsi itse teki tietoisen päätöksen alkaa seurustella muun perheen kanssa), niin alkoi vuoden kestänyt vaika jakso, jota leimasi vaikea ummetus ja kaikenlainen motorisen kehityksen viivästyminen. Mukana kulki/kulkee koko ajan hidas painon ja pituuden kehitys, jota on useaan kertaan kontrolloitu ja tutkittu. Mitään ei kuitenkaan ole löydetty.

    Poika onkin vasta nyt, reilusti yli puolitoistavuotiaana oppinut hieman kävelemään. Mitään sanoja ei tule vieläkään. Tunnistan itsekin tuon tilanteen, kun joka paikassa on jo pitkään joutunut selittelemään sitä, että ei, lapsi ei kävele, ja kyllä, se on ikäisekseen todella pienikokoinen ja kasvaa reilusti miinuskäyrillä.

    Olen miettinyt, että olisiko tämä kehitysviivästymä ollut helpompi ottaa vastaan esikoisen kohdalla. Silloin ei ollut mitään vertailukohtia. Nyt tulee väistämättä mieleen joka tilanteessa vertailu esikoiseen.

    Ajattelen, että ennen kaikkea tämä on ollut itselleni kova, mutta arvokas koulu. Nämä vaikeudet ovat paljastaneet sen, miten kovasti sitä haluaisi lapsensa olevan ja kehittyvän juuri niin kuin muutkin. Samalla on itselleni herännyt kysymys siitä, onko minun itsenikin helpompi hyväksyä ns. ”normaali” lapsi kuin tälläinen normaalin raja-arvoja kolkutteleva ja ylittävä lapsi.

    Kristittynä ajattelen, että mikään ihmisen elämässä ei ole sattumaa, vaan kaikella on tarkoituksensa. Poikaa hoitaessani olen miettinyt monesti kohtaa Korinttilaiskirjeestä: ”Jumalan armosta minä olen se mikä olen, eikä Hänen armonsa minua kohtaan ole mennyt hukkaan”. (1. Kor. 15.10) Luulen, että tässäkin tilanteessa minua kehotetaan kiittämään siitä lapsesta, jonka olen saanut, sellaisena kuin olen hänet saanut. Ei ole hedelmällistä miettiä sitä mitä en saanut, ja mitä kaikkea poika voisi jo osata ja tehdä, jos olisi kuten muut.

    Aurinkoista ja iloista kesää sinulle ja koko perheelle! Lämpimin ja siunaavin terveisin, elina 🙂

    Vastaus

  7. Posted by Ipo on 02/07/2011 at 23.03

    Hei, mulle tuli mieleen, että eräällä tutun tutulla hänen lapsensa hidas kehitys johtui siitä, että lapsen elimistö ei sietänyt proteiineja. En valitettavasti muista tarkemmin mistä sairaudesta oli kyse. (Jos saan tarkempaa tietoa lähiaikoina, niin kirjottelen tänne.)

    Vastaus

  8. Kiitos kaikille kommenteista, rohkaisuista ja jakamisesta. Elinalle erityisesti: osaat ajatella harvinaisen positiivisesti, tavalla joka minulle olisi kyllä melkoinen saavutus. Toivottavasti kesä tuo teillekin tilanteeseen myönteisiä muutoksia.

    Fysioterapeutti käy edelleen kotonamme kahdesti viikossa, ja nyt melkein kahden kuukauden jumpan jälkeen tuloksia on alkanut näkyä. Lapsi on oppinut nousemaan seisomaan tukea vasten ja on valtavan innoissaan uudesta taidostaan. Ja kyllä me muutkin olemme 😉 Toisaalta heijaaminen, pään hakkaaminen ja oudot silmäoireet jatkuvat ja olemme käyneet eeg-tutkimuksissa, joiden tulokset tulevat elokuun alussa.
    Tiedän kyllä, miten vääristynyttä on verrata itseään muihin, ja niinpä oman lapsensa vertaaminen muiden lapsiin on vielä typerämpää. Mutta silti sitä tekee. Tuttavapiirissä on pari samanikäistä lasta, ja huomaan että olen lopettanut yhteydenpidon noihin perheisiin. En vain jaksa kuunnella miten heidän lapsensa pelaavat jo jalkapalloa. Ja jopa valokuvienkin otto on jäänyt: jossain vaiheessa hermostutti, kun kuvakulmat ovat aina samoja: lapsi istuu, lapsi makaa…No, tuo kuulostaa kyllä jo tosi pöhlölle, mutta…ihminen on.

    Vastaus

  9. Posted by Nimetön on 22/07/2011 at 20.31

    Monta kertaa olen meinannut kirjoittaa tänne, mutta jotenkin olen livennyt koko hommasta.
    Meillä on tyttö, melkein kaksi- vee, ei kävele vielä. Syntymästään lähtien on tiedetty, että ongelmia tulee olemaan, joten tilanne hieman erilainen kuin teillä. Me emme alkuun tienneet oppiiko tyttömme koskaan kävelemään, se selvisi vasta viime kesänä jolloin fyssarimme (meilläkin käy 2x vkossa) sanoi että kyllä tämä lapsi vielä oppii kävelemään. Melkein vuoden siis ajattelin että meille tulee pyörätuoli lapsi, mietin miten koti pitää muuttaa lapselle sopivaksi ja pitääkö meidän muuttaa uuteen asuntoon että lapsi pääsee sujuvasti liikkumaan. Itkenyt olen sen sata kertaa, miettinyt, pohtinut, repinyt hiuksia päästä… miten meille näin kävi?! Itseään on turha silti syyttää mistään, elämä tuo mitä on tuodakseen. Hyvä tyttö meidänkin tytöstä tulee, vaikka joitain taitoja puuttuukin mitä ns. terveillä lapsilla on. Samoin teillä, hyvä poika teidänkin pojasta tulee, oppii tai ei joitain puuttuvia taitoja. Ihmisiä on aina ollut erilaisia ja aina tulee olemaan. Itse olen koittanut ajatella että tyttömme on sellainen Laura kuin on ja hyvä omana itsenään. Vaikka tottakai äidin sydämeen ottaa kun lapsi ei olekaan ns. terve ja joutuu käymään kovan koulun elämää varten. Mutta meillä, kuten varmasti teilläkin, on hyvä isosisar antamassa esimerkkiä, äiti ja isä, jotka tekevät kaikkensa lapsensa puolesta.

    Se, mikä voimia tulee viemään, on paperisota niin kelan, kuin muidenkin tahojen kanssa. Minä olen selvinnyt siitä melkein kaksi vuotta, sinäkin tulet selviämään.

    Aurinkoisia ajatuksia toivotellen!

    Vastaus

  10. Hui hurjaa, olen ihan sanaton. Kaiken keskellä vielä tuotakin joudut miettimään. Voimia! Jutellaan pian.

    Vastaus

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: