Kaikkalla, kaiken aikaa

Kaikkein eniten kaipaan sitä että väsyneenä sais olla vaan. Illan tullen pötköttää sohvalla. Ehkä katsoa televisiota. Tai kääriytyä peiton alle lukemaan itsensä uneen. Tai löhötä aamulla kunnes tietää mitä haluaa päivältä eikä voi vastustaa ylösnousua.

Välllä on niin raskasta olla se pomo, kellokalle, nyt pitää eikä enää ei saa -tyyppi.  Ja vaikka omat patterit piiputtaa jo punaisella, on jaksettava iltapesut, riisumiset, sadut ja komentamiset kun yhdellä on neljättä kertaa vessahätä. Vaikka itse ois jo nukahtanut pystyyn. Ja oma kirja ei pääse koskaan yöpöydältä sänkyyn saakka.

Illat vaan ON perseestä. Usein oma mieliala on niin synkkä kaiken säheltämisen jälkeen että jos lapsiperheen onnellisuuskyselyn mittarimiehet vetäisivät piuhat päähäni puoliyhdeksältä, tulostinlaite piirtäisi mustaa piikkisuoraa viivaa. Yleensä en pysty enää edes puhumaan mitään koska ulos tulisi niin painokelvotonta tekstiä.

Ja sitten… pärähtää rääkäisy. Vieroitus, unikoulu … siinä avainsanoja. Kello yksi. Kello puoli kolme. Kello viisi. Eikä todellakaan vienoja nyyhkäisyjä vaan maailmantuskaa, harmia, kiukkua. Pitkääääään. Ja uudestaan. Ja taaaaas.

Ja aamulla on kammettava ylös kukonlaulun aikaan, tai oikeammin kuopuksen aamuörinän tahtiin. Nahkavekkari – nyt tiedän mitä se tarkoittaa. Ja se on usein liian aikaisessa.

Kahvia, kiitos.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: