Aarteita

Pimeä talvi-ilta. Istun auton takapenkillä.

Miten lumi voi sataa aina autoon päin?

Miten tuo kuu kulkee meidän mukana samaa vauhtia?

Moottorin tasainen hyrinä, maalaisteiden keikuttava kyyti, suloinen lämpö. Leppeä nukahdus.

Voi kun vielä voisikin elämässä olla yhtä turvallisin mielin kuin nelivuotiaana isän ja äidin kanssa autossa.

Meilläkin on kohta neljävuotias. Iloinen, energinen, kyselevä, osaava, rohkea, nopea, aina ehtivä.

Muistan paljon nelivuotiaan elämästäni: synttärit, kerhot, ystävät, matkat, lelut.

Tänään puhuimme kuolleesta isästäni ja isoäidistäni. Vasta hiljan olen alkanut kertoa, että minulla on ollut isä, jota sinä et ole koskaan tavannut.

Katsoimme yhdessä valokuvia. Onko tässä pikkuveli, kysyi nelivuotias vauvakuviani katsoessaan. Ihan on saman näköinen!

Laitoin kuvat takaisin laatikkoon sanoen että ne ovat aarteitani. Äidin aarteita? Esikoinen naurahti, pujahti huoneeseensa ja haki sieltä  oman pienen pahvirasiansa, jossa säilyttää leikkieläimiään.

Mainokset

One response to this post.

  1. Ihana juttu! Äidin aarteita 🙂 Meilläkin on isänäiti edesmennyt, vielä ei olla puhuttu 3-vuotiaalle tästä aiheesta mitään. Missä vaiheessa olisi hyvä… Kuolema on vaikea aihe. Lapsuuden kuvia on kyllä meilläkin katseltu ja ihailtu, että ”oi, äitikin on ollut vauva!”

    Vastaus

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: