Itsehillintää

Tänään on taas En Huuda Esikoiselle, En Sitten Millään -päivä.
Tähän mennessä erittäin menestyksekäs. Olen hillinnyt itseni aivan täydellisesti.

Sitä on tosin auttanut se, että esikoinen on ollut puoli kymmenestä lähtien hoitotädillään, jossa käy näin tiistaisin.

Mutta tuossa puoli viiden jälkeen joudun taas todelliseen testiin.

– – –

Esikoinen osaa temputtaa tosi hyvin.
Näin se menee.

1) Kun kiellän, jatkaa vaan. Yltyy. Tekee uudelleen ja uudelleen.
2) Kun kiellän toistamiseen, nauraa.
3) Kun tulen ja nappaan pois pahan teosta ja huudan, hekottelee.
4) Kun laitan jäähylle, vakavoituu hieman ja lupaa totella.

Sitten jatketaan.

Ja palataan kohtaan yksi. Mulla ihan oikeasti napsahtaa päässä: SUUTUN. LOUKKAANNUN. Ja sitten huudan jo ennenkuin edes kuulen ääneni. Kamalinta on, että teen sitä, vaikka SE EI AUTA MITÄÄN. Lapsi nauraa vain, hämmentyneenä.

Mä en haluaisi huutaa. Mulle on lapsena huudettu ja tiedän, että se on lapsesta kamalaa.

(Tosin kyllä se muhun tepsikin.)

Pitäisi olla enemmän keinoja käytössä. Omaa avuttomuuttahan tämä on.

Pitäisi olla rakentava: motivoida, palkita, leikin varjolla houkutella lasta tekemään sitä mitä pitäisi tehdä ja unohtamaan se, mitä ei pitäisi tehdä.

Mutta mutta – pitääkö normaalista elämästä palkita? Eikö sitä pitäisi osata elää ihan noin ilman suitsutusta? Eihän meitä aikuisiakaan palkita siitä, että jätämme tekemättä pahaa.

4 responses to this post.

  1. Posted by Kati on 12/10/2010 at 21.48

    Oisin voinut itsekin kirjoittaa täysin saman jutun! Meillä on samanlaista esikoisen kanssa, käyttäytyy juuri noin meidän vajaa kolme vee poika. Ja itse käyttäydyn aivan samoin kuin sinä, huudan. Ja välillä niin kovaa että kurkkuni kipeytyy… Tilasin Väestöliitolta Raisa Cacciatoren ”Kiukkukirja”:n, jos siitä saisi jotain apua. Eilen ajattelin että olen aivan samanlainen kuin oma isäni joka aina karjumalla sai toiset tottelemaan. Mutta olin hänelle myös hirveän vihainen siitä karjumisesta.

    Tällanen käytös ehkä paheni kesäkuussa kun kuopus syntyi. Mitenköhän kauan tätä vaihetta jatkuu??? Joka asiasta saa vääntää joka päivä ja miten raastavaa on se pojan itku kun sitten asiat ei mene niin kuin hän haluaa. Varsinkin nukkumaan laitto…”Äiti saa laittaa nukkumaan..Eiku iskä saa laittaa nukkumaan…” ja kaikki karkuun juoksemiset yökkärin laitossa, hampaiden pesussa ym. Että miten voisi kestää hermostumatta??? Mutta mikä olisi oikein tapa suhtautua tähän vaiheeseen ja näihin temppuihin?

    Vastaus

  2. Posted by Elina on 13/10/2010 at 9.04

    Tunnistan itseni tuosta tekstistä myös. Olen aina vakuuttanut (ennen lapsen syntymää), että minä en sitten huuda lapsilleni, koska vihasin sitä miten oma äiti huusi. Nyt ymmärrän paremmin. Keinot vaan joskus loppuvat ja pinna ei kestä loputtomiin. Todella mielenkiinnolla (kauhulla) odottelen, että miten pahaksi tuon kolmivuotiaan käytös muuttuukaan kuopuksen synnyttyä.

    Kirjoitinkin omassa blogissani uhmailusta taannoin (http://ekajatoka.blogspot.com/2010/08/dr-jekyll-ja-mr-hyde.html#comments) ja erityisesti kommenteista sain taas voimaa jatkaa, kun samanlaista se näyttää olevan muillakin. Tietenkin sen etukäteen tiesin, etten ole ainoa uhmakkaan lapsen äiti, mutta silti nuo muiden sanat auttoivat.

    Toisina päivinä sitä jaksaa olla paljon rakentavampi ja hoitaa riitatilanteet toisin. Jostain syystä vaan joinakin aamuina heti herättyään sitä tietää, että tänään pinna ei tule kestämään.

    Jaksamista!

    Vastaus

  3. Posted by Nimetön on 14/10/2010 at 8.25

    Ethän sä normaalielämästä palkitse, vaan siitä että lapsi opettelee tekemään oikein. Jos lähtökohta on, että lapsi ei tiedä eikä osaa mitään ennen kuin on opeteltu, niin eikö hyvästä suorituksesta kuulukin palkita?

    Vastaus

  4. Kati, mä oooon lukenut Kiukkukirjan, jooooo. Suurin toivein sen lainasin, mutta ei suurempaa apua! Pitäiskö lukee uudestaan, mitenkähän paljon multa jäi tajuamatta.
    Elina, niin: joinakin päivinä sitä tosiaan tajaa heti jo yläkerran portaita alas tullessa, että tää päivä on niiiiiiin mahdollista elää pieleeen…. Tää pikkuveljen tulo on aivan varmasti pahentanut tilannetta. Toisaalta: pikkuveli on niin vähään tyytyväinen vielä, että suurimman osan aikaanihan mä tuon isomman kanssa käytän, mutta ei se ymmärrä eikä se sitä lohduta… miten monta kertaa on ollut niin, että mä joudun syöttämään isoaveljeä, kun se kieltäytyy syömästä itse ja karkailee ruokapöydästä…. ja samaan aikaan pikkuveli itkee ruokaa sitterissään… Hei, mahtavaa keskustelua sulla tuossa sun linkittämässä postauksessa!
    Nimetön: niinhän sitä luulis, kyllä täällä silti vaan tätä perusnormielämää opetellaan uudelleen ja uudelleen – vähän niinkuin joka päivä alkais se sama päivä… Meillä takutaan sellaisissa jonka pitäis olla jo moneen kertaan hanskattua ja ehkä on jo ollutkin: syöminen itse, vessaan ajallaan eikä liian myöhään meneminen, sänkyyn jääminen illalla….

    Vastaus

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: