Tuhmauhma

Kolmivuotias on uhmassa.

Voi perhana, se repi eilen mun  kasvattamista kesäkukista kaksi isoa ruukullista ihan rangoiksi.

Ensin, ehkä viikko sitten, lähti pari lehteä. Kovasti Miehen kanssa ihmeteltiin, että mikähän pupu niitä on käynyt syömässä. Sitten lähti taas muutama oksa. Sitten jo epäiltiin Kolmivuotiasta. Sitten lähti taas, jolloin alettiin jo kieltää ja torua. Syyllinen kiisti, välillä myönsi ”ottaneensa vahingossa”. Varoiteltiin, että jos vielä kukkia katkeaa, uusi polkupyörä otetaan jäähylle. Toinen vakuutti ymmärtävänsä ja varoittavansa muitakin meillä leikkimässä käyviä lapsia.

Eilen tulimme puistosta kotiin. Kolmivuotias raivostui, kun ilmeni että olin jättänyt hänen keräämänsä (äidin silmään niin tuikitavalliset) sepelikivet puistoon. Aikani raivoamista soviteltuani ja sen aina vain jatkuessa latelin ultimatumin: jos vielä raivoat mokomasta, olet sisällä loppupäivän. Jos pystyt nyt unohtamaan kivet, saat mennä ulos leikkimään.

Ja da-daa, varttituntia myöhemmin  koko ruukullinen ja toinenkin ruukku kukkia oli rankoina.

Kolmivuotias on ihan aavemaisen rauhallinen. Kun sille puhutaan asiasta, se vaan myöntelee ”joo, joo”, puhutaan, puhutaan”. Kun sille sanoo, että sen pitää pyytää anteeksi, se pyytää anteeksi. Kun kannoin uudenkarhean polkupyörän varastoon, lapsi ei edes katsonut sen perään. Tyypissä ei ole havaittavissa mitään katumusta, mitään tunnemyrskyä, mitään kuohuntaa.  Aivan kuin se olisi ajatellut, että mitä tuosta, pieni hinta moisesta hauskasta.

Mies ihmettelee koko illan, voiko se tosiaan olla lapsemme tekosia…entäs jos joku eläin??

Kyllä se tasan tarkkaan on. Ei mikään eläin katko saman kukan varsia parin päivän välein ja jätä niitä ja lehtiä sitten syömättä. Onko sun niin vaikeaa hyväksyä että meidän ihana lapsi  osaa tahallaan rikkoa ja valehtelee vielä siitä, kysyn häneltä.

Lapselle puhutaan, että tämän on loputtava tähän. Jos vielä löytyy katkenneita kukkia, niin…. ”Mitä sitten mulle tapahtuu? Otatteko te kaikki mun tavarat pois?”, hän kysyy. Selitetään, että rangaistusasteikko kovenee. Seuraavaksi et pääse yksin ulos. Sitten kaverit eivät saa tulla sinulle kylään. Lapsi jatkaa patjalla pomppimista ja laulamista.

Mä oon ihan hajalla.

Sama niille kukille. Ikävämpää on se, että en saa lapseeni rehellistä yhteyttä. En myöskään ymmärrä, mitä minun pitäisi nyt tehdä.

9 responses to this post.

  1. Posted by Laura on 24/06/2010 at 12.19

    Kuulostaa fiksulta vekaralta. Kokeilee ehkä pitääkö uhkaukset :D?

    Vastaus

  2. Posted by Salisha on 24/06/2010 at 12.35

    Ei kai tossa muu auta kun sitkeesti pitää kiinni rangaistuksista ja eikä antaa periksi vaikkka näyttää, ettei ne hetkauta suuntaan tai toiseen. Fiksu vekara tosiaan osaa testata vanhempien kanttia.

    Vastaus

  3. Posted by Minna on 24/06/2010 at 23.24

    Ihana 😉 Tai siis ymmärrän että ärsyttää, mutta onhan tuo lapsen asenne aika cool.

    Vastaus

  4. Meillä on käytössä jäähy, tai no, ei olla keksitty mitään muuta paikkaa niin neiti on olkkarin nurkassa (kasvot huoneeseen päin) kunnes pyytää kunnolla anteeksi. Nea ei kuitenkaan ole ikinä ottanut toruja rauhallisesti vastaan…. :S

    Vastaus

  5. Vai fiksu? Vai vain ärsyttävä? AAAAAARGHHHH!

    Vastaus

  6. Posted by Ellipsi on 28/06/2010 at 11.25

    Tuota olen itse odottavana äitinä pohtinut, eli miten ihmeessä hoitaa nuo tilanteet kun uhkailut ja rangaistukset eivät lasta enää hetkauta? Minulla on ollut samankaltaisia ongelmia 8 vuotiaan kummipoikani kanssa jo muutaman vuoden ajan. Poika kun on niin fiksu että tietää etten voi enää mitään kovin vakavaa tehdä sanoi tai käyttäytyi hän miten vaan… Turhauttavaa!

    Kai se avain olisi löytää juuri se tälle lapselle tärkeä asia jonka sitten ottaa määräajaksi pois. Niin ja se johdonmukaisuus ja periksiantamattomuus jota joku jo tuossa aikaisemmissa kommenteissa sanoi. TV:n lapsenkasvatusohjelmissa (Kauhukakarat jne.) rangaistuskeino on tosiaan aina se jäähypenkki tms. ja palkintotaulu (tarra tms) johon saa hyvästä käytöksestä merkin. Telkkarissa tuntuu toimivan mutta ken tietää toimiiko arkielämässä?

    Tsemppiä…

    Vastaus

  7. Posted by hna on 29/06/2010 at 13.41

    Oi voi! Siis tietenkin ns. kilttikin lapsi osaa valehdella ja tehdä tihutöitä ja terve lapsi vielä tekeekin niitä, vaikka se on kuinka ärrrrsyttävää tahansa. Koska se kait kuuluu kuvioon: ottaa selvää rajoista jne.

    Mutta voih! MIten voi aikuinen hajota sen miljardeiksi palasiksi, kun kipinöi itsellä moisten kehvakkeiden kanssa. On yksivuotiaan kepposia ja rajojen hakemista, kaksivuotiaan, kolmevuotiaan ja loppu näkyy joskus oman elämän ehtoo puolella – toivottavasti.

    Meillä neiti 3vee seiso viime viikolla noin 20 minuuttia miettiämässä miksei voi vain nostaa heittämäänsä tavaraa takaisin hiekkalaatikolle, sille jolla se oli käytössä ja vain sanoa: Olinpas höperö, anteeksi. Ja miksi valehdellaan ettei olla mitään heitetty, vaikka minä näen kaiken. Ja miten niin neiti 3veen ei tarvitse pyytää anteeksi. HERMOOOOOOOOONKO otti.

    Vastaus

  8. Homma ei ole helpottanut yhtään. Ei vaikka menetän hermoni täällä. Ehkä sitten olisi parempi pitää ne hermot kasassa.

    Luoja varjele.

    Vastaus

  9. Posted by Piuku on 23/07/2010 at 23.38

    Tässä sitä ollaan, kun ”tehdään” (niin tekemällä se äly tulee) liian fiksuja lapsia 😀 😀 😀 vitsivitsivitsi
    Me ollaan joskus isännän kanssa naurettu, että oivoi kun ei ois niin keksiväinen tapaus… Ei se auta mun kun toivotella tsemppiä sinne ja uskotaan, että joku ratkaisun avain löytyis.

    Vastaus

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: