Uutuuksia

Olen viime aikoina hurahtanut useampaan asiaan. Jotenkin tämä äitiysloma on vaikuttanut hyvältä rajapyykiltä aloittaa uusia juttuja.

-Kasvisruokailu

Tää kuuluu osastoon: ”Jos vain olisi ollut aikaa”

Jo pitkään olen halunnut löytää niin kolmivuotiaan kuin lihansyöjä-Miehenkin makuun sopivia kasvisruokia.   Syksyllä kävin  työväenopistossa kasvisruokakurssin josta mukaan tarttui pari reseptiä.   Olen lainaillut keittokirjoja ja surffaillut netissä. Kasvissyöjäystäviä on haastateltu ja reseptejä kyselty. Keittiön kaapeissa  on nyt uusia aineksia.  Ruokarepertuaarin laajentaminen on kuitenkin ollut todella hidasta. Monen ruokalajin kanssa on käynyt niin, että olen valmistanut niitä kauhealla tohinalla ja toiveikkaalla mielellä, mutta ne ovat olleet joko niin työläitä, epäonnistuneet koostumukseltaan tai niistä on tullut niin omituisen makuisia, että niitä ei ole vielä tehty toista kertaa.

Nämä perheemme muut ruokarajoitteet (miehen gluteenittomuus ja maidottomuus) ovat myös vähän vaikeuttaneet sopivien ruokien löytämistä. Tosin päivällä voin tehdä itselleni ja Pöpöläiselle sitten vähän toisenlaista ruokaa…

Jos vain jollakin teistä on vinkkejä lapsiperheen kasvisruoista, niin kertokaa toki!

Naisautoilu

Tää taas on osastosta ”Härkää sarvista”

Jos tuo edellinen onkin jotenkin ekologista, niin tämä sitten ei ole sitä…

Talvella tajusin, että elämääni kahden lapsen kanssa helpottaa suunnattomasti, jos pääsisin liikkumaan autolla.  Meiltä kun on vähintään kaksi kilometriä ylä- tai alamäkeä  kerhoon, kauppaan, puistoon kuin neuvolaankin. Kävely on kivaa, ja kolmivuotias tykkää seistä sisaruslaudan päällä, mutta matkanteko on sen verran hidasta ja raskasta, että arki sujuu helpommin jos jotkin siivut suhauttaa joskus autolla.

Jostakin kumman syystä olen yhteisten vuosiemme aikana antanut autoilun aina Miehen tehtäväksi. Omat taitoni, jos niitä koskaan oli ollutkaan, ruohottuivat  täysin. Talvella tutustuin kolmen lapsen ajotaidottamaan kotiäitiin, jonka arkea seuratessani tajusin, miten vaikeaa hänen oli esim. hoitaa omia kauppa-asioitaan: ostoksille lähdettiin aina koko perheen voimin, mies kuskina ja kaikki lapset mukana. Hän ei myöskään päässyt liikkumaan miehen ollessa töissä lähiöstämme juuri minnekään: kaupunkibusseilu kolmen alle viisivuotiaan kanssa olisi ollut liian haastavaa. En halunnut itse joutua samaan jamaan, joten talven pakkasilla, lumikinosten keskellä, mahan ollessa suurimmillaan tungin itseni rattiin. Sovin treffejä eri puolella kaupunkia asuvien ystävien kanssa ja kävin edellispäivinä harjoitusajoilla Miehen kanssa.  Hirvitti ja pelotti ja ensi alkuun olin varma, että jokainen automatka jää viimeisekseni…. ”Jos tältä reissulta pääsemme ehjinä kotiin, en enää ikinä tartu auton rattiin…”

Mutta niin vain, pikkuhiljaa olen nyt  ottanut haltuun nämä tutuimmat reitit ostarille ja kavereille.  Peruuttaessani autoamme parkkipaikalta oloni on kuin 1930-luvun naislentäjillä: Minä osaan! Minä uskallan!

– Lenkkeily

Tää taas on osastosta ”Kun näkis”

Toukokuussa törmäsin yhä useampana iltana sellaiseen tunteeseen, jota ei kaapista löytyvät hätävarasuklaatkaan poistaneet. Oli fyysisen uupumisen tarve. Samaan saumaan luin Salamatkustajan syntymä -blogista, kuinka kirjoittaja aloittaa lenkkeilyharrastukseen. Satuin klikkaamaan auki hänen käyttämänsä harjoitteluohjelman ja tajusin löytäneeni niin matalalta tasolta alkavan urheiluharrastuksen, joka sopisi myös minunlaiselleni rapakuntoiselle sohvaperunalle.

Järkeilin myös, että juokseminen on kotiäidille mitä parhainta harrastusta: sitä voi harrastaa missä vain ja milloin vain ja mihin vuorokauden aikaan vain. Ei tarvitse matkustaa jonnekin,  ei tarvita tiettyä ryhmää tai tiettyä kellonaikaa, ei tarvita muuta kuin lenkkarit jalkaan. Juokseminen olisi myös helppoa aloittaa juuri nyt, valoisten iltojen ja hyvien kelien aikaan. (Lenkkarit olikin jo vanhastaan…varsin asialliset sellaiset,  oli ostettu edellisen kuntoiluherätyksen aikaan syksyllä 2007.  Tuolloin räntäsade huuhteli innostuksen niin nopeasti ohitse, että lenkkareita tuli käytettyä vain kaksi kertaa.)   No kyllä niiden lenkkareiden lisäksi muutakin tarvitaan: nimittäin urheilurintsikat. Löllöistä imetysrintsareista ei tosiaan ole tuenantajaksi.

Nyt minustakin on tullut lenkkeilyfani!  Kun pikkuinen nukkuu iltauniaan ja Mies jää hoitamaan Pöpöläisen iltapuuhia, on nautinto on laittaa lenkkarit jalkaan ja musat korviin ja lähteä metsään. Kun tulen lenkiltä kotiin, täällä ollaan jo rauhoituttu ja valmiita menemään nukkumaan. Ooh! Lyön monta kärpästä samalla iskulla: pääsen pakoon hermoja raastavaa  iltavääntämistä  omaan rauhaani metsän siimekseen… ja vielä hyvällä tekosyyllä. Voiko olla parempaa?

One response to this post.

  1. Lenkkeily on ihan ässä juttu! Ja minä sentään aikaisemmin inhosin juoksemista. Mutta nyt kun olen aloittanut to-del-la hitaasti, edistyn, en vittuunnu niin nopeasti ja todella odotan seuraavaa lenkkiä. Huippua!

    Vastaus

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: