Arjen ajatuksia

Onneksi on tämä toinen kierros.

Ehkä nyt osaan nauttia tästä pikkuvauva-ajastakin, enkä vain odottaa, että jospa se jo kasvaisi ja oppisi sitä, mitä sen pitäisi kirjan mukaan seuraavaksi oppia. Nuuskutan sen vauvankakan hajuista peppua. Silitän sen samettista pikkutukkaa. Ihan nämä uniset vahinkohymytkin riittävät.

Onneksi ihmislapset syntyvät kävelytaidottomina. On paljon helpompi oppia hanskaamaan kaksi vekaraa yhtä aikaa, kun toinen niistä ei vielä pääse mihinkään. Tilanteen kriisiytyessä pienemmän voi jättää hetkeksi vaikka sitten huutamaan, kun pitää selvitellä isonveljen kolhuja. Tässä on noin 8 kuukautta aikaa oppia hallitsemaan yhtäaikaa kahteen eri suuntaan eri nopeudella hakeutuvaa kohdetta.

Ja onneksi tiedän, että kaikki on muuttuvaista. Kuten viimeaikoina politiikan kentällä on todettu: Samaan virtaan ei voi astua kahta kertaa. Kun valvon syöttäessäni tai kun kanniskelen vatsavaivaista pientä, muistan, että tämä kaikki menee kyllä ohi. Viikossa, kuukaudessa, vuodessa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: