Ajankulua

Laskettu aika on takana päin, edessä laskematon.

Yliajalla siis mennään. No, ei vielä sen enempää kuin kolmatta päivää.  Olen vain jo  kuukauden odottanut tämän vauvan saapuvan hetkenä minä hyvänsä.

Joskus kolme viikonloppua sitten olin jo varma, että tämä on viimeinen viikonloppu jonka vietämme tällä porukalla. Eipä ollut, eipä sitä seuraavakaan eikä sitä seuraava. Ja huomenna on taas perjantai.

Toissa viikolla olin varma, että ei päästä edes Pöpöläisen lukemiin (39+1), mutta siitä on tultu jo komeasti ohi.

Sitten odotin  Pöpöläisen syntymäpäivää – tuleeko Hillo edellisenä päivänä, samana vai seuraavana?

Myös isovanhemmat odottavat. Jäivät synttäreiltä meille kyläilemään, toivoen että heitä tarvittaisiin piakkoin lapsenvahteina.  Jotenkin jäi sopimatta, mihin saakka isovanhemmat päivystäisivät.  Viikko tässä on sitten huushollattu samaa pikkutupaa.  Ja olemme saaneet ihmissuhteetkin taas vaihteeksi sen verran solmuun, että mummi ei uskaltanut sanoa että haluaisi lähteä jo kotiin eikä Mies uskaltanut sanoa, että se sopii. Ja kun Miniänä kerroin, että voivat toki lähteä ja me kyllä pärjäämme Tädin ja ystävien avulla, vaikka lähtö sairaalaan tulisi keskellä yötä, niin Mummi otti nokkiinsa ja kehitteli päässään, että  nyt heidät ajetaan pois.

Ja samaan aikaan huomaan miettiväni, syntyykö tämä lapsi edes elossa. Potkiihan se nyt reippaasti, mutta entäs jos jonakin aamuna liikkeitä ei vaan enää tunnu?

Jos yliajalla rappeutunut istukka irtoaa  ennen synnytystä?

Ja jos synnytyssaliin päästään, kiristyykö napanuora liian tiukalle synnytyksessä?

Ja jos lapsi syntyy elossa, kuoleeko se  kätkytkuoleman ristiäispäivän aamuna?

Ja  niin edelleen, ja niin edelleen. Miksi siinä Hesarissakin piti juuri nyt kirjoittaa kohtukuolemista? Ettei vain juuri siksi, että meillekin käy kohta niin.

Maailma on pelottava paikka.

Mainokset

3 responses to this post.

  1. Posted by Kati on 04/03/2010 at 14.27

    Kalenteri-ihmisenä olen kokenut loppuraskauden odottelut hämmentäviksi. Kun ei vaan kertkaikkiaan tiedä milloin alkaa tapahtua ja miten se jatkuu. Ja on niitä ennusmerkkejä jos jonkinmoisia. Toisaalta arvaamattomuudessa on minusta jotenkin ollut oma viehätyksensäkin – joskaan se ei siinä vaiheessa koko aikaa siltä tunnu, vaan näin jälkiviisastellen 😉

    Vielä kun kuvio menee noin päin, että ykkönen on syntynyt noin paljon ennen kakkosta, niin varmaan eri lailla odotus turhauttaa. Mulla kolmas syntyi raskausviikoissa vasta kakkosen jälkeen kaikennäköisestä ennakoivasta huolimatta, ja mieleen on jäänyt, miten päreenä olin asian suhteen sen kakkosen synnytyspäivää vastaavana päivänä.

    Tsemppiä niin odotukseen kuin vääjäämättä pian alkavaan synnytykseen!

    Vastaus

  2. Aikaisemmin oon aina ihmetellyt yliajalla odottavien kärsimättömyyttä. Kun onhan sitä kuitenkin varmuus siitä että kyllä se lapsi sieltä jonakin päivänä tulee. Että koko ajanhan ne päivät vähenee. Ja onhan se käynnistypäivämäärä siellä sitten perälautana.

    Nii!!! Silti on vaan niin rankkaa koko ajan töniä ajatuksiaan, jotka sinnikkäästi palaavat miettimään tätä yhtä ja samaa. Miltä nyt tuntuu mahassa, selässä, jaloissa. Lorahtaako? Tuntuuko liikkeitä? Vihlooko epänormaalisti???

    Vastaus

  3. Eikä mitään vieläkään.
    Katselin Hesarin syntyneitä-palstaa ja tajusin ajattelevani: Nuo saivat lapsensa. Tämä ei taida tulla ollenkaan.

    Vastaus

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: