Helmenharmaata arkea

Räntäsateesta ja aamuhämärästä huolimatta on mukava olla taas kotiarjessa. Tajuan vasta nyt, millaista jännitystä olin kantanut työmatkan tekemisestä tässä vaiheessa raskautta.  Nyt kun saan soljua takaisin turvallisen harmaaseen arkeen, huomaan että ensimmäistä kertaa pitkään aikaan voin helliä mielessäni ajatusta tulevasta perheenlisästä…

Juniorin tulo  konkretisoituu myös mahan kasvuna: kasvavaa kumpuani ei voi enää pitää kesän grilliruokien tuomana turvotuksena. Vatsa on kasvanut niin, että jouduin jo siirtymään äitiysvaatteisiin.  Tavallisesti stressaan vaatteista, enkä tahdo löytää kaupasta mitään päällepantavaa vaan koen näyttäväni nyt niin muodikkaissa tunikamaisissa koltuissa entistäkin pyöreämmälle ja jopa raskaana olevalle, vaikka en sitä olisikaan. Juuri näinä aikoina moista virhepäätelmää ei tarvitse pelätä: esittelen vatsaani aika ylpeänä.

Tulokkaan liikkeet tuntuvat selvästi jo masun päällekin.  Pöpöläinen ymmärtää, että vauva kasvaa hyvin, hyvin hitaasti. Eräänä aamuna vetäessäni sukkahousuja jalkaan Pöpöläinen tutkaili kummallisen litteää masuani huolestuneesti ja kyseli, missä vauva on. Siellähän se, ehkä vähän jossakin piilossa juuri nyt.

Viime viikolla kävimme rakenneultrassa, ja saimme kuulla vain hyviä uutisia, tai kuten kätilö totesi: En minä tästä mitään vikaa löydä.

Ainoa ylläripylläri oli, että Hilla on sitten sekä kätilön että Miehen silmin selvästi poika. Työnimeksi vaihtunee siis Hillo.

(No, ehkä se toppavaatteiden pukeminen käärmeeksi heittäytyvälle 2,5 -vuotiaalle ei ole sitä arjen parhautta eikä aina herätä kaikkein herttaisempia tunteita… Tänä aamuna äidin äänijänteet alkoivat jo tavoitella pahinta mahdollista tasoa ja Pöpöläinen totesi: En halua kuulla tuota ääntä. Siitäpä olikin hyvä sauma aloittaa keskustelu aiheesta Miten Vaatteet Voisivat Mennä Päälle Ilman, Että Äidin Tarvitsee Kiukustua.)

Mainokset

3 responses to this post.

  1. Posted by Anu on 19/10/2009 at 17.23

    Mukavia uutisia, onneksi olkoon:) Muutenkin ihana kirjoitus, ja tuo Hillo, hih:)

    Vastaus

  2. Posted by A:n äiti on 20/10/2009 at 11.46

    Minä haluan myös kuulla, Miten Vaatteet Voisivat Mennä Päälle Ilman, Että Äidin Tarvitsee Kiukustua. Meillä toistuu sama kaava aamusta toiseen (päiväkotiaamut): 25 x kehotus pukea päälle > mitään ei tapahdu, kehotukset menevät kuin kuuroille korville > äidin äänenpaino muuttuu > lapsi tuijottaa taasko tuo äiti höyryää -ilmeellä > äiti uhkaa viedä lapsen päiväkotiin ilman vaatteita > seuraa kitinäitkua. On erilaisia varioita miten stoori päättyy. Aina on lähdetty, mutta fiilis vaihtelee.

    Vastaus

  3. Joo, tuo valinnainen kuurous on niin tuttu ilmiö. Joskus kyse on ilmeisesti siitä, että lapsi on todella niin keskittynyt tekemiseensä, ettei pysty vastaamaan. Välillä testaan kuurouden syvyyttä sillä, että sanon jollakin tavallisella äänenpainolla jotakin lapselle mieleistä, kuten: haluaisitko XX (jotakin hyvää välipalaa/mukavaa tekemistä)? Joskus nämäkin houkuttelevat tarjoukset menevät lapselta ohi korvien. Aika usein juuri ne kyllä rekisteröidään 🙂

    Vastaus

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: