Hillittömät bileet

Oltiinpa naapurintytön 3-vee synttäreillä. Kun viisi samanikäistä reikäpäätä pääsee sokerihumalaan, meno on karmeaa.  Lyhyen ajan sisällä tapahtui seuraavaa:

-synttärisankari jäi jumiin leikkimökin yläkertaan, ei päässyt yksin tikasportaita alas eikä saanut leikkimökin ovea sisältä päin auki

– koko synttäriseurue (lapset siis) lukitsivat itsensä leikkimökkiin, eivätkä saaneet leikkimökin ovea sisältä päin auki (miksi hitossa siinä ovessa ei ole kahvaa!)

– pienin vieras tavattiin lukitsemasta itseään työkaluvarastoon. Oli jo vetämässä ovea perässään kiinni mairea hymy kasvoillaan. Sielläpä olisi hetken päästä ollut varmassa tallessa mattoveitsen, ruuvien, naulojen ja monen muun mielenkiintoisen tavaran kanssa.

– pihaportin havaittiin olevan sepposen selällään ja yhden vilkkaimmista lapsista kadoksissa. Säntäilyn, joukkojen liikekannallepanon ja huutelun jälkeen kadonnut löydettiin syömästä raffeleita tarjoilupöydän äärestä. Epäselväksi jäi, oliko kadonnut ollut hetkeäkään kadoksissa vai oliko jo ehtinyt juosta talon ympäri takapihalle.

– kaksi vieraista innostuivat kiskomaan samaa lahjanarua. Narunveto sai myös uuden käänteen, kun toinen vieraista kietoi lahjanarun kaulansa ympärille ja toinen veti siitä täysillä.

– loppujuhlista pari vierasta kaivoi pihan periltä vanhoja listanpätkiä, joilla alettiin hutkia toisia. Ai, silmään sattui, juoksi Pöpöläinen kertomaan. Piilotin listanpätkät.

Ja nämä olivat vain niitä yksityiskohtia, joihin itse ehdin/jouduin puuttumaan.

Vielä loppuillastakin, jo kun olimme olleet hyvän aikaa kotona, Pöpöläisellä oli aivan selvästi vaikeuksia rauhoittua. Iltakylvyssä mukula liukastui kahdesti ammeenpohjalle veden alle, tavalla, josta hän ei olisi yksin päässyt ylös. Säikähdimme molemmat aika tavalla. Nukkumaan mennessä minunkin sydämeni hakkasi vielä tuhatta ja sataa.

Koko päivästä jäi kummallinen olo. Muut vanhemmat olivat lähes rauhallisia, porisivat grilliantimien äärellä ja minä tein kolmen metrin pikajuoksupyrähdyksiä milloin tuohon ja milloin tähän suuntaan.  Katseellani skannasin vaaran paikkoja ja yritin puuttua asioihin heti kun ne kärjistyivät.

Muut varmaan pitivät minua hermoheikkona vanhempana, joka ei luota omaan eikä muiden kakaroihin.

No en tasan luotakaan.

Mainokset

5 responses to this post.

  1. Posted by Saana on 23/09/2009 at 17.33

    Täällä toinen hermoheikko! Tuntuu että itse huomaan vaaran&mahdolliset vaaranpaikat sielläkin missä muut vanhemmat eivät näe olevan mitään vaarallista! Ja juu, parempi minusta on kumminkin olla vähän liian varovainen kuitenkin. ;o)

    Vastaus

  2. Posted by Nimetön on 23/09/2009 at 20.09

    Sokerihumalaa ei ole olemassakaan, lapset vain riehaantuvat toistensa seurasta.

    Vastaus

  3. Posted by Nasu :o) on 24/09/2009 at 11.01

    No huh huh, olipas tapahtumarikkaat kekkerit! 🙂

    Vastaus

  4. Posted by kellekertoisin on 24/09/2009 at 19.27

    Mä en edes ole äiti, mutta olen huomannut tuollaisia hermoheikkouden oireita jos olen seurueessa, jossa pieniä lapsia – joita heidän vanhempansa eivät mielestäni varjele tarpeeksi kuristumasta hupparin naruihin, nielemästä kiviä tms.

    Ihme, että niinkin suuri enemmistö lapsista selviää hengissä ja melko vahingoittumattomina aikuisuuteen asti!

    Vastaus

  5. Posted by Hanna on 29/09/2009 at 9.56

    A-P-U-A!!! Mä en olis kyennyt olemaan noissa kekkereissä loppuun asti…

    Vastaus

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: