Erään raivokohtauksen anatomia

Se alkoi kai jo eilen.

Nukuttaminen vei ennätykselliset  tunti neljäviis. Aina kun Pöpöläinen alkoi laulamaan ja kolistelemaan sängyssään, lähdin pois huoneesta. Hetken päästä siellä itkettiin hysteerisenä: äiti tuu takaisin, äiti ota syliin. Tulin ja istuin sängyn viereen, otin kädestä ja sanoin: olen tässä niin kauan kuin nukahdat, jos olet nätisti… Mutta jos rupeat leikkimään, lähden pois.

Tämän toistuttua 25 kertaa lapsi huusi itsensä tokkuraan ja hiljeni, jolloin lopulta pystyin pitämään häntä kädestä niin kauan, että hän nukahti.

Tänään kävimme kyläreissulla. Valitettavasti me aikuiset emme tulleet seuranneeksi ajankulua tarpeeksi tarkkaan ja jouduimme ampaisemaan kyläpaikasta lyhyellä varoitusajalla huomattuamme autolle varatun korjausajan olevan jo ovella. Pöpöläinen joutui jättämään mukavat leikit kesken ja kiljui koko kotimatkan.  Pudotettuaan meidät pihamaalle Mies kaasutti tiehensä kohti autokorjaamoa. Minä jäin kotiin kiljuvan lapsen kanssa, joka osoitteli ja huuteli tienmutkaan katoavan auton perään.

Koska kello oli jo kaksitoista, ryhdyin nopeasti ruoanlaittoon. Lapsiparka jatkoi kitisemistä – diagnosoin syyksi nälän. Istutin vekaran videoiden ääreen ja aloin kokata 15 minuutin spesiaaliani. Mutta ei, tuolilta kuuluu huuto: äiti tänne. Yritän kertoa, että äiti ei voi tulla nyt leikkimään, koska jonkun pitää laittaa ruokaa ja meillä molemmilla on jo kova nälkä. Kun saan ruoan hautumaan, tulen lapsen viereen sohvalle. Lapsi komentaa: Äiti pois! Alkaa töniminen. Otan lapsen tiukasti syliin ja hetken meillä on hyvä olla. Kun nousen lähteäkseni keittiöön sekoittamaan ruokaa, alkaa itkeminen. Otan lapsen kainaloon ja heilun hellan ääressä, samalla selitän mitä teen. Lapsi raivoaa ja itkee.

Ruoka valmistuu. Äitin syliin!, kuuluu huuto. Menemme pöydän ääreen, eikä Pöpöläinen suostu istumaan omalle paikalleen. Otan hänet syliin, mutta lapsi ei suostu aukaisemaan suutaan yhdellekään lusikalle. Syön omaa ruokaani hotkien. Tyrkytän ruokaa lapselle, joka normaalisti söisi sitä itse hyvällä menestyksellä.  Uhkailen:  Jos haluat mennä päiväunien jälkeen rannalle, nyt pitää syödä kunnolla. Jos nyt ei syödä, päiväunien jälkeen ei mennä rannalle.

Ei menestystä. Yritän laittaa ruokaa suuhun väkisten. Lapsi sylkee sen ulos. Kihisen kiukkua ja torun lasta. Kirisitän lisää: Haluatko mennä rannalle? Siispä nyt syödään. Suu auki!

Ei mitään apua. Sanon lapselle, että nyt meidän pitää soittaa Isälle ettei me ollakaan menossa minnekään rannalle. Kuin taikaiskusta, mies sattuu soittamaan ja kannustaa vielä lasta syömään. Pöpöläisen ilmeistä näen, että tämä on peli, jota hän pelaa jännittyneenä mutta tyytyväisenä. Minulta Mies kysyy, että miten voisin pärjätä kahden kanssa, kun yhdenkin kanssa olen jo niin hermona.

Luovutan. Menemme potalle, lapsi pissaa ja yritän pukea hänelle päiväunien ajaksi vaippaa.  Lapsi kiemurstelee. Kihisen kiukusta ja motkotan, ”sinustahan on tullut varsinainen vauva kun pitää syöttää, et syö ja nyt vielä tapellaan kun laitetaan vaippaa”. Pöpöläinen potkii vaipan pois. Menemme yläkertaan sängylle. Laitan vaipan lapselle, joka itkee: mennään ulos, mennään alas.

Pidän häntä väkisin kainalossani. Lapsi huutaa: äidin syliin. Kerron, että hän on jo sylissäni. Lapsi huutaa: äiti pois!

Alan laulamaan Oravan pesää. Samalla ajattelen tätä blogikirjoitustani.

Kun laulu loppuu, Pöpöläinen on nukahtanut.

3 responses to this post.

  1. Posted by hna on 29/06/2009 at 19.55

    Totahan se joskus joo on. bd

    Vastaus

  2. Posted by A:n äiti on 30/06/2009 at 12.27

    Niinpä niin, ei tuohon ole lisättävää. Ei naurata yhtään, kun omalle kohdalle sattuu. Lapsiin on kai sisäänkirjoitettu, että haastavaa kautta seuraa seesteisempi vaihe. Eivät muuten äiti ja isä parat selviäisi.

    Vastaus

  3. Posted by elanor on 02/07/2009 at 12.16

    Ihanaa. Meillä oli kans eilen ehkä pahin ja sekopäisin raivari ikinä. Se kesti KAUAN, lapsi itki, kirkui kuin teurassika, vapisi ja vaahto lensi suusta. Se alkoi kaupassa aiheesta ”haluan karkin”, jatkui kotona aiheella ”en halua pestä käsiä”, jonka jälkeen aiheena oli ”haluan itse painaa vessan nappia”, jonka jälkeen ongelmana oli se että ”en halua syödä”… jonnekin sinne ruokapöytään se sitten lopulta jotenkin hiipui, ja räkäinen, voipunut lapsi tuli syliin toipumaan.

    Vastaus

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: