Kaksin aina kaunihimpi?

Jokin aika sitten postailin Mikkosbuumin jälkimainingeissa ja lupasin palata siihen, miksi en toivo lapseni kasvavan vain kotipiirissään.

Olen kasvanut vanhempieni iltatähtenä. Vaikka minulla oli kaksi vanhempaa sisarusta, meillä on ikäeroa niin paljon, että en muista heidän koskaan asuneen kotona samaan aikaan kanssani.  He kun muuttivat lapsuudenkodistamme jo peruskoulun jälkeen jatkaakseen opintojaan muilla paikkakunnilla ja jäivät noille teilleen. Vanhemmillani oli maatila ja vaikka he olivat työskentelivät kotipiirissä, työt pitivät heidät kiireisinä aamusta iltaan. Ensimmäisten vuosieni aikana minusta huolehti samassa taloudessa kanssamme asunut mummu. Eräänä päivänä hän sitten muutti omaan pieneen mökkiinsä.

Olin varsin yksinäinen lapsi. Viihdytin itseäni lukemalla, opin lukemaan neljä-viisi -vuotiaana ja pakenin kirjojen maailmaan jo paljon ennen kouluikää. Kävin päiväkerhoa, joskus muskaria ja pistäydyin leikkimässä naapureilla, mutta olisin kaivannut paljon enemmän seuraa kuin mitä sain. Olin varsin nälkäinen kaikille kontakteille: oli juhlaa, kun kahdeksan vuotta minua vanhempi serkkutyttöni tuli meille kesiään viettämään. Pienessä päiväkirjassani on iloisia merkintöjä niiltä viikonlopuilta, kun sisko tuli kotona käymään ja ankeita merkintöjä niiltä lomien jälkeisiltä arkiaamuilta, kun olin jälleen kotona yksin.

Vasta aikuisena ja oikeastaan vasta seuratessani puolisoni aktiivista kanssakäymistä sisarustensa kanssa ymmärsin, miten sisaruksien puute oli vaikuttanut elämääni. Miten sisarusten kanssa leikitään, viihdytään. Miten sisarusten kanssa opitaan riitelemään ja myös sopimaan, pyytämään anteeksi. Miten sisarusten kanssa opitaan juonimaan, tekemään salaliittoja ja liittoutumaan ja sietämään rannalle jäämistä. Miten sisaruksien kanssa jaetaan vanhempien huomiota hyvässä ja pahassa: jos ei saa kaikkea kiitosta, ei joudu huonona päivänä kaiken kiukunkaan kohteeksi.

Yksi hartaimpia toiveitani lapsena olisi ollut sisar tai veli, koira  – tai edes joku läheinen leikkikaveri, jonka kanssa jakaa arkea päivittäin.

Muutama vuosi sitten löysin eräästä lapsuuteni aikaisesta kirjasta uusintapainoksen. Ostin kirjan muistamatta, mitä se oikeastaan sisältikään. Luin sen kirjakaupan ulkopuolella yhdeltä istumalta.  Kirjan tullessa loppuun itkin. Kirja kertoi pojasta, joka eli ilman sisaruksia ja leikkikavereita ja oli kovin yksinäinen. Kirjan lopussa perheeseen poika monien vaiheiden ja pettymyksien jälkeen sai yllättävällä tavalla pikkusiskon. Kirja päättyy sanoihin:

Shui Siin kasvoi suuremmaksi ja suuremmaksi, ja pian Ah-Fu sai liekkiä hänen kanssaan. Voi, miten hauskaa heillä olikaan yhdessä! Ah-Fulla ei enää koskaan ollut ikävää.

2 responses to this post.

  1. Jäin miettimään tätä kirjoitusta.

    Minulla on monta sisarusta ja olen sisaruksista vanhimpia, joten seuraa on aina ollut. Nenalle haluaisin sisaruksen tai kaksikin, jos vaan saadaan. Me asumme ulkomailla ja siksi perhettä ei ole paljoa nenan lähistöllä, kavereiden lapset ovat jo isoja ja nena on tähän asti kasvanut aika paljon vain minun seurassani… Pitää tosiaan panostaa naapuruston lapsiin tutustumista piakoin!

    Vastaus

  2. Mukava kuulla ajatuksistasi. Aika pian nämä meidän silmäterämme kasvavat siihen ikään, jossa kaverisuhteetkin jo merkitsevät.

    Vastaus

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: